Kiky

Odotettua paremmat näkymät taloudessa tälle sekä ensi vuodelle ovat luonnollisesti herättäneet keskustelun siitä, kelle ansio tapahtuneesta kuuluu. Oppositiossa SDP ja Vihreät ovat viimein hypänneet Vasemmistoliiton kelkkaan vastustamaan kikyä ja sieltä todetaankin, että kasvun vahvistuminen pohjaa pääasiassa maailmantalouden vahvistuneeseen suhdanteeseen. Hallitus luonnollisesti ilmoittaa, että kaiken takana on hallituksen politiikka ja kiky, todeten esimerkiksi eurooppa-, kulttuuri-, ja urheiluministeri Terhon (sin.) suulla: "Usein on nostettu esille, että nyt saatu talouskasvu on vain kansainvälistä suhdannemuutosta. On omituista, että kuinka pitkällä viiveellä muutos siirtyi Suomeen." [1] Onko? Pelastiko kiky Suomen vai ovatko aikaisempien vuosien vaikeudet johtuneet jostain muusta kuin liian kalliista työvoimasta?

Kilpailukykysopimuksen pointtihan on, että Suomessa tuotannon kustannukset ovat oletetusti liian korkeat verrattuna kilpailijamaihin, joten kustannuksia päätettiin alentaa leikkaamalla työvoiman hintaa, eli sitä mitä työnantaja joutuu työntekijästä maksamaan palkan ja muiden maksujen kautta. Esimerkkeinä olennaisista kilpailijamaista mainitaan usein Ruotsi ja Saksa (joilla siis on mennyt Suomea paremmin), joten käytetäänpä niitä vertailussa. Alla olevassa kuviossa näkyy työvoiman yksikkökustannusten kehitys vuodesta 2010 eteenpäin. Onko Suomen kehitys eriytynyt Ruotsista ja Saksasta?

Lähde [2]

Vastaus on ei. Punaisen viivan päällä näkyvät siis Ruotsi, Suomi ja Saksa vierekkäin, eli työvoiman yksikkökustannusten kehitykset ovat olleet maissa käytännössä samat (erot ovat prosentin kymmenyksissä). Koska työvoiman hinnan nousu ei siis ole voinut olla ongelma, ei sen lasku todennäköisesti myöskään ole ratkaisu. Kikyn vaikutusten kyseenalaisuuteen näyttäisi myös viittaavan se, että viime vuoden 1,9 %:n talouskasvu Suomessa (siis aikana ennen kikyn voimaantuloa) on samoissa lukemissa kuin vuodelle 2018 ennustettu kasvu. [3] Samaan tulokseen siis näytettäisiin pääsevän sekä kikyllä että ilman sitä, mutta tästä huolimatta siis esimerkiksi sosiaaliturvan maksuosuuksia siirretään työnantajilta työntekijöille kikyn mukaisesti vielä vuosia ja perusteena on nimenomaan kilpailukyvyn parantaminen.

Jos vastauksia Suomen talouden vaikeuksiin 2012-2015 alkaisi siis etsimään jostain muualta kuin liian kalliista työvoimasta, niin mistä niitä mahdollisesti löytyisi? Ensimmäisen paikan ei pitäisi aiheuttaa suurta pään raavintaa: kun joukko valtioita, jotka pääasiassa käyvät kauppaa keskenään (esim. EU) alkaa rajusti leikata kulutustaan yhtä aikaa (kuten tehtiin vuodesta 2010 eteenpäin), niin jokainen edes vielä puoliksi järjissään oleva ymmärtää, että tämä tulee aiheuttamaan talousvaikeuksia johtuen yhtäaikaisesta kysynnän laskusta. Siinä missä yksi valtio mahdollisesti voisi leikata itsensä kasvuun viennin kautta, niin kaikkien on tätä mahdotonta tehdä, koska jonkun täytyisi pystyä ostamaankin niitä vientituotteita. Kysynnän yleisellä heikkenemisellä Euroopassa ei siis ole mitään tekemistä suomalaisen työvoiman hinnan tai kikyn tarpeellisuuden kanssa.

Euroopan Keskuspankin korkojen lasku vuodesta 2012 eteenpäin (päätyen nollakorkoon 2016) yhdessä velkakirjojen osto-ohjelman kanssa pysäytti pahimman leikkauspolitiikasta aiheutuneen syöksykierteen ja euroalue pääsi suurimmasta kurimuksesta vuoden 2013 aikana siirtyen taas nollan paremmalle puolelle kasvuluvuissa. Tämä näkyy myös Suomen kohdalla:

Lähde [4]

Kuten näkyy, käyrä lähtee jälleen kasvuun 2013, mutta tyssää myös nopeasti. Miksi? Yksi olennainen syy on 2014 alkanut Krimin kriisi ja sen jälkiseuraukset, jotka ovat tietenkin vaikuttaneet koko Euroopan kaupankäyntiin Venäjän kanssa, mutta erityisesti Suomen. Tämä on johtunut Suomen perinteisesti suuremmasta suhteellisesta volyymistä Venäjän kaupassa ja siinä missä Venäjälle viennin osuus Suomen kokonaisviennistä putosi vuoden 2013 9,43%:sta vuoden 2016 5,64%:iin, niin esimerkiksi Saksassa vastaavat luvut olivat 3,36% ja 1,76% sekä Ruotsissa 2,11% ja 1,19%. [5] Menetettyjen prosenttiyksikköjen määrä on siis Suomessa huomattavasti suurempi kuin Saksassa tai Ruotsissa, mikä on vaikuttanut nousun heikkouteen täällä. Jälleen, tällä ei ole mitään tekemistä suomalaisen työvoiman hinnan kanssa.

Edellä mainitut seikat puhuvat tietenkin sen puolesta, että suhdannetarina on uskottavampi kuin kiky-tarina. Kuitenkin myös kotimaisella politiikalla on merkitystä (jonka kyseenalaiseen päätöksentekoon hallituksessa tällä tai edellisellä kaudella kaikki eduskuntapuolueet ovat siis ehtineet osallistua), kuten voimme nähdä seuraavasta kuviosta:

Lähde [6]

Kyseessä on siis vertailu Suomen ja Ruotsin julkisen sektorin rakenteellisesta tasapainosta, josta on poistettu suhdanteiden aiheuttama vaihtelu. Näin nähdään tietoisesti harjoitetun politiikan kiristävyys/elvyttävyys ja käyrän lasku tarkoittaa siis elvyttävyyttä, nousu puolestaan kiristävyyttä. Kuten näkyy, Ruotsi on vuoden 2013 jälkeen (jo porvarihallituksen alla siis) siirtynyt taas selkeästi elvyttävään suuntaan, kun taas Suomi on tehnyt päinvastoin, mikä näkyy myös kasvuluissa; Suomen nolla ja miinusmerkkiset numerot 2013-2015 olivat Ruotsissa 1,2%, 2,7%, ja 4,1%. [7]

Tämän toteaminen on tietenkin nykyilmapiirissä kerettiläisyyttä ja mielenkiintoisesti Suomen mediasta ei löydy halaistua sanaa esimerkiksi siitä, että ongelmamaana pidetty Portugali ei olekaan päätynyt konkurssiin vuonna 2015 valitun vasemmistohallituksen johdolla. Hallitus korotti minimipalkkaa, poisti kriisin aikana tehdyt korotukset regressiivisiin veroihin, palautti julkisen sektorin työntekijöiden palkat ja eläkkeet ennalleen ja nosti köyhimpien sosiaaliturvaa - kaikki toimia, joiden kiristyksen kannattajien mukaan olisi tullut johtaa katastrofiin. Kuten alkaa olla jo tavallista, mainitut ennustajat olivat jälleen täysin väärässä ja Portugalin BKT:n ennustetaan kasvavan tänä vuonna 2,5%, budjetin alijäämä on leikkautunut yli puolet aiemmasta (pienimmilleen 40 vuoteen) ja yritysten investointi kasvanut 13%. [8] Mahdollisesti Portugalin tapahtumat eivät suomalaisia kiinnosta ja siitä syystä asiasta ei ole kirjoitettu, mutta mainittakoon vielä että Helsingin Sanomat uutisoi pari viikkoa sitten jälleen kerran hieman kyseenalaisesti näiden asioiden tiimoilta kirjoittaessaan, että EKP:n johtaja Mario Draghi on monta kertaa toistanut rakenteellisten uudistusten tärkeyttä vastauksena euro-alueen ongelmiin. [9] Niin onkin, mutta hän on myös useaan kertaan toivonut Euroopan valtioilta fiskaalista elvytystä EKP:n toteuttaman rahapoliittisen elvytyksen avuksi [10]; tätä HS ei kuitenkaan näe tarpeelliseksi mainita. Koska HS on aikaisemminkin uutisoinut elvytykseen liittyvistä asioista vähintäänkin erikoisesti (sivusin asiaa kesällä), niin skeptisempi henkilö voisi alkaa epäillä, että maamme suurimmalla sanomalehdellä on mahdollisesti tarkoituksenmukainen linjaus asiasta.

No, oli tai ei, niin kilpailukykysopimuksen vaikutus talouden nousun moottorina ainakin näyttää vähintäänkin kyseenalaiselta kaiken edellä esitetyn valossa, mutta toisaalta kiky kyllä kuvastaa hyvin lähes koko EU:n alueella vallitsevaa hyvin saksalaista ajattelua siitä, kuinka taantumasta päästään yli - viennillä. Tältä pohjalta ajateltuna, kunhan on vain riittävästi kilpailua, hinnat kohdallaan ja laatu kunnossa, niin vienti alkaa vetää ja talous korjautuu. Ongelmana tässä ajattelussa on tietenkin jo edellä mainittu seikka, että jollain pitäisi sitten olla vielä rahaa niiden tuotteiden ostamiseenkin ja siinä missä senkin kokoinen valtio, kuin Saksa voi vielä mahdollisesti pyörittää vientiylijäämää koko muuta maailmaa vastaan, niin saman reseptin tarjoaminen koko EU:n mittakaavassa on erittäin kyseenalaista johtuen EU:n suuresta koosta; loppu maailmassa ei yksinkertaisesti ole kysyntää riittävästi tätä projektia varten. Näin erityisesti siksi, että Kiina mahdollisesti on aikeissa supistaa omaa elvytyspolitiikkaansa [11] ja samalla Yhdysvalloissa ollaan huolissaan kauppavajeesta, molemmat siis seikkoja, jotka voivat heikentää kansainvälistä kysyntää entisestään. Tämä ei tietenkään lupaa hyvää tulevaisuutta EU-projektille, mutta toisaalta tuskin myöskään pysäyttää markkinakultistien periaatteilla tehtyjä linjauksia, sillä ei niitä ole rationaalisuuden tai empiirisen datan valossa ole tehty alun perinkään.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-9842046

[2] https://data.oecd.org/lprdty/unit-labour-costs.htm

[3] https://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/

[4] http://www.findikaattori.fi/en/3

[5] https://wits.worldbank.org/Default.aspx?lang=en

[6] http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22016/ty22016pdf/ty22016TanninenTuomala.pdf

[7] https://www.focus-economics.com/countries/sweden

[8] https://www.theguardian.com/commentisfree/2017/aug/24/austerity-lie-deep-cuts-economy-portugal-socialist; https://www.focus-economics.com/countries/portugal

[9] https://www.hs.fi/talous/art-2000005406642.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=6&utm_source=tf-other&share=280f4cb5cd58636346f62ac799e5636d

[10] Esim. http://www.publicfinanceinternational.org/news/2016/11/draghi-calls-european-governments-use-fiscal-policy-boost-growth

[11] https://www.ft.com/content/dc9a3608-fe3b-11e6-96f8-3700c5664d30?mhq5j=e5

Elvytyksestä

Koska Ylelläkin on ilmeisesti jo siirrytty käsittelemään kiristävän talouspolitiikan kannattajien argumentteja kuin ne olisivat kiistämättömiä totuuksia, lienee syytä vielä oikoa muutamia väärinkäsityksiä ja harhaluuloja asian tiimoilta. Ylen talouden ja politiikan toimittaja Minna Pantzar aloittaa analyysinsä Suomen taloudellisesta tilanteesta ja velanotosta toteamalla "mutta miten niin tiukkaa talouspolitiikkaa jatketaan? Eihän se mitään tiukkaa ole ollut. Taloutta on elvytetty velalla jo vuosikaudet. Taantumassa se oli paikallaan, mutta talouskäänteestä on jo aikaa ja nyt väkevästä talouskasvusta huolimatta lisävelanotto jatkuu." [1] Puretaanpa tätä omituisten oletusten sekasotkua.

Kuten viime kerralla kirjoitin ja tilastoista helposti näkee, niin kiristävän talouspolitiikan empiiriset tulokset ovat varsin huonoja. Kiristystä kannattavien ekonomistien vastaus tähän on, että kiristys toimii kyllä huonosti nyt, mutta joskus vuosikymmenien päästä se osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi. Koska tämä kuulostaa normaalin ihmisen korvaan hullulta, on kiristystä kannattavien maallikoiden keksittävä jotain muuta ja yksi tapa väistää kiristyspolitiikan huonot empiiriset tulokset on todeta, ettei mitään kiristyspolitiikkaa ole harjoitettukaan, vaan itse asiassa päinvastoin taloutta on elvytetty velalla. No, onko elvytetty vai kiristetty? Tämä on itse asiassa kyllä mahdollista selvittää. Fiskaalinen elvytys tarkoittaa teknisesti tietenkin väliaikaista verojen alentamista, valtion suorien menojen kasvattamista (esim. infrastruktuuriin) tai molempia. Määritelmä on muuten osuva, mutta koska valtion tuloihin ja menoihin vaikuttavat myös vahvasti yleiset suhdannevaihtelut maailmalla, saadaan tietoisen talouspolitiikan luonne (kiristävää vai elvyttävää) selville poistamalla datasta suhdanteiden vaikutus. Tämän seurauksena harjoitettu talouspolitiikka näyttää Suomessa tältä:

Lähde [2]



Kuten kuviosta näkyy, niin julkisen talouden rakenteellinen tasapaino heikkeni 2008-2010, mikä on siis seurausta Vanhasen II hallituksen elvytyspolitiikasta. Tämän jälkeen suunta muuttuu, eli tietoinen talouspolitiikka muuttuu kiristäväksi. Pantzar ja kumppanit ottavat huomioon ainoastaan alijäämän kokonaiskasvun, mikä suurelta osin johtuu Euroopassa vallitsevasta heikosta taloussuhdanteesta, mikä puolestaan johtuu harjoitetusta kiristyspolitiikasta. Pelkän alijäämän huomioiminen elvytyksen määritelmänä on tietenkin kiristyksen kannattajien näkökulmasta sikäli hyödyllinen, että sen mukaisesti jos kiristys epäonnistuu (alijäämä kasvaa), niin siitä tuleekin silloin määritelmällisesti elvytystä - kiristys itsessään ei voi muuta kuin onnistua. Kuten sanottu, tämä määritelmä on epäilemättä joissain piireissä hyödyllinen, mutta on vaikea nähdä miksi kukaan rehellinen ihminen sitä käyttäisi.

Pantzar kirjoittaa siis myös, että taantumassa elvytys oli paikallaan, mutta että talouskäänteestä on jo aikaa ja nyt kasvu on väkevää. Elvytys tässä viittaa siis virheellisesti alijäämän kasvuun epäonnistuneen kiristyspolitiikan seurauksena, mutta mitä mainittu talouskäänne tarkoittaa on hieman epäselvää. Mahdollisesti Pantzar viittaa tässä vuoteen 2015, jolloin bruttokansantuotteen kasvu pääsi viimein nollan alta ja on sittemmin pysytellyt sen yläpuolella? Joka tapauksessa kasvun väkevyyden voimme ainakin helposti arvioida saatavilla olevien numeroiden perusteella vertaamalla pitkän ajan keskiarvoa tämän hetkisiin ja ennustettuihin lukuihin. Suomen BKT:n vuosittainen keskivertokasvu 1976-2017 välillä on 2,14 %. [3] Tilastokeskuksen mukaan viime vuoden kasvu oli 1,9 % ja tämän vuoden ennusteiden keskiarvo on 2,17 %, minkä jälkeen mennään taas reilusti alle kahteen prosenttiin. [4] Eli yksi vuosi keskiarvon mukaista kasvua ja muuten aneemisia alle kahden prosentin lukuja; kuinka tästä saadaan väkevää, on mysteeri tavalliselle kuolevaiselle.

Taloudesta ja elvytyksestä puhuminen ei kuitenkaan olisi mitään ilman pakollista velkahysteriaa ja kuten Pantzar toteaa, niin Suomen valtiolainan korkoihin on kulunut vuodesta 2007 alkaen noin 20 miljardia euroa, mikä on tietenkin varsin suuri summa. Lasketaanpa ihan huvikseen, mitä bruttokansantuotetta leikkaava kiristyspolitiikka on karkeasti ottaen maksanut. Elvytyksen jäljiltä vuoden 2010 BKT kasvu oli 3 % ja vuoden 2011 2,6 %, mutta annetaan oikein reilusti siimaa ja mennään pitkän ajan keskiarvonkin ali tasan 2 %:n oletetussa elvytyksen jatkamisskenaariossa ja lasketaan kuinka paljon kasvua on menetetty 2012-2017 ottaen lähtökohdaksi vuoden 2011 BKT (196,9 miljardia euroa). [5] Lopputuloksena BKT:n menetykset ovat maksaneet suomalaisille melkein 23 miljardia euroa ja tämä siis ainoastaan viidessä vuodessa sekä varsin armollisilla alkuoletuksilla. Tätä on tietenkin mahdoton nähdä, jos ajattelee, ettei mitään kiristyspolitiikkaa ole edes tehty ja se on myös syy siihen, miksi Pantzarin väittämä "Valtion ja kuntien velkaantuminen on heikentänyt Suomen velkasuhdetta" on pääasiassa virheellinen. Asiaa on helppo havainnollistaa parilla kaaviolla. Oletetaan ensin hypoteettinen tilanne A, jossa BKT:n suhde valtion velkaan on 100 %, eli 1:1.

Oletetaan sitten toimia, jotka kutistavat bruttokansantuotetta - kuten leikkaavaa talouspolitiikkaa - jonka kautta saavumme tilanteeseen B, jossa hypoteettinen BKT on laskenut 80 %:in, eli velkasuhde onkin nyt 125 %, koska velan määrä on siis yhtäkkiä 25 % suurempi kuin BKT.

Vaikka velkaa ei siis olisi edes otettu yhtään ainoaa senttiä lisää, niin bruttokansantuotetta kutistavat toimet automaattisesti huonontavat velkasuhdetta - tämä on olennaisin syy velkasuhteen huononemiseen ja velasta pääsee parhaiten eroon kasvattamalla bruttokansantuotetta, ei leikkaamalla sitä.

Edellä esitetyt kuripolitiikan argumentit - vaikka ne ovat virheellisiä - ovat siis jo ilmeisesti muuttuneet niin arkitotuuksiksi, ettei niiden perustaa enää edes kyseenalaisteta. Paljon tässä on kyse tietenkin normaalijärkeen hyvin sopivasta moraalitarinasta, jossa säästäminen on hyvä ja kuluttaminen paha. Näin voikin pääasiassa olla yksittäisessä kotitaloudessa, mutta huolimatta aina silloin tällöin esitettävistä vertauskuvista, valtion talous ei ole analoginen yhteen suureen kotitalouteen, vaan valtion tasolla menot ja tulot ovat vahvasti kietoutuneet toisiinsa. Tämän ja muiden edellä esitettyjen seikkojen ymmärtämiseksi ei tarvitse olla taloustieteen professori ja jos työkseen näistä asioista kirjoittavat henkilöt eivät niitä ymmärrä, se johtuu todennäköisesti ainoastaan siitä, etteivät he halua niitä ymmärtää.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-9764364

[2] http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2016/03/09/miksi-fiskaalinen-elvytys-ei-kelpaa/

[3] https://tradingeconomics.com/finland/gdp-growth-annual

[4] http://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/

[5] http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

Talouskuri ja sen toimivuus

Suomen taloudella menee ainakin bruttokansantuotteella mitattuna paremmin kuin vuosiin. Suomen Pankki hinasi kesäkuussa kasvuennusteen vuodelle 2017 2,1 %:in ja Valtiovarainministeriö nokitti hieman myöhemmin nostamalla omaa ennustettaan 2,4 %:in samalla kun Tilastokeskus puolestaan korjasi vuoden 2016 laskelmaansa tapahtuneelle kasvulle 1,4 %:sta 1,9 %:in. Ennusteiden keskiarvot tuleville vuosille (2018 ennuste 1,67 %, 2019 ennuste 1,27 %) näyttävät taas jo selkeäasti heikommilta, mutta kuitenkin toki paremmilta kuin nolla- tai miinusmerkkiset luvut vuosilta 2012-2015.[1] Tämä oletettavasti todistaa, että sekä tämän että edellisen hallituksen harjoittama leikkaus- ja sopeutuspolitiikka oli sittenkin järkevämpi ratkaisu kuin esimerkiksi talouden elvyttäminen.

No, tarkastellaanpa asiaa ensin ihan leikkaajien omien lukujen ja logiikan valossa. Talousteoreettisesti Suomen leikkauspolitiikka nojaa ns. yleisen tasapainon malleihin, mikä yksinkertaistaen tässä tapauksessa tarkoittaa käytännön puolella sitä, että Valtionvarainministeriössä tai Suomen Pankissa syötetään toimintaskenaarioita asialle omistettuun tietokonejärjestelmään, joka ennaltaohjelmoitujen matemaattisten kaavojen pohjalta laskee kuinka erilaiset muutokset vaikuttavat pitkällä aikavälillä talouteen. Suomen Pankin käyttämä yleisen tasapainon mallia pyörittävä tietokonejärjestelmä on nimeltään Aino ja Valtiovarainministeriön vastaava Kooma, joista jälkimmäisestä Helsingin Sanomat itse asiassa julkaisi kohtuullisen hyvän artikkelin viime vuoden lopulla.[2] Kuten artikkelissa esitettyjen käyrien valossa näkyy, niin Kooma todellakin näyttää ennustavan leikkausten johtavan esimerkiksi BKT:ssa prosentuaalisesti nopeimpaan kasvuun jo vuosien 2021-2022 tienoilla:

Jostain syystä Helsingin Sanomat ei kuitenkaan julkaissut käyrää, joka kertoo eri vaihtoehtojen suhteesta bruttokansantuotteeseen kokonaisuudessaan (ei siis pelkästään prosentuaaliseen kasvuun), joten laitetaanpa se tähän:

Lähde[3]

Kuten näkyy, niin leikkauspolitiikka lyö aloituksessa sellaisen lommon bruttokansantuotteeseen, että suhteessa BKT:n kokonaisuuteen, sitä toimittamalla ei ole elvytystä saatu kiinni edes 2020-luvun lopussa, vaan käyrät leikkaavat itse asiassa vasta vuonna 2034. En ota kantaa siihen, miksi Helsingin Sanomat ei tätä erittäin olennaista kaaviota jutussaan tuonut ilmi, mutta kaikille lienee selvää, miksi poliitikot ja leikkauspolitiikan muut äänitorvet eivät sitä näytä: yksikään selväjärkinen ei kuvittele, ettei globaalissa taloudessa tapahtuisi uutta shokkia ennen vuotta 2034, eli siis sellaista shokkia, joka heittää Kooman pitkän ajan ennustukset taas romukoppaan. Näin siis erityisesti nykyjärjestelmässä, jossa sääntelyn purkamisen aloittamisen jälkeen 1970-80 luvuilla talousromahduksia on tapahtunut kerran noin 10-15 vuodessa.

Leikkauspolitiikka ei siis näytä erityisen toimivalta edes sen omien olettamusten valossa. Koska osa olettamuksista on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaisia, niin tarkastellaanpa seuraavaksi hieman niitä. Eräs olennaisimmista on yleisen tasapainon mallien suosima ricardolainen ekvivalenssi, joka normaalin talousjargonin mukaisesti kuulostaa hienommalta kuin mitä on. Ricardolaisen ekvivalenssin mukaan elvytys ei toimi, koska jos valtio yrittää lisätä kysyntää kasvattamalla omaa kulutustaan, niin kuluttajat puolestaan vähentävät omaa kulutustaan vastaavasti, koska he ennakoivat valtion menojen kasvun johtavan verotuksen nousuun tulevaisuudessa. Mitä tämä suomeksi sanottuna tarkoittaa, on että esimerkiksi tehdessään päätöstä uuden auton ostamisesta kansalaista ei kiinnosta niinkään se onko hänellä työpaikkaa ensi viikolla (joka saattaa lähteä alta leikkausten, laman ja alhaisen kysynnän seurauksena), vaan se mikä on valtion budjetin alijäämä ja mahdollinen veroprosentti kymmenen vuoden päästä. Tietenkin tämä on täysin pähkähullu oletus ihmisten käyttäytymisestä, eikä sille ole mitään empiiristä perustaa, mutta tämä ei estä sitä olemasta yksi olennaisia teorettisia lähtökohtia, joilla vallitsevia talouslinjauksia perustellaan.

Yleisen tasapainon mallien ongelmat liittyvätkin usein kyseenalaisiin oletuksiin ihmisten käyttäytymisestä ja ominaisuuksista (esim. kaikki toimijat markkinoilla ovat yhtä hyvin informoituja, toimijat markkinoilla tekevät päätöksiä rationaalisesti, eivät irrationaalisen laumakäyttäytymisen mukana, jne.), mutta Koomaan ja Ainoon on mahdollisesti suomalaisena erikoisuutena jätetty mukaan ylimääräisiä epäkohtia, joita ei siellä tarvitsisi olla. Kuten Aalto-yliopiston taloustieteen professori Pertti Haaparanta toteaa Koomasta ja Ainosta Helsingin Sanomien artikkelissa: "Nollakorkoympäristöä ja hystereesiä ei huomioida mitenkään" (hystereesi tarkoittaa tilapäishäiriön muuttumista pysyväksi, eli esim. leikkauksista johtuvan pitkittyvän työttömyyden seurauksena paluu työelämään muuttuu koko ajan vaikeammaksi). Näin ollen on kohtuullista odottaa, että BKT:en kohdistuvan suoran haukkauksen lisäksi leikkauspolitiikka ei todennäköisesti tuo lupaamiaan kasvulukuja tulevaisuudessa, koska esim. hystereesin vaikutuksia ei siis ole mallinnettu käytettyihin ennustusvälineisiin. Toisaalta elvytys politiikan kustannukset puolestaan on yliarviotu, sillä nollakorkoympäristöä ei ole huomioitu. Yleisen tasapainon malleihin nojaavat tietokoneohjelmat voivat matemaattisuudessaan näyttää kovin objektiivisilta, mutta jos niiden laskukaavoihin on ohjelmoitu perättömiä oletuksia ja toisaalta jätetty ohjelmoimatta olennaisia muuttujia, on vaikea nähdä kuinka Kooma tai Aino pystyisivät tuottamaan edes potentiaalisesti luotettavaa tietoa nykymuodossaan. Melkein heräisi epäilys, että halutut tulokset on itse asiassa asetettu ensin ja sen perusteella sitten ohjelmoitu sopivat muuttujat, jotka näitä tuloksia tuottavat. Melkein.

Todettakoon loppuun vielä, että leikkausten ja sopeutuksen aiheuttama lovi BKT:en ei ole hypoteesi, vaan nähtävissä empiirisessä aineistossa. Euro-alueella harjoitettiin pääasiassa elvyttävää talouspolitiikkaa lyhyesti vuosien 2008-2010 välillä, mikä pätee myös Suomeen, kun Vanhasen II hallitus teki suunnitelluista verokevennyksistä pysyviä muuttaen ne talouden alamäessä elvytykseksi. Vuoden 2010 jälkeen sekä Euro-alue että Suomi sen mukana lopettivat elvytyksen siirtyen puolestaan kiristävään talouspolitiikkaan, minkä seuraukset Suomen kohdalla näkyvät alla olevasta kuviosta (Euro-alueen oma kuvio on vastaavanlainen):

Lähde[4]

Kuten näkyy, elvytyksen seurauksena kasvu lähti hyvin nopeasti käyntiin 2007-2008 romahduksen jäljiltä, mutta kiristyspolitiikan vaikutuksesta sittemmin taantui vähintään yhtä nopeasti vuoden 2011 jälkeen. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, on että harjoitettu politiikka on maksanut Suomen valtiolle ja sen kansalaisille miljardeja euroja menetetyn kasvun kautta. Ehkä mielenkiintoisinta on kuitenkin seurata kuinka puolueet ja henkilöt, jotka ovat ajaneet näitä linjauksia pystyvät edelleen esittämään varsin onnistuneesti itseään vastuullisina talouden pitäjinä. Uusiosanaston maailmassa miljardien viskominen viemäriin on siis kääntynyt vastuullisuudeksi.

---

[1] http://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/
[2] http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004875641.html
[3] https://www.uutistamo.fi/leikkauspolitiikka-kantaa-hedelmaa-ehka-jo-vuonna-2034/
[4] http://www.findikaattori.fi/en/3

Riihi palaa

Hallituksen puoliväliriiheen liittyen Nordeassa kerettiin jo etukäteen surkuttelemaan sitä, että maailmantalouden (ja sitä kautta Suomen talouden) paremmat näkymät vähentävät painetta kansalaisten kepittämiselle.[1] Mahdollisesti tämä ja/tai Perusuomalaisten tuleva puheenjohtajan vaihdos riiheen vaikuttivatkin, mutta ei Wahlroosin ja kumppaneiden kuitenkaan täysin suru puserossa tarvitse olla, sillä odotusten mukaisesti sekä Keskusta että Perussuomalaiset söivät jälleen lupauksensa siitä, ettei lisäleikkauksia tule (Kokoomus sentään on johdonmukaisesti vaatinut jatkuvasti lisää kepitystä – ei ihme että vaalivoitto tuli).

Asumistukeen tulee siis leikkauksia, mutta ei riittävästi, ainakaan jos kysytään Elinkeinoelämän Keskusliiton johtajalta Ilkka Oksalalta, joka toteaa: ”Meidän mielestämme olisi pitänyt pystyä päättämään selkeästi asumismenojen omavastuun lisäämisestä niin asumistuen kuin toimeentulotuen puolella”,[2] mikä tarkoittaisi siis leikkauksia kaikkein vähätuloisimmille. Linja on EK:n peruskauraa ja viime kuussahan liiton puheenjohtaja Veli-Matti Mattila kerkesi jo ilmoittamaan, että suomalaisten palkatkin ovat 10-15 % liian korkeat.[3] Normiajatuskaavan mukaisesti köyhät ovat liian rikkaita ja rikkaat liian köyhiä.

Työttömyysturvaa myös alennetaan aktiivimallin kautta, jossa työttömän saamaa rahamäärää leikataan yhden päivän verran kuukaudessa, jos hän ei tee 65 päivän aikana viikon verran töitä tai osallistu viideksi päiväksi työllisyyspalveluihin, mistä jälkimmäinen tarkoittaa siis palkatonta työtä. [4]  Vaikka kuinka vihaisi työttömiä ja pitäisi heitä laiskoina sohvaperunoina, niin jokainen omien intressiensä eteen ymmärtävä työntekijä tajuaa, että palkattomien työntekijöiden tuominen työmarkkinoille on äärimmäisen haitallista myös kaikille jo työssä oleville, koska jos työnantajan täytyy valita palkallisen ja palkattoman työvoiman välillä, hän luonnollisesti valitsee aina jälkimmäisen.

Näiden toimien on siis ainakin periaatteessa tarkoitus nostaa työllisyysastetta, mihin on helppo sanoa (totuudenmukaisesti), että eivät ne nosta, koska työpaikkoja on paljon vähemmän tarjolla kuin mitä hakijoita on työmarkkinoilla ja esimerkiksi helmikuussa suhdeluvut olivat 57 000 avointa työpaikkaa 332 000 työtöntä varten. Paljon kuitenkin riippuu myös siitä, miten hallitus haluaa luvuilla pelata ja jos esimerkiksi viisi päivää kuukaudessa palkattomassa työssä ollut siirtyykin näin työttömän statuksesta osa-aikaisen työntekijän statukseen, niin luvut alkavat heti näyttää paremmilta. Eihän toimenpiteellä mitään oikeasti korjattu, mutta peruspolitiikassa optiikka korvaa aina substanssin.

Menoleikkausten julkilausuttu pointti on tietenkin saattaa julkisen talouden tulot ja menot tasapainoon, minkä pohjalta onkin mielenkiintoista, että uuteen hävittäjähankintaan upotetaan samalla 7-10 miljardia euroa, eli tuplasti se, mitä tähän mennessä on leikkauksilla saatu ja luonnollisesti tämä siis rahoitetaan sillä paljon pelätyllä velkarahalla.[5] Investointia voi tietenkin pitää oleellisena Suomen turvallisuuden kannalta, mutta tämä on mahdollista ainoastaan, jos on myös sitä mieltä, että veli venäläinen oli kyllä tulossa vierailulle, mutta kuultuaan Suomen uusista hävittäjistä menetti uskonsa koko projektiin. Koska kulutusjuhla hävittäjien kanssa siis vaikuttaa lähinnä hallituksen satiirilta omista toimistaan, niin ehkä kiinnostavampaa ovatkin jossain vaiheessa tulevaisuudessa saapuvat lisärahat poliisille. Tämä siksi, ettei niiden määrää tai kohdetta ole vielä ilmoitettu, mutta tarkimmat saattavat muistaa hallituksen aikeet leikata 6,4 miljoonaa euroa harmaan talouden torjuntaohjelmasta 2015 syksyllä.[6] Leikkaukset kaatuivat julkisen painostuksen alla, mutta tämän pohjalta voi tuskin odottaa, että poliisia laitetaan nytkään pamputtamaan miljonäärejä ja heidän yrityksiään, jotka ryöstävät rahaa suomalaiselta veronmaksajalta, vaan lantit suunnataan jonnekin ihan muualle.

Hallitus itse ainakin näyttää uskovan pääsevänsä asetettuun 10 miljardin euron säästötavoitteeseensa, mikä on sikäli mielenkiintoista, että osa lukuun sisällytetyistä oletetuista säästösummista on täysin mielivaltaisia. Esimerkiksi sote-uudistuksen lasketaan pienentävän kuluja 3 miljardin edestä, mutta tähän summaan päästään laskemalla, että kulut kasvavat 3 miljardia vähemmän kuin ilman sotea.[7] Toisin sanoen, asiaa ei voi todistaa oikeaksi tai vääräksi nyt, tulevaisuudessa tai oikeastaan ikinä; se nyt vain on jotain, mitä hallitus on päättänyt todeta. Tämä tietenkin myös huolimatta siitä, että sisäministeri Paula Risikko (kok.) kerkesi siis jo ilmoittamaan, että kustannukset soten myötä itse asiassa nousevat.[8] Hallintokustannuksista pitäisi myös säästyä 1 miljardi, mutta mielenkiintoisesti tämä on siis tarkoitus saavuttaa samaan aikaan, kun hallitus perustaa tarpeettoman kerroksen valtion byrokratiaa maakuntahallinnon muodossa. Byrokratiaa siis lisätään, vaikka sitä piti vähentää ja säästöjä odotetaan, vaikka samalla myönnetään, että kulut kasvavat. Tilanne voi näyttää irrationaaliselta, mutta ei sitä välttämättä ole, jos unohdetaan julkilausutut tavoitteet ja suhtaudutaan asiaan realistisemmin. Sote on tarkoitettu Kokoomukselle, jonka taustaryhmille veronmaksaja alkaa kaatamaan rahaa sen toteutumisen myötä ja useampia kokoomuslaisia onkin jo ehtinyt hypätä politiikasta yksityisen terveydenhuoltobisneksen tuottoisammille vesille. Keskusta saa maakuntahallinnon, joka lisää sen suhteellista paikkamäärää valtakunnan alueella, sillä sen kannatus on suurinta juuri maakunnissa. Mitä saa Perussuomalaiset? Ei juuri mitään konkreettista, sillä heidän ”ystävänsä” hallituksessa jatkuvasti raahaavat Perussuomalaisia mudassa, mikä jälleen näkyy riihen yhteydessä toteutetussa ministerisalkkujen uudelleen jaossa. Oikeusministeri Kokoomukselle, kulttuuri- ja liikuntaministeri Perusuomalaisille – jokainen voi itse pohtia, kumpi on painavampi salkku.

Todetaan vielä loppuun, että vaikka kuinka haluaisin toivoa toisin, niin talous ei ole korjaantumassa Suomessa eikä Euroopassa, vaan kasvussa on kyse pääasiassa suhdannevaihtelusta ja samoissa luvuissa itse asiassa pyörittiin vuoden 2011 tienoilla. Tämä siksi, että kyseessä on rakenteellinen ongelma, mutta ei siinä mielessä kuten termiä yleensä julkisuudessa käytetään, eli että köyhillä on liikaa rahaa, työntekijöillä liikaa etuja jne. Eurooppa (ja hieman pienemmässä määrin Yhdysvallat) on ajautunut ns. sekulaariin stagnaatioon. Sekulaari stagnaatio tarkoittaa tilannetta, jossa kriisistä tulee uusi normaali ja kasvu taloudessa jää pysyvästi matalaksi. Tilanne johtuu siitä, että raha ei kierrä taloudessa, mikä puolestaan johtuu siitä, että ei ole kysyntää. Euroopan hallitusten samanaikainen säästökuuri pahentaa tilannetta leikkaamalla kysyntää entisestään, mikä puolestaan johtaa ainoastaan uusiin leikkauksiin. Samalla odotetaan ratkaisua markkinavoimilta, vaikka ne lähtökohtaisesti eivät voi ongelmaa ratkaista, koska kenenkään ei ole järkevää sijoittaa tai perustaa yritystä, jos tuotteille tai palveluille ei ole kysyntää, sillä se johtaa yksinkertaisesti konkurssiin. Tämän takia potentiaalisten sijoittajien näkökulmasta on järkevämpää pitää nollakorkojenkin aikana rahoja pankissa (tai vielä parempaa, veroparatiisissa) tekemässä ei mitään, kuin haaskata niitä sijoittamalla tuotantoon tai toimintaan, jolle ei ole kysyntää. Tämän takia myöskään verohelpotukset rikkaille tai suuryrityksille eivät luo investointeja, vaan ainoastaan lisää voittoja ja lihavampia pankkitilejä – mikä tietenkin voi olla se ainoa tarkoituskin.

---

[1] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3693760-suomen-nousu-harmittaa-nordeaa-uudistukset-jaavat-tekematta

[2] http://yle.fi/uutiset/3-9581819

[3] http://www.hs.fi/talous/art-2000005123826.html

[4] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3710128-hallitus-jatkaa-tyottomien-kepittamista

[5] http://yle.fi/uutiset/3-9575687

[6] http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3438072-kansanedustaja-aimistyi-kuuden-miljoonan-saastolla-15-miljoonan-vahinko

[7] http://yle.fi/uutiset/3-9575687

[8] https://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/risikko_valinnanvapaus-60913