Miksi (melkein) kaikkien pitää kiristää vyötä

Valtiovarainministeri Orpo ilmoittaa, että talouskasvusta huolimatta ns. jakovaraa ei ole, eli kasvua käytetään velan lyhentämiseen,[1] ei esimerkiksi kasvun vakauttamiseen investointien tai tulonsiirtojen kautta. Pääministeri Sipiläkin myöntää jo, että harjoitettu politiikka kepittää vähävaraisempia ja hyödyttää parempi tuloisia,[2] minkä myös Eduskunnan oma tietopalvelu vahvistaa. [3] Pääministeri toteaa tämän johtuvan siitä, että pienituloisethan ne niitä valtion etuuksia saavat, vaikka todellisuudessa veronalaisista sosiaalietuisuuksista 10 % menee rikkaimmalle kymmenykselle, kun taas köyhin kymmenys saa vain 9,4 %. [4] Jakovaraa on siis ollut, mutta ainoastaan ylöspäin. Samaan aikaan Nordean pääkonttori pakenee Ruotsista Suomeen välttääkseen Ruotsiin kaavaillut korkeammat vakaus- ja talletussuojamaksut. [5] Miten viimeksi mainittu seikka liittyy tässä mihinkään?

Tätä ymmärtääkseen on ensin ymmärrettävä, mistä talouskurimus ja koko järjestelmän sakannut talouskriisi ovat lähtöisin. Tästä on olemassa kaksi eri tarinaa. Toinen kertoo siitä, kuinka Euroopan julkiset sektorit piehtaroivat velkaisissa kulutusorgioissa ennen kriisiä ja tästä syystä nyt sekä kansalaisten että valtioiden on kiristettävä vyötä. Toinen on se, mitä oikeasti tapahtui. Kulutusorgiateorian todistaminen vääräksi on itse asiassa äärimmäisen helppoa ja otetaan nyt ensiksi esille ihan vain Suomen valtionvelan kehitys (samantyyppinen kuvio löytyy koko euroalueelta ja suurimmasta osasta sen valtioita) [6]:

Lähde[7] 

Kuten näkyy, velkaa maksettiin tuntuvasti pois kriisiä edeltäneinä vuosina, joten sillä tai sen oletetusti rahoittamalla julkisen sektorin törsäyksellä ei voi olla mitään tekemistä kriisin ja sen puhkeamisen kanssa, koska se kääntäisi kausaliteetin päälaelleen. Todellisuudessa velka alkoi siis kasvaa kriisin seurauksena, ei sitä ennen ja kyseessä on (edelleen) ensin yksityisen sektorin pankkikriisi ja vasta sitten velkakriisi.

Se mitä sitten oikeasti tapahtui on monimutkainen prosessi ja vaikea tiivistää pieneen tilaan, mutta kriisin puhkeamisen alku on Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla, missä riskipitoisia lainoja jaettiin käytännössä kenelle tahansa, joka kehtasi pyytää. Näitä lainoja pankit sitten paketoivat yhteen ja möivät toisilleen johdannaisten kautta, luoden tiukasti toisiinsa sitoutuneiden pankkien verkoston, jonka bisnesmalli pohjautui käytännössä halvan lainan ottoon toisilta pankeilta lyhyellä tähtäimellä, minkä jälkeen sitä myönnettiin suuremmalla korolla riskialttiimmille lainanottajille pitkällä tähtäimellä. Kun Yhdysvaltain neljänneksi suurin pankki Lehman Brothers ilmoitti syyskuussa 2008 olevansa konkurssissa (koska kävi selväksi, ettei suuri osa riskialttiiden asuntolainojen ottajista pystyisi koskaan maksamaan niitä takaisin), niin markkinoille levisi paniikki, että sama tilanne koski muitakin pankkeja, mikä puolestaan johti siihen, etteivät pankit pystyneet ottamaan enää niitä lyhyen tähtäimen lainoja, joihin niiden bisnesmalli perustui, koska muut pankit eivät kasvaneen riskin tähden halunneet niitä myöntää - koko järjestelmän kyky rahoittaa omaa toimintaansa katosi alta ja käytännössä suuri osa pankkisektoria olikin yhtäkkiä matkalla kohti konkurssia. Sittemmin presidentti Obaman hallinto tietenkin pelasti ja pääomitti vaikeuksissa olevia pankkeja useammalla triljoonalla dollarilla veronmaksajan rahaa, estäen koko pankkisektorin sortumisen ja todennäköisesti vielä pahemman laman. Huomion arvoista tässä on se, että julkisen sektorin kulutuksella, velan otolla tai valtiolla yleensäkään ei ollut mitään tekemistä kriisin alkamisen ja kehittymisen kanssa (muuta kuin löysäämällä pankkien sääntelyä siis) ja valtio kutsuttiin paikalle vasta kun oli aika etsiä joku joka maksaa.

Kriisin saapuessa Eurooppaan osassa maita tapahtui käytännössä täsmälleen samoin kuin Yhdysvalloissa, eli pankkien kyseenalaiset päätökset velkamarkkinoilla siirrettiin yksinkertaisesti suoraan veronmaksajien kirjoihin koko pankkisektorin romahduksen estämiseksi. Seuraukset voi nähdä esimerkiksi Irlannin velkasuhteen muuttumisessa vuoden 2007 12 %:sta vuoden 2012 119 %:in [8] - kaikkien yllätykseksi yksityisen velan muuttaminen valtion velaksi lisää valtion velkaa. Olennaisempaa kun mitä tapahtui periferian maissa, oli kuitenkin mitä tapahtui EU:n suurissa maissa. Vuonna 2008 Ranskan kolmen suurimman pankin koko oli 316 % suhteessa Ranskan valtion bruttokansantuotteeseen, Saksassa kahden suurimman pankin vastaava luku 114 %, Britanniassa neljän suurimman pankin 394 % ja Italiassa kolmen suurimman 115 %. Näiden valtioiden pankkisektorit olivat yksinkertaisesti liian suuria niiden pelastettavaksi yksinään, joten koska pankit kuitenkin erinäisistä syistä haluttiin pelastaa tapahtuipa muuten sitten mitä tahansa, oli talkoisiin kutsuttava muitakin veronmaksajia. Tämän seurauksena on esimerkiksi Kreikan ns. apupakettien kautta kierrätetty veronmaksajien rahaa pari sataa miljardia yksityiselle sektorille (vain 5 % rahoista on mennyt Kreikan valtion budjettiin)[9] ja se on myös olennainen syy siihen miksi Saksan hallitus (yhdessä maailman Petteri Orpojen kanssa) pitää velan maksua kriisin aiheuttaneille pankeille tärkeämpänä kuin mitään muuta asiaa maailmassa.

Eli siinä missä Yhdysvalloissa pankit olivat liian suuria kaatuakseen (too big to fail) Euroopassa ne olivat pitkälti liian suuria pelastettavaksi (too big to bail) ja edelleen vaikeuksissa, kuten viime vuoden Deutsche Bankin ongelmista ja tämän kesän Italian kahden pankin bailoutista näkyy. Olennaista tässä on jälleen, että kriisin aiheuttamisessa ei valtioilla tai julkisella sektorilla ollut juuri osaa tai arpaa, vaan se kasvoi suoraan yksityisten, ylisuurien ja tiukasti toisiinsa kietoutuneiden pankkien toiminnasta. Tähän liittyen voidaankin tarkastella seuraavaa kuviota:

Lähde[10]

Kuvio kertoo siis muutamien Euroopan valtion velkakirjojen korkojen kehityksestä, eli siitä kuinka paljon pankki saa korkoa tietyn valtion ottaessa siltä velkaa ja markkinaolosuhteissa tuotto (eli korko) on tietenkin oletetusti sitä suurempi, mitä suurempi riski on kyseessä (eli kuinka suuri on todennäköisyys, että kyseinen valtio pystyy tai ei pysty maksamaan velan takaisin). Kuvion vasemmasta laidasta voimme nähdä, että vielä 1990-luvun alussa esimerkiksi Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian velkakirjojen korot olivat selkeästi suurempia kuin matalimmat korot (Saksan velkakirjat), koska niissä arvioitiin olevan enemmän riskiä. Kun euroa alettiin suunnitella, alkoivat korot yhdenmukaistua ja sen käyttöönoton jälkeen ne muuttuvat lähes kokonaan yhdenmukaisiksi. Miksi? Tässä on jälleen kaksi mahdollisuutta. Ensimmäinen on, että lainoittajat (eli pankit) alkoivat yhtäkkiä kuvitella, että Kreikka ja kumppanit olivat euron myötä muuttuneet maagisesti Saksaksi ja arvioivat velkakirjojen riskin tällä perusteella. Tämä selitys vaatii tietenkin samalla olettamaan, että pankkiirit tulivat yhtaikaa hulluiksi. Toisen selityksen mukaan kukaan ei kuvitellut Kreikan muuttuneen Saksaksi, vaan pankit ostivat periferian velkakirjoja valtavia määriä siitä huolimatta, että korko ei kuvastanut todellista riskiä. Tästä seuraa jälleen kysymys miksi? No, mitä enemmän pankit ostivat velkakirjoja, sitä suuremmaksi ne kasvoivat ja mitä suuremmaksi ne kasvoivat, sitä todennäköisempää oli, että jos jotain menisi vikaan ne arvioitaisiin systeemisesti tärkeiksi, eli niiden ei annettaisi kaatua, vaikka mitä tapahtuisi ja veronmaksajat kutsuttaisiin pelastajiksi. Tämä on tietenkin täsmälleen mitä tapahtui - jos tietää, että laskun tulee loppujen lopuksi maksamaan joku muu, niin sillä ei ole juuri merkitystä onko riski oikeassa suhteessa tuottoon, vaan riski kannattaa ottaa aina. Näin on siis onnistuttu myös luomaan systeemi, jossa pankit voivat maailman tappiin saakka kiristää veronmaksajaa maksamaan niiden laskut.

Mitä tällä on sitten tekemistä Suomen hallituksen ja Nordean kanssa? No, jakovaraa on kyllä ainakin ollut. Sitä on ollut Euroopan tasolla jo triljoonien eurojen edestä ja Suomenkin tasolla miljardien edestä (pelkästään Kreikan kautta suomalaiset ovat rahoittaneet pankkeja ja muita yksityisiä toimijoita n. 4,5 miljardin edestä). [12] Financial Stability Board puolestaan laittaa Nordean systeemisesti tärkeiden pankkien kategoriaan [12] ja suuremmat vakaus- ja talletussuojamaksut Ruotsissa tarkoittavat siis, että jos Nordea joutuu ongelmiin, niin lasku veronmaksajalle on hieman pienempi. Onneksi tätä ongelmaa ei Suomessa ole ja pääkonttori on tervetullut. Mainittakoon vielä loppuun, että tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä markkinatalouden kanssa ja jos markkinataloudessa tekee huonoja sijoituksia (esimerkiksi antaa rahaa tahoille, jotka eivät pysty sitä maksamaan takaisin), niin kustannukset ja vastuu kuuluvat ainoastaan huonon sijoituksen tekijälle itselleen. Riskien sosialisointi ja voittojen yksityistäminen puolestaan ovat arkipäivää sosialismia rikkaille -järjestelmässä.

---

[1] http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005317786.html

[2] https://yle.fi/uutiset/3-9831659

[3] [1] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3772264-eduskunnan-tietopalvelu-vasemmistoliitolle-sipilan-hallitus-kasvattaa-tuloeroja

[4] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3777659-anna-kontula-oikaisi-paaministeria-sosiaalietuuksia-enemman-rikkaille-kuin-koyhille

[5] https://yle.fi/uutiset/3-9818329

[6] https://tradingeconomics.com/euro-area/government-debt-to-gdp
[7] http://www.valtionvelka.fi/fi-FI/Tilastot/Valtionvelka/Valtionvelka_ja_BKT
[8] https://tradingeconomics.com/ireland/government-debt-to-gdp
[9] http://www.is.fi/kotimaa/art-2000001174959.html
[10] https://aneconomicsense.org/2011/12/12/the-eurozone-crisis-the-much-praised-convergence-as-a-cause/
[11] https://www.aamulehti.fi/raha/kreikalle-maksettujen-lainojen-osuus-45-miljardia-nain-suomi-on-tienannut-23640644/
[12] http://www.fsb.org/wp-content/uploads/r_111104bb.pdf?page_moved=1

Elvytyksestä

Koska Ylelläkin on ilmeisesti jo siirrytty käsittelemään kiristävän talouspolitiikan kannattajien argumentteja kuin ne olisivat kiistämättömiä totuuksia, lienee syytä vielä oikoa muutamia väärinkäsityksiä ja harhaluuloja asian tiimoilta. Ylen talouden ja politiikan toimittaja Minna Pantzar aloittaa analyysinsä Suomen taloudellisesta tilanteesta ja velanotosta toteamalla "mutta miten niin tiukkaa talouspolitiikkaa jatketaan? Eihän se mitään tiukkaa ole ollut. Taloutta on elvytetty velalla jo vuosikaudet. Taantumassa se oli paikallaan, mutta talouskäänteestä on jo aikaa ja nyt väkevästä talouskasvusta huolimatta lisävelanotto jatkuu." [1] Puretaanpa tätä omituisten oletusten sekasotkua.

Kuten viime kerralla kirjoitin ja tilastoista helposti näkee, niin kiristävän talouspolitiikan empiiriset tulokset ovat varsin huonoja. Kiristystä kannattavien ekonomistien vastaus tähän on, että kiristys toimii kyllä huonosti nyt, mutta joskus vuosikymmenien päästä se osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi. Koska tämä kuulostaa normaalin ihmisen korvaan hullulta, on kiristystä kannattavien maallikoiden keksittävä jotain muuta ja yksi tapa väistää kiristyspolitiikan huonot empiiriset tulokset on todeta, ettei mitään kiristyspolitiikkaa ole harjoitettukaan, vaan itse asiassa päinvastoin taloutta on elvytetty velalla. No, onko elvytetty vai kiristetty? Tämä on itse asiassa kyllä mahdollista selvittää. Fiskaalinen elvytys tarkoittaa teknisesti tietenkin väliaikaista verojen alentamista, valtion suorien menojen kasvattamista (esim. infrastruktuuriin) tai molempia. Määritelmä on muuten osuva, mutta koska valtion tuloihin ja menoihin vaikuttavat myös vahvasti yleiset suhdannevaihtelut maailmalla, saadaan tietoisen talouspolitiikan luonne (kiristävää vai elvyttävää) selville poistamalla datasta suhdanteiden vaikutus. Tämän seurauksena harjoitettu talouspolitiikka näyttää Suomessa tältä:

Lähde [2]



Kuten kuviosta näkyy, niin julkisen talouden rakenteellinen tasapaino heikkeni 2008-2010, mikä on siis seurausta Vanhasen II hallituksen elvytyspolitiikasta. Tämän jälkeen suunta muuttuu, eli tietoinen talouspolitiikka muuttuu kiristäväksi. Pantzar ja kumppanit ottavat huomioon ainoastaan alijäämän kokonaiskasvun, mikä suurelta osin johtuu Euroopassa vallitsevasta heikosta taloussuhdanteesta, mikä puolestaan johtuu harjoitetusta kiristyspolitiikasta. Pelkän alijäämän huomioiminen elvytyksen määritelmänä on tietenkin kiristyksen kannattajien näkökulmasta sikäli hyödyllinen, että sen mukaisesti jos kiristys epäonnistuu (alijäämä kasvaa), niin siitä tuleekin silloin määritelmällisesti elvytystä - kiristys itsessään ei voi muuta kuin onnistua. Kuten sanottu, tämä määritelmä on epäilemättä joissain piireissä hyödyllinen, mutta on vaikea nähdä miksi kukaan rehellinen ihminen sitä käyttäisi.

Pantzar kirjoittaa siis myös, että taantumassa elvytys oli paikallaan, mutta että talouskäänteestä on jo aikaa ja nyt kasvu on väkevää. Elvytys tässä viittaa siis virheellisesti alijäämän kasvuun epäonnistuneen kiristyspolitiikan seurauksena, mutta mitä mainittu talouskäänne tarkoittaa on hieman epäselvää. Mahdollisesti Pantzar viittaa tässä vuoteen 2015, jolloin bruttokansantuotteen kasvu pääsi viimein nollan alta ja on sittemmin pysytellyt sen yläpuolella? Joka tapauksessa kasvun väkevyyden voimme ainakin helposti arvioida saatavilla olevien numeroiden perusteella vertaamalla pitkän ajan keskiarvoa tämän hetkisiin ja ennustettuihin lukuihin. Suomen BKT:n vuosittainen keskivertokasvu 1976-2017 välillä on 2,14 %. [3] Tilastokeskuksen mukaan viime vuoden kasvu oli 1,9 % ja tämän vuoden ennusteiden keskiarvo on 2,17 %, minkä jälkeen mennään taas reilusti alle kahteen prosenttiin. [4] Eli yksi vuosi keskiarvon mukaista kasvua ja muuten aneemisia alle kahden prosentin lukuja; kuinka tästä saadaan väkevää, on mysteeri tavalliselle kuolevaiselle.

Taloudesta ja elvytyksestä puhuminen ei kuitenkaan olisi mitään ilman pakollista velkahysteriaa ja kuten Pantzar toteaa, niin Suomen valtiolainan korkoihin on kulunut vuodesta 2007 alkaen noin 20 miljardia euroa, mikä on tietenkin varsin suuri summa. Lasketaanpa ihan huvikseen, mitä bruttokansantuotetta leikkaava kiristyspolitiikka on karkeasti ottaen maksanut. Elvytyksen jäljiltä vuoden 2010 BKT kasvu oli 3 % ja vuoden 2011 2,6 %, mutta annetaan oikein reilusti siimaa ja mennään pitkän ajan keskiarvonkin ali tasan 2 %:n oletetussa elvytyksen jatkamisskenaariossa ja lasketaan kuinka paljon kasvua on menetetty 2012-2017 ottaen lähtökohdaksi vuoden 2011 BKT (196,9 miljardia euroa). [5] Lopputuloksena BKT:n menetykset ovat maksaneet suomalaisille melkein 23 miljardia euroa ja tämä siis ainoastaan viidessä vuodessa sekä varsin armollisilla alkuoletuksilla. Tätä on tietenkin mahdoton nähdä, jos ajattelee, ettei mitään kiristyspolitiikkaa ole edes tehty ja se on myös syy siihen, miksi Pantzarin väittämä "Valtion ja kuntien velkaantuminen on heikentänyt Suomen velkasuhdetta" on pääasiassa virheellinen. Asiaa on helppo havainnollistaa parilla kaaviolla. Oletetaan ensin hypoteettinen tilanne A, jossa BKT:n suhde valtion velkaan on 100 %, eli 1:1.

Oletetaan sitten toimia, jotka kutistavat bruttokansantuotetta - kuten leikkaavaa talouspolitiikkaa - jonka kautta saavumme tilanteeseen B, jossa hypoteettinen BKT on laskenut 80 %:in, eli velkasuhde onkin nyt 125 %, koska velan määrä on siis yhtäkkiä 25 % suurempi kuin BKT.

Vaikka velkaa ei siis olisi edes otettu yhtään ainoaa senttiä lisää, niin bruttokansantuotetta kutistavat toimet automaattisesti huonontavat velkasuhdetta - tämä on olennaisin syy velkasuhteen huononemiseen ja velasta pääsee parhaiten eroon kasvattamalla bruttokansantuotetta, ei leikkaamalla sitä.

Edellä esitetyt kuripolitiikan argumentit - vaikka ne ovat virheellisiä - ovat siis jo ilmeisesti muuttuneet niin arkitotuuksiksi, ettei niiden perustaa enää edes kyseenalaisteta. Paljon tässä on kyse tietenkin normaalijärkeen hyvin sopivasta moraalitarinasta, jossa säästäminen on hyvä ja kuluttaminen paha. Näin voikin pääasiassa olla yksittäisessä kotitaloudessa, mutta huolimatta aina silloin tällöin esitettävistä vertauskuvista, valtion talous ei ole analoginen yhteen suureen kotitalouteen, vaan valtion tasolla menot ja tulot ovat vahvasti kietoutuneet toisiinsa. Tämän ja muiden edellä esitettyjen seikkojen ymmärtämiseksi ei tarvitse olla taloustieteen professori ja jos työkseen näistä asioista kirjoittavat henkilöt eivät niitä ymmärrä, se johtuu todennäköisesti ainoastaan siitä, etteivät he halua niitä ymmärtää.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-9764364

[2] http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2016/03/09/miksi-fiskaalinen-elvytys-ei-kelpaa/

[3] https://tradingeconomics.com/finland/gdp-growth-annual

[4] http://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/

[5] http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

Talouskuri ja sen toimivuus

Suomen taloudella menee ainakin bruttokansantuotteella mitattuna paremmin kuin vuosiin. Suomen Pankki hinasi kesäkuussa kasvuennusteen vuodelle 2017 2,1 %:in ja Valtiovarainministeriö nokitti hieman myöhemmin nostamalla omaa ennustettaan 2,4 %:in samalla kun Tilastokeskus puolestaan korjasi vuoden 2016 laskelmaansa tapahtuneelle kasvulle 1,4 %:sta 1,9 %:in. Ennusteiden keskiarvot tuleville vuosille (2018 ennuste 1,67 %, 2019 ennuste 1,27 %) näyttävät taas jo selkeäasti heikommilta, mutta kuitenkin toki paremmilta kuin nolla- tai miinusmerkkiset luvut vuosilta 2012-2015.[1] Tämä oletettavasti todistaa, että sekä tämän että edellisen hallituksen harjoittama leikkaus- ja sopeutuspolitiikka oli sittenkin järkevämpi ratkaisu kuin esimerkiksi talouden elvyttäminen.

No, tarkastellaanpa asiaa ensin ihan leikkaajien omien lukujen ja logiikan valossa. Talousteoreettisesti Suomen leikkauspolitiikka nojaa ns. yleisen tasapainon malleihin, mikä yksinkertaistaen tässä tapauksessa tarkoittaa käytännön puolella sitä, että Valtionvarainministeriössä tai Suomen Pankissa syötetään toimintaskenaarioita asialle omistettuun tietokonejärjestelmään, joka ennaltaohjelmoitujen matemaattisten kaavojen pohjalta laskee kuinka erilaiset muutokset vaikuttavat pitkällä aikavälillä talouteen. Suomen Pankin käyttämä yleisen tasapainon mallia pyörittävä tietokonejärjestelmä on nimeltään Aino ja Valtiovarainministeriön vastaava Kooma, joista jälkimmäisestä Helsingin Sanomat itse asiassa julkaisi kohtuullisen hyvän artikkelin viime vuoden lopulla.[2] Kuten artikkelissa esitettyjen käyrien valossa näkyy, niin Kooma todellakin näyttää ennustavan leikkausten johtavan esimerkiksi BKT:ssa prosentuaalisesti nopeimpaan kasvuun jo vuosien 2021-2022 tienoilla:

Jostain syystä Helsingin Sanomat ei kuitenkaan julkaissut käyrää, joka kertoo eri vaihtoehtojen suhteesta bruttokansantuotteeseen kokonaisuudessaan (ei siis pelkästään prosentuaaliseen kasvuun), joten laitetaanpa se tähän:

Lähde[3]

Kuten näkyy, niin leikkauspolitiikka lyö aloituksessa sellaisen lommon bruttokansantuotteeseen, että suhteessa BKT:n kokonaisuuteen, sitä toimittamalla ei ole elvytystä saatu kiinni edes 2020-luvun lopussa, vaan käyrät leikkaavat itse asiassa vasta vuonna 2034. En ota kantaa siihen, miksi Helsingin Sanomat ei tätä erittäin olennaista kaaviota jutussaan tuonut ilmi, mutta kaikille lienee selvää, miksi poliitikot ja leikkauspolitiikan muut äänitorvet eivät sitä näytä: yksikään selväjärkinen ei kuvittele, ettei globaalissa taloudessa tapahtuisi uutta shokkia ennen vuotta 2034, eli siis sellaista shokkia, joka heittää Kooman pitkän ajan ennustukset taas romukoppaan. Näin siis erityisesti nykyjärjestelmässä, jossa sääntelyn purkamisen aloittamisen jälkeen 1970-80 luvuilla talousromahduksia on tapahtunut kerran noin 10-15 vuodessa.

Leikkauspolitiikka ei siis näytä erityisen toimivalta edes sen omien olettamusten valossa. Koska osa olettamuksista on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaisia, niin tarkastellaanpa seuraavaksi hieman niitä. Eräs olennaisimmista on yleisen tasapainon mallien suosima ricardolainen ekvivalenssi, joka normaalin talousjargonin mukaisesti kuulostaa hienommalta kuin mitä on. Ricardolaisen ekvivalenssin mukaan elvytys ei toimi, koska jos valtio yrittää lisätä kysyntää kasvattamalla omaa kulutustaan, niin kuluttajat puolestaan vähentävät omaa kulutustaan vastaavasti, koska he ennakoivat valtion menojen kasvun johtavan verotuksen nousuun tulevaisuudessa. Mitä tämä suomeksi sanottuna tarkoittaa, on että esimerkiksi tehdessään päätöstä uuden auton ostamisesta kansalaista ei kiinnosta niinkään se onko hänellä työpaikkaa ensi viikolla (joka saattaa lähteä alta leikkausten, laman ja alhaisen kysynnän seurauksena), vaan se mikä on valtion budjetin alijäämä ja mahdollinen veroprosentti kymmenen vuoden päästä. Tietenkin tämä on täysin pähkähullu oletus ihmisten käyttäytymisestä, eikä sille ole mitään empiiristä perustaa, mutta tämä ei estä sitä olemasta yksi olennaisia teorettisia lähtökohtia, joilla vallitsevia talouslinjauksia perustellaan.

Yleisen tasapainon mallien ongelmat liittyvätkin usein kyseenalaisiin oletuksiin ihmisten käyttäytymisestä ja ominaisuuksista (esim. kaikki toimijat markkinoilla ovat yhtä hyvin informoituja, toimijat markkinoilla tekevät päätöksiä rationaalisesti, eivät irrationaalisen laumakäyttäytymisen mukana, jne.), mutta Koomaan ja Ainoon on mahdollisesti suomalaisena erikoisuutena jätetty mukaan ylimääräisiä epäkohtia, joita ei siellä tarvitsisi olla. Kuten Aalto-yliopiston taloustieteen professori Pertti Haaparanta toteaa Koomasta ja Ainosta Helsingin Sanomien artikkelissa: "Nollakorkoympäristöä ja hystereesiä ei huomioida mitenkään" (hystereesi tarkoittaa tilapäishäiriön muuttumista pysyväksi, eli esim. leikkauksista johtuvan pitkittyvän työttömyyden seurauksena paluu työelämään muuttuu koko ajan vaikeammaksi). Näin ollen on kohtuullista odottaa, että BKT:en kohdistuvan suoran haukkauksen lisäksi leikkauspolitiikka ei todennäköisesti tuo lupaamiaan kasvulukuja tulevaisuudessa, koska esim. hystereesin vaikutuksia ei siis ole mallinnettu käytettyihin ennustusvälineisiin. Toisaalta elvytys politiikan kustannukset puolestaan on yliarviotu, sillä nollakorkoympäristöä ei ole huomioitu. Yleisen tasapainon malleihin nojaavat tietokoneohjelmat voivat matemaattisuudessaan näyttää kovin objektiivisilta, mutta jos niiden laskukaavoihin on ohjelmoitu perättömiä oletuksia ja toisaalta jätetty ohjelmoimatta olennaisia muuttujia, on vaikea nähdä kuinka Kooma tai Aino pystyisivät tuottamaan edes potentiaalisesti luotettavaa tietoa nykymuodossaan. Melkein heräisi epäilys, että halutut tulokset on itse asiassa asetettu ensin ja sen perusteella sitten ohjelmoitu sopivat muuttujat, jotka näitä tuloksia tuottavat. Melkein.

Todettakoon loppuun vielä, että leikkausten ja sopeutuksen aiheuttama lovi BKT:en ei ole hypoteesi, vaan nähtävissä empiirisessä aineistossa. Euro-alueella harjoitettiin pääasiassa elvyttävää talouspolitiikkaa lyhyesti vuosien 2008-2010 välillä, mikä pätee myös Suomeen, kun Vanhasen II hallitus teki suunnitelluista verokevennyksistä pysyviä muuttaen ne talouden alamäessä elvytykseksi. Vuoden 2010 jälkeen sekä Euro-alue että Suomi sen mukana lopettivat elvytyksen siirtyen puolestaan kiristävään talouspolitiikkaan, minkä seuraukset Suomen kohdalla näkyvät alla olevasta kuviosta (Euro-alueen oma kuvio on vastaavanlainen):

Lähde[4]

Kuten näkyy, elvytyksen seurauksena kasvu lähti hyvin nopeasti käyntiin 2007-2008 romahduksen jäljiltä, mutta kiristyspolitiikan vaikutuksesta sittemmin taantui vähintään yhtä nopeasti vuoden 2011 jälkeen. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä, on että harjoitettu politiikka on maksanut Suomen valtiolle ja sen kansalaisille miljardeja euroja menetetyn kasvun kautta. Ehkä mielenkiintoisinta on kuitenkin seurata kuinka puolueet ja henkilöt, jotka ovat ajaneet näitä linjauksia pystyvät edelleen esittämään varsin onnistuneesti itseään vastuullisina talouden pitäjinä. Uusiosanaston maailmassa miljardien viskominen viemäriin on siis kääntynyt vastuullisuudeksi.

---

[1] http://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/
[2] http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004875641.html
[3] https://www.uutistamo.fi/leikkauspolitiikka-kantaa-hedelmaa-ehka-jo-vuonna-2034/
[4] http://www.findikaattori.fi/en/3