Ekspansiiviseen talouspolitiikkaan on edelleen varaa

Ihmiset jotka pitävät itsensä kiduttamisesta tai sitten nauttivat fantastisesta satiirista, saattavat aika ajoin lukea Jari Ehrnroothin kolumneja Yleltä. Usein on vaikeaa päätellä, onko Ehrnrooth tosissaan vai parodioiko hän libertaareja, mutta koska hänen viimeisin kirjoituksensa seuraa (ilmeisesti Italian vaaleista syntynyttä) tarvetta jälleen marssittaa kiristyspolitiikan puolustajat lauteille selittämään, miksi kiristys taantumassa ja menetetty vuosikymmen olivatkin oikeasti todella hyvä idea, niin otetaanpa pari kirjoituksessa esitettyä argumenttia tarkempaan käsittelyyn. Ehrnrooth kirjoittaa: "Hyvinvointipalvelujen kustannukset ovat jo kaksi kertaa aiheuttaneet valtaisan rahoituskriisin talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana. Toistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea." [1] Jälkimmäinen lause on epäilemättä totta, mutta tuttuun tapaan Ehnrooth kääntää kausaliteetin päälaelleen. Asian perusteet näkee helposti alla olevasta kuviosta:

Lähde [2]

Kuten näkyy, Suomen julkinen talous pysyy ylijäämäisenä ennen vuotta 1991 sekä aikavälillä1998-2008 ja velkasuhde puolestaan ei ole ongelma ennen 1990-lukua ja kääntyy taas merkittävään laskuun vuosien 1996 ja 2008 välillä. Ns. rahoituskriisit (velkasuhteen heikkeneminen ja alijäämien kasvu) eivät siis ole seurausta hyvinvointipalveluista, vaan yksityisen sektorin (pääasiassa pankkeihin liittyvien) kuplien puhkeamisesta, johon automaattiset vakauttajat (työttömyyskorvaus, ym. sosiaaliturva) reagoivat. Kuplan puhkeaminen tarkoittaa huomattavan määrän kysyntää poistumista markkinoilta (mm. investointien vähenemisen ja pankkien haluttomuuden/kyvyttömyyden antaa lainaa seurauksena), mikä puolestaan tarkoittaa irtisanomisia ja sitä kautta lisää kysynnän putoamista menetettyjen palkkatulojen muodossa. Kyseessä on itseään ruokkiva prosessi -  esim. yksittäisen työntekijän näkökulmasta saattaa näyttää viisaalta suostua palkan alennukseen työpaikan säilyttämisen toivossa, mutta jos kaikki tekevät tämän samaan aikaan, muuttuu työpaikan menettäminen itse asiassa todennäköisemmäksi kaikille toimijoille johtuen negatiivisesta vaikutuksesta kokonaiskysyntään. Automaattisten vakauttajien yksi tarkoitus onkin toimia vastasyklisenä mekanismina hillitsemässä kysynnän romahtamista taantumassa ja estää paluu 1930-lukuun. Tämä rationaalinen lähestymistapa talouden hoitoon ei kuitenkaan Jari Ehrnroothille kelpaa, vaan hänen mukaansa "2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet". Ehrnroothin mallissa taloutta ei siis pyöritettäisi kullekin tilanteelle ominaisten tarpeiden perusteella (esim. mahdollisuudella kasvattaa alijäämää riittävästi, jotta se väliaikaisesti korvaa yksityisen sektorin heikentyneen kysynnän), vaan ennalta oikeiksi määriteltyjen ideologisten totuuksien pohjalta. Tämä on luonnollisesti järkevöittämisen vastakohta, mutta nykyäänhän monet sanat ovat jo kauan aikaa sitten menettäneet sisältönsä ja vastaukseksi konkreettisiin käytännön kysymyksiin riittää viittaus markkinoiden magiaan tai muihin esoteerisiin konsepteihin.

Koska Ehrnroothin kirjoituksissa joka toiselta riviltä löytyy jotain täysin absurdia, eikä aika ole loputon resurssi, niin siirrytäänpä eteenpäin edes hieman vähemmän harhaisten ihmisten seuraan. Kuten ehkä odottaa saattaa, tunsi Helsingin Sanomat myös journalistiseksi velvollisuudekseen kutsua taloustieteilijöitä kertomaan meille kuritalouden välttämättömyydestä Italian vaalien jälkimainingeissa. Yksi heistä on Nordean analyytikko Jan von Gerich, joka toteaa: "Pahoin velkaantuneen valtion julkisen talouden menolisäykset ja veronkevennykset eivät välttämättä tukisi talouskasvua, koska ne saattavat vain lisätä säästämistä kotitalouksien varautuessa tuleviin veronkorotuksiin ja epävarmuuteen." [3] Joku saattaa jo huomata, että tämä on itse asiassa vanha ystävämme, eli argumentti rikardolaisesta ekvivalenssista. Rikardolainen ekvivalenssi on taloustieteellinen konsepti, jonka mukaan valtion toimittama elvytys ei toimi, koska ihmiset laskevat omaa kulutustaan samassa suhteessa ennakoidessaan budjettialijäämästä seuraavia tulevaisuuden veronkorotuksia. Tämän näkemyksen mukaan esim. talouden kiristyksen aloittaminen 2010 ei johtaisi kysynnän putoamiseen, koska ihmiset laskisivat veroprosenttinsa olevan 10 vuoden päästä pienempi johtuen valtion pienemmistä menoista ja siksi itse asiassa lisäisivät kulutustaan. Oletus on pähkähullu alun perinkin (ihmiset eivät perusta huomista toimintaansa siihen, mikä veroprosentti saattaa olla 10 vuoden päästä), mutta olennaisemmin tiedämme kokemuksesta, että näin ei tapahtunut (vaan päinvastoin), minkä pohjalta voidaan sanoa, että oli kyse sitten paljon tai vähän velkaantuneesta valtiosta on odotusten perustaminen asioihin, joita ei empiirisestä maailmasta löydy edelleen järjetön idea.

HS:n sivuilla myös Sixten Korkman kertoo meille velkaelvytyksen kauhuista todeten: "Yhdysvaltojen ja Kiinan velkavetoinen talouskasvu ei ole kestävällä tolalla." [4] Kiinan tuhoa millä hetkellä hyvänsä on ennustettu joka toinen päivä viimeiset kymmenen vuotta, koska se ei ole hyväksynyt poliittisesti korrekteiksi määriteltyjä talousohjeita lännestä ja esim. Suomen Pankki taannoisessa katsauksessaan moitti Kiinaa velkaantumisen jatkamisesta (elvytyksestä) ja markkinareformien puutteesta. [5] Kiinan voimakkaaseen elvytykseen nojannut talouspolitiikka on aikavälillä 2011-2017 johtanut keskiarvona n. 7,6 %:n vuotuiseen kasvuun. Euro-alueen voimakkaaseen kiristykseen nojannut talouspolitiikka on samalla aikavälillä johtanut keskiarvona n. 1,2 %:n kasvuun. Korkmanin, SP:n ja muiden vastaavien tahojen maailmassa tämä tietenkin osoittaa, että Kiinan tulisi adoptoida Euro-alueen malli, eikä päinvastoin. Kun empiirisen maailman tapahtumat ovat ilmeisesti menettäneet kokonaan relevanssinsa poliittiselle päätöksenteolle ja kommentaattorien näkemyksille, kuinka järkevää keskustelua asioista on enää mahdollista käydä?

Aalto-yliopiston työelämäprofessori ja johtamiskoulu EE:n toimitusjohtaja Pekka Mattila puolestaan on eronnut kokoomuksen jäsenyydestä 20 vuoden jälkeen. Syyksi hän kertoo kokoomuksen liian löysän talouslinjan: "Ikääntyvä kansakunta elää juuri nyt suhdannehuippua, mutta hallituksen eilinen lisäbudjetti päätti taas menojen kasvattamisesta ja uudesta velanotosta. Tämä ei ole vastuullista politiikkaa ja lisää edelleen painetta kutistuville työikäisten sukupolville." [6] Ensinnäkin, Mattila lienee tietoinen siitä, että OECD:n mukaan Suomen reaalinen BKT:n kasvu on ollut vuodesta 2010 eteenpäin (jolloin kiristys siis aloitettiin) koko ajan potentiaalisen kasvun alapuolella (suurimmillaan -4,7 % vuonna 2015) [7] ja että jokainen päivä potentiaalin alapuolella tarkoittaa rahan heittämistä viemäriin menetetyn kasvun muodossa. Syy reaalisen ja potentiaalisen kasvun erotukseen (eli negatiiviseen tuotantokuiluun) on ollut riittämätön kysyntä (kapasiteettia ei ole järkeä pitää käytössä, jos tuotetuille palveluille/tuotteille ei ole kysyntää), mikä puolestaan on suoraa seurausta kiristyspolitiikasta. Käyttämällä OECD:n arvioita tuotantokuilun negatiivisuudesta ja vertaamalla niitä toteutuneeseen kasvuun vuoden 2017 markkinahinnoilla [8] saadaan kiristyspolitiikan laskuksi n. 43-44 miljardia euroa menetetyssä kasvussa. Ei liene realistista odottaa, että Mattila ja kumppanit koskaan aikoisivat korvata aiheuttamaansa tuhoa Suomen taloudelle ja kansalasille, mutta puhe vastuullisesta politiikasta ja taakan kasaamisesta työikäisten sukupolville kuulostaa lievästi perverssiltä heidän suustaan.

Toisekseen, mitä tulee suhdannehuippuun ja sen ylittämiseen niin olemme suhdannehuipussa ainoastaan, jos päätämme niin, ei johtuen välttämättömyydestä. Jaa, miten niin? Suhdannehuippua, eli kasvun potentiaalista vauhtia rajoittaa kysynnän lisäksi käytössä oleva kapasiteetti (työntekijät, pääoma, tuotantokoneisto, jne.), eli käytännössä tarjonta. Taantumassa tämä kapasiteetti on ollut vajaa käytössä, mutta talouden elpyessä kasvaneen kysynnän myötä yhä suurempi osa siitä on siirtynyt käyttöön ja kun kapasiteetti on täyskäytössä, kasvu väistämättä hidastuu. Kysymys kuuluukin siis alkaako tämä tilanne lähestyä vai ei. Täyskäytön lähestymisestä huolestuneet tahot voivat täysin legitiimisti viitata juuri itsekin käyttämiini OECD:n arvioihin, joiden mukaan Suomen tuotantokuilu sulkeutuisi tämän vuoden aikana. Kuitenkin vaikka OECD:n arviot kuvaavat varsin hyvin menneitä vuosia, parempi reaaliaikainen kapasiteetin käytön mittari on inflaatio tai tarkemmin sanottuna pohjainflaatio (core inflation), josta on poistettu helposti vaihtelevien tuotehintojen (ruoka, energia, jne.) vaikutus ja joka kuvaa siis talouden perustan kehitystä - jos kapasiteetti on täyskäytössä, alkavat resurssien (kuten työvoiman) hinnat nousta (kysyntä ylittää tarjonnan), minkä puolestaan pitäisi heijastua pohjainflaatioon. Tästä puolestaan näemme, onko talouskasvun mahdollinen jarru kysynnän vai tarjonnan puolella:

Kuten näkyy, pohjainflaatio on historiallisen matalalla ja itse asiassa trendi vie edelleen alaspäin, mistä on vaikea vetää mitään muuta johtopäätöstä, kuin että kysyntä ei ylitä tarjontaa ja että kapasiteetti ei ole lähelläkään täyskäyttöä. Tilaa ekspansiiviselle talouspolitiikalle siis kyllä olisi, mutta sitä ei käytetä poliittisista syistä.

Nämä nyt olivat tietenkin vain muutamia poimintoja viime aikojen uutisvirrasta, mutta viesti on selkeä - sama levy kiristyksen välttämättömyydestä pyörii uskonnollisen vakaumuksen voimalla ja jopa perustavanlaatuiset oletukset markkinoiden toiminnasta (kuten kysynnän ja tarjonnan suhde) joutuvat väistymään sen mahdin tieltä. Jos esim. Italian uuden hallituksen ohjelmaa haluaa kritisoida, voi sen tehdä myös järjellisesti ja ehdotettu tasavero on epäilemättä erittäin huono idea, koska se on tehottomin mahdollinen keino kysynnän stimuloimiseen (rikkaiden verohelpotukset lisäävät kysyntää vähiten, koska he pystyvät säästämään tuloistaan eniten). Samoin kotimaiset tarjontapuolen oppien kannattajat voisivat halutessaan ehdottaa työvoiman tarjonnan lisäämistä yhdistettynä voimakkaaseen elvytykseen, mikä siis samanaikaisesti lisäisi työvoiman kysyntää. Nykyinen linja on tietenkin lisätä tarjontaa, vailla huolta kysynnästä, missä ei ole tolkun häivää, mutta toisaalta kuvaa ajan henkeä ja Jari Ehrnroothin kuvaamaa visiota 2020-luvusta - ideologinen totuus korvaa empiirisen totuuden, hulluutta kutsutaan järkevöittämiseksi ja 44 miljardin vetäminen viemäristä alas on vastuullista talouspolitiikkaa.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10244313

[2] https://findikaattori.fi/fi/44

[3] https://www.hs.fi/talous/art-2000005691039.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=5&utm_source=tf-other&share=5812a7c226119cd9f87598cbfcfd49b1

[4] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005716957.html

[5] https://www.suomenpankki.fi/fi/media-ja-julkaisut/uutiset/2018/bofit-venaja--ja-kiina-ennusteet-vuosiksi-20182020

[6] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/250199-professori-pekka-mattilan-mitta-tayttyi-erosi-kokoomuksesta-20-vuoden-jalkeen

[7] https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655#

[8]http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

Talouskuri ja sen toimivuus

Suomen taloudella menee ainakin bruttokansantuotteella mitattuna paremmin kuin vuosiin. Suomen Pankki hinasi kesäkuussa kasvuennusteen vuodelle 2017 2,1 %:in ja Valtiovarainministeriö nokitti hieman myöhemmin nostamalla omaa ennustettaan 2,4 %:in samalla kun Tilastokeskus puolestaan korjasi vuoden 2016 laskelmaansa tapahtuneelle kasvulle 1,4 %:sta 1,9 %:in. Ennusteiden keskiarvot tuleville vuosille (2018 ennuste 1,67 %, 2019 ennuste 1,27 %) näyttävät taas jo selkeäasti heikommilta, mutta kuitenkin toki paremmilta kuin nolla- tai miinusmerkkiset luvut vuosilta 2012-2015.[1] Tämä oletettavasti todistaa, että sekä tämän että edellisen hallituksen harjoittama leikkaus- ja sopeutuspolitiikka oli sittenkin järkevämpi ratkaisu kuin esimerkiksi talouden elvyttäminen.

No, tarkastellaanpa asiaa ensin ihan leikkaajien omien lukujen ja logiikan valossa. Talousteoreettisesti Suomen leikkauspolitiikka nojaa ns. yleisen tasapainon malleihin, mikä yksinkertaistaen tässä tapauksessa tarkoittaa käytännön puolella sitä, että Valtionvarainministeriössä tai Suomen Pankissa syötetään toimintaskenaarioita asialle omistettuun tietokonejärjestelmään, joka ennaltaohjelmoitujen matemaattisten kaavojen pohjalta laskee kuinka erilaiset muutokset vaikuttavat pitkällä aikavälillä talouteen. Suomen Pankin käyttämä yleisen tasapainon mallia pyörittävä tietokonejärjestelmä on nimeltään Aino ja Valtiovarainministeriön vastaava Kooma, joista jälkimmäisestä Helsingin Sanomat itse asiassa julkaisi kohtuullisen hyvän artikkelin viime vuoden lopulla.[2] Kuten artikkelissa esitettyjen käyrien valossa näkyy, niin Kooma todellakin näyttää ennustavan leikkausten johtavan esimerkiksi BKT:ssa prosentuaalisesti nopeimpaan kasvuun jo vuosien 2021-2022 tienoilla:

Jostain syystä Helsingin Sanomat ei kuitenkaan julkaissut käyrää, joka kertoo eri vaihtoehtojen suhteesta bruttokansantuotteeseen kokonaisuudessaan (ei siis pelkästään prosentuaaliseen kasvuun), joten laitetaanpa se tähän:

Lähde[3]

Kuten näkyy, niin leikkauspolitiikka lyö aloituksessa sellaisen lommon bruttokansantuotteeseen, että suhteessa BKT:n kokonaisuuteen, sitä toimittamalla ei ole elvytystä saatu kiinni edes 2020-luvun lopussa, vaan käyrät leikkaavat itse asiassa vasta vuonna 2034. En ota kantaa siihen, miksi Helsingin Sanomat ei tätä erittäin olennaista kaaviota jutussaan tuonut ilmi, mutta kaikille lienee selvää, miksi poliitikot ja leikkauspolitiikan muut äänitorvet eivät sitä näytä: yksikään selväjärkinen ei kuvittele, ettei globaalissa taloudessa tapahtuisi uutta shokkia ennen vuotta 2034, eli siis sellaista shokkia, joka heittää Kooman pitkän ajan ennustukset taas romukoppaan. Näin siis erityisesti nykyjärjestelmässä, jossa sääntelyn purkamisen aloittamisen jälkeen 1970-80 luvuilla talousromahduksia on tapahtunut kerran noin 10-15 vuodessa.

Leikkauspolitiikka ei siis näytä erityisen toimivalta edes sen omien olettamusten valossa. Koska osa olettamuksista on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaisia, niin tarkastellaanpa seuraavaksi hieman niitä. Eräs olennaisimmista on yleisen tasapainon mallien suosima ricardolainen ekvivalenssi, joka normaalin talousjargonin mukaisesti kuulostaa hienommalta kuin mitä on. Ricardolaisen ekvivalenssin mukaan elvytys ei toimi, koska jos valtio yrittää lisätä kysyntää kasvattamalla omaa kulutustaan, niin kuluttajat puolestaan vähentävät omaa kulutustaan vastaavasti, koska he ennakoivat valtion menojen kasvun johtavan verotuksen nousuun tulevaisuudessa. Mitä tämä suomeksi sanottuna tarkoittaa, on että esimerkiksi tehdessään päätöstä uuden auton ostamisesta kansalaista ei kiinnosta niinkään se onko hänellä työpaikkaa ensi viikolla (joka saattaa lähteä alta leikkausten, laman ja alhaisen kysynnän seurauksena), vaan se mikä on valtion budjetin alijäämä ja mahdollinen veroprosentti kymmenen vuoden päästä. Tietenkin tämä on täysin pähkähullu oletus ihmisten käyttäytymisestä, eikä sille ole mitään empiiristä perustaa, mutta tämä ei estä sitä olemasta yksi olennaisia teorettisia lähtökohtia, joilla vallitsevia talouslinjauksia perustellaan.

Yleisen tasapainon mallien ongelmat liittyvätkin usein kyseenalaisiin oletuksiin ihmisten käyttäytymisestä ja ominaisuuksista (esim. kaikki toimijat markkinoilla ovat yhtä hyvin informoituja, toimijat markkinoilla tekevät päätöksiä rationaalisesti, eivät irrationaalisen laumakäyttäytymisen mukana, jne.), mutta Koomaan ja Ainoon on mahdollisesti suomalaisena erikoisuutena jätetty mukaan ylimääräisiä epäkohtia, joita ei siellä tarvitsisi olla. Kuten Aalto-yliopiston taloustieteen professori Pertti Haaparanta toteaa Koomasta ja Ainosta Helsingin Sanomien artikkelissa: "Nollakorkoympäristöä ja hystereesiä ei huomioida mitenkään" (hystereesi tarkoittaa tilapäishäiriön muuttumista pysyväksi, eli esim. leikkauksista johtuvan pitkittyvän työttömyyden seurauksena paluu työelämään muuttuu koko ajan vaikeammaksi). Näin ollen on kohtuullista odottaa, että BKT:en kohdistuvan suoran haukkauksen lisäksi leikkauspolitiikka ei todennäköisesti tuo lupaamiaan kasvulukuja tulevaisuudessa, koska esim. hystereesin vaikutuksia ei siis ole mallinnettu käytettyihin ennustusvälineisiin. Toisaalta elvytys politiikan kustannukset puolestaan on yliarviotu, sillä nollakorkoympäristöä ei ole huomioitu. Yleisen tasapainon malleihin nojaavat tietokoneohjelmat voivat matemaattisuudessaan näyttää kovin objektiivisilta, mutta jos niiden laskukaavoihin on ohjelmoitu perättömiä oletuksia ja toisaalta jätetty ohjelmoimatta olennaisia muuttujia, on vaikea nähdä kuinka Kooma tai Aino pystyisivät tuottamaan edes potentiaalisesti luotettavaa tietoa nykymuodossaan. Melkein heräisi epäilys, että halutut tulokset on itse asiassa asetettu ensin ja sen perusteella sitten ohjelmoitu sopivat muuttujat, jotka näitä tuloksia tuottavat. Melkein.

Todettakoon loppuun vielä, että leikkausten ja sopeutuksen aiheuttama lovi BKT:en ei ole hypoteesi, vaan nähtävissä empiirisessä aineistossa. Euro-alueella harjoitettiin pääasiassa elvyttävää talouspolitiikkaa lyhyesti vuosien 2008-2010 välillä, mikä pätee myös Suomeen, kun Vanhasen II hallitus teki suunnitelluista verokevennyksistä pysyviä muuttaen ne talouden alamäessä elvytykseksi. Vuoden 2010 jälkeen sekä Euro-alue että Suomi sen mukana lopettivat elvytyksen siirtyen puolestaan kiristävään talouspolitiikkaan, minkä seuraukset Suomen kohdalla näkyvät alla olevasta kuviosta (Euro-alueen oma kuvio on vastaavanlainen):

Lähde[4]

Kuten näkyy, elvytyksen seurauksena kasvu lähti hyvin nopeasti käyntiin 2007-2008 romahduksen jäljiltä, mutta kiristyspolitiikan vaikutuksesta sittemmin taantui vähintään yhtä nopeasti vuoden 2011 jälkeen. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, on että harjoitettu politiikka on maksanut Suomen valtiolle ja sen kansalaisille miljardeja euroja menetetyn kasvun kautta. Ehkä mielenkiintoisinta on kuitenkin seurata kuinka puolueet ja henkilöt, jotka ovat ajaneet näitä linjauksia pystyvät edelleen esittämään varsin onnistuneesti itseään vastuullisina talouden pitäjinä. Uusiosanaston maailmassa miljardien viskominen viemäriin on siis kääntynyt vastuullisuudeksi.

---

[1] http://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/
[2] http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004875641.html
[3] https://www.uutistamo.fi/leikkauspolitiikka-kantaa-hedelmaa-ehka-jo-vuonna-2034/
[4] http://www.findikaattori.fi/en/3

Vaihtoehtototuuksia ja veroja

Pääministeri Sipilä kertoi viime kuussa hehkuttaessaan talouden orastavaa kasvusuhdannetta, että myös pitkäaikaistyöttömien määrä oli laskenut. Pääministerin harmiksi kyseessä oli vaihtoehtoinen totuus, sillä pitkäaikaistyöttömiä oli viime kuussa 3800 enemmän kuin viime vuonna samaan aikaan.[1] Timo Soini ilmoitti 10.2., että koko hallitus seisoo kaavaillun veneveron takana.[2] Vaihtoehtoiset faktat saivat myös Timon kiinni ja vain viisi päivää myöhemmin vero ilmoitettiin kaatuneeksi.[3] Tuore elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk) arvioi, ettei Terrafame tarvitse enempää valtion rahoitusta.[4] Samaan aikaan Terrafamelle annettiin 75 miljoonaa euroa valtion rahoitusta.[5] Ja niin edespäin. Kaikissa näissä tapauksissa oli epäilemättä kyse yksinkertaisesti rehellisistä erehdyksistä. Tämä siis huolimatta siitä, että rehellisillä erehdyksillä tuntuu olevan usein jonkin sortin asennevamma, sillä ne omituisesti tuppaavat suosimaan esittäjänsä omia intressejä. Esimerkiksi tapaukset, joissa pääministeri ilmoittaa pitkäaikaistyöttömien määrän kasvaneen, vaikka päinvastainen olisi totta, ovat jostain syystä harvinaisempia, kuin Sipilän tyylillä tehdyt rehelliset erehdykset. Sitten tietenkin ihmetellään suureen ääneen, kun kansalaisten luottamus on kadonnut.

Luottamuspulan suuren mysteerin kanssa painitaan myös Euroopan tasolla. EU-komission johtava ekonomisti Lucian Cernat kirjoittaa, että moni mielipidejohtaja on kerännyt suosiota kyseenalaistamalla sellaisten tutkimusten luotettavuuden, joita moni ekonomisti taas pitää korkealaatuisena. Cernat’n oma käsitys korkealaatuisesta tutkimuksesta tulee myös selväksi hänen todetessaan: ”Nyt ekonomistien haasteena on siis todistaa, että globalisaation vaikutus mediaaniäänestäjään on positiivinen.”[6] Edes marginaalisesti tieteellisen tutkimuksen perusteista kiinnostuneelle ihmiselle olennaista olisi tietenkin pyrkiä ottamaan selvää siitä, kuinka maailma todellisuudessa makaa, mutta Cernat’n hengenheimolaisille ensin asetetaan lopputulos (globalisaatio uusliberaalin talousjärjestelmän ehdoilla on hyvä asia) ja sitten aletaan selvittää, kuinka tämä voitaisiin todistaa. Asenne ei ole uusi ja sillä saattaa olla jotain tekemistä Cernat’n havaitseman luottamuspulan kanssa, sillä hänen koulukuntansa talousmalleilla ja ennusteilla meille tuotiin ensiksi suurin talousromahdus sitten 1930-luvun ja sen jälkeen kohta kymmenen vuotta kestänyt taantuma. Jos joku on jatkuvasti väärässä vuosikymmenien ajan, niin eikö rationaalinen ihminen päädy lopputulokseen, että tämä henkilö ei ole luottamuksen arvoinen, kun arvioidaan kuinka kannattaa edetä?

Suomessa vastaus on tietenkin jyrkkä ei ja jos joku eliitin joukossa osoittaa kyvyttömyytensä konkreettisesti, niin siitä tulee palkita, ei rangaista. Mahdollisesti paras esimerkki tästä on Olli Rehnin (kesk) valinta Suomen Pankin johtokuntaan, missä hänellä on ensi vuonna mahdollisuus nousta pääjohtajaksi asti. Rehn toimi EU-komission talouskomissaarina 2010-2014, eli aikana jolloin komissio keskittyi muun muassa taistelemaan olematonta inflaation uhkaa vastaan, kun todellisuudessa oltiin matkalla päinvastaiseen suuntaan, eli deflaatioon; päätettiin kuristuspolitiikasta aikana, jolloin kysyntä oli ongelma; laadittiin konkurssikypsälle Kreikalle lainaehdot, joiden tarkoitus oli rahoittaa yksityisiä pankkeja veronmaksajan rahoilla; ja niin edelleen. Kyselyssä eurooppalaisille taloustieteenprofessoreille 77 % vastaajista antaa Rehnille ja komissiolle arvosanan Heikko tai Luokaton suhteessa Euroopan talouskriisin hoitoon. Rehn totesi usein komissaarina ollessaan näkevänsä valoa tunnelin päässä, mihin Lontoon yliopiston professori John Weeks toteaa: ”Ennen kuin Rehn väittää näkevänsä valoa tunnelin päässä, hänen olisi löydettävä tunneli.”[7] Tästä huolimatta Rehnillä on ilmeisesti meriitit Suomen Pankkiin. No, jos Jyrki Katainen valitaan EU-komission johtoon,[8] niin lienee taas todistettu, että jatkuvilla epäonnistumisilla todellakin voi päästä yllättävän pitkälle, kunhan ne vain suosivat varakkaita.

Niin ja niistä veroista vielä. Kokoomuksen eduskuntaryhmän johtaja Kalle Jokinen totesi viime kesänä, että veronkiristysten tie on kuljettu loppuun.[9] Kuitenkin viime kuun lopulla Kokoomuksen varapuheenjohtaja Antti Häkkänen totesi, että jos veroja on pakko korottaa, niin kyllä se on se arvonlisävero mikä nousee – eli juuri se vero, joka iskee suhteellisesti voimakkaimmin vähävaraisimpiin nostamalla esimerkiksi ruuan ja lääkkeiden hintaa.[10] Jokisen puheet eivät kuitenkaan ole vaihtoehtoisia faktoja, sillä Kallelta vain unohtui epähuomiossa yksi sana välistä: veronkiristysten tie varakkaille on kuljettu loppuun. Kokoomus on kansan puolue ja siksi voitti viime kuntavaalitkin.

---

[1] http://yle.fi/uutiset/3-9449336

[2] http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka/soini-koko-hallitus-seisoo-veneveron-takana-1.178320

[3] http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/venevero-kariutui-mutta-muistatko-taman-nain-soini-veisteli-huvikuunareista-syksylla/751782/

[4] http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/terrafame-rahoitus-lohkesi-vahvoilla-naytoilla-valtiolta-ei-tarvita-enempaa-rahaa/6306414

[5] http://yle.fi/uutiset/3-9453739

[6] http://www.talouselama.fi/uutiset/eu-ekonomisti-huolissaan-suuri-yleiso-muuttunut-valinpitamattomaksi-6621996

[7] http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/11/02/sipilalle-ja-rehnille-roima-ripitys-talousprofessoreilta

[8] http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005096045.html

[9] http://yle.fi/uutiset/3-9113930

[10] http://yle.fi/uutiset/3-9470075