Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mikael Pentikäinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mikael Pentikäinen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 7. syyskuuta 2020

Kaipolan tehtaan sulkeminen ja irtisanomisen helppous/vaikeus

UPM:n Kaipolan tehtaan sulkemista Ylen Ykkösaamussa kommentoidessaan pääministeri Marin siis paitsi kritisoi päätöstä, niin myös nosti esiin Suomen irtisanomissuojan ja kysyi, onko irtisanominen täällä liian helppoa. Tähän puolestaan sitten esim. Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäinen totesi seuraavaa: ”Syvä huokaus. Pääministeri Sanna Marin antaa miljarditolkulla investoivalle UPM:lle neuvoja siihen, mihin investoida, ja haikailee työllisyyslääkkeeksi irtisanomisen vaikeuttamista. Tällä tiellä yrityksillä on tässä maassa kylmä kyyti”. Irtisanomisen vaikeudesta/helppoudesta on ollut tämän asian tiimoilta (jonkin verran ihan hyvääkin) uutisointia, mutta kaikissa jutuissa näytetään lähinnä ripottelevan yksittäisiä tiedonmuruja vähän sinne sun tänne, mikä tekee kokonaiskuvan muodostamisesta vaikeaa. Koska vastaukseen kysymyksestä pitäisikö irtisanomista vaikeuttaa/helpottaa/pitää ennallaan on mahdotonta sanoa mitään järkevää tietämättä Suomen suhteellista asemaa muiden maiden keskuudessa, niin tehdäänpä lyhyt katsaus siihen.

 

Irtisanomissuojan arviointi voidaan jakaa kolmeen eri kategoriaan: a) kollektiiviset irtisanomiset (joukkoirtisanomiset taloudellisista ja tuotannollisista syistä, eli työ vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi) b) yksilölliset irtisanomiset (yksittäisten henkilöiden irtisanomiset normaaleista työsuhteista) c) tilapäisiä työntekijöitä koskevat säännökset (määräaikaiset ym. epätavalliset työsuhteet). Katsotaanpa näitä kaikkia OECD:n vuoden 2019 datan pohjalta ottaen pääviiteryhmäksi normaali Ruotsi, Tanska, Norja + Saksa. Kuten mahdollisesti monet tietävätkin, kategoriassa a irtisanominen on Suomessa äärimmäisen helppoa eikä pelkästään pääviiteryhmän keskuudessa vaan kaikkien OECD-maiden ja Suomea helpompaa se on ainoastaan Uudessa-Seelannissa ja Chilessä (maita yhteensä 37). Tästä asiasta ei siis ole epäselvyyttä enkä ole kenenkään muuta nähnyt väittävänkään.

 

Kategoriassa b pääviiteryhmästä ainoastaan Tanskassa irtisanominen on helpompaa ja Suomessa se yleensäkin on OECD:n keskiarvoa helpompaa (Suomen arvo 2, OECD:n keskiarvo 2,11 – pienempi luku tarkoittaa kasvavaa helppoutta). Kategoriassa c Suomea helpompaa pääviiteryhmässä on Ruotsissa ja Saksassa ja Suomi jälleen OECD:n keskiarvon helpommalla puolella (Suomi 1,56, keskiarvo 1,69). Kategorioiden b ja c sijoitukset ovat sikäli erikoisia, että ne ovat ristiriidassa ei-niin-harvinaisten väitösten kanssa suomalaisen irtisanomisen vaikeudesta. Jos kollektiiviset irtisanomiset jätetään pois, niin itse asiassa tämä näyttäisi olevan oikeastaan juuri sitä mitä Suomessa voi odottaakin: tasaisen harmaata keskitien puurtamista, josta toivottavasti saa palkkioksi pullon kossua. Koska kaikilla asiaa kommentoivilla on käytössään samat luvut, onkin hieman epäselvää kuinka tämä yleinen keskustalaisuus on saatu niin usein luettua jonkin sortin villiksi radikalismiksi. Maailma on ihmeellinen paikka.


Yksilölliset irtisanomiset

Määräaikaisia koskevat säännökset.


tiistai 5. marraskuuta 2019

Irtisanomisten helpottaminen ei lisää työpaikkoja


Irtisanomisjumalat aina tasaisin väliajoin isoavat artikkeleita potkujen antamisen vaikeudesta Suomessa ja ilmeisesti lepyttääkseen niiden raivoa Yle tarjoaa uhrilahjana työsuhdeturvan heikentämisen autuaaksi tekevästä vaikutuksesta kertovan jutun. Kuten Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen toteaa: ”Irtisanomisen kynnys on tällä hetkellä liian korkea. Moni mikroyrittäjä pelkää, että jos tekee väärän rekrytoinnin, on työsuhdetta hankala päättää. Tämä johtaa siihen, ettei yrittäjä halua tarjota uusia työpaikkoja.” Ei ole varmaa verrattuna mihin Pentikäinen kokee irtisanomisen olevan liian vaikeaa, mutta yksi selkeä verrokkiryhmä olisivat tietenkin muut Pohjoismaat ja onneksemme Työ- ja elinkeinoministeriö itse asiassa koostikin asiasta raportin viime keväänä. Tässä suora lainaus siitä: ”Suomessa paljon esillä olleessa työsuhdeturvasääntelyssä Suomi on Islannin jälkeen toiseksi lievimmän sääntelytason maa ja kollektiivi-irtisanomisissa sääntely on meillä selvästi keveintä. Työsuhdeturvasääntely on myös tasapainoista vakituisten ja määräaikaisten työsuhteiden välillä, erityisesti verrattuna Ruotsiin.” Eli jos Islantia ei lasketa mukaan, Suomen työsuhdeturvasääntely on jo Pohjoismaiden heikointa ja on epäselvää kuinka syvälle tätä kuoppaa tulisi kaivaa ennen kun linja alkaa oletetusti tuottamaan toivottuja tuloksia ja tekee Pentikäisen tyytyväiseksi.

Mutta ehkäpä vertailu muihin EU-maihin muuttaa tilannetta? OECD:n yksilöllisten ja kollektiivisten irtisanomisten työsuhdeturvaindeksissä Suomi on EU-maiden keskuudessa 10:llä sijalla listatun 23 maan joukosta (pienempi luku tarkoittaa heikompaa suojaa) ja tilapäisten työntekijöiden suojan indeksissä sijalla 12. Miten tahansa mitattuna työsuhdeturvasääntely Suomessa on siis joko EU-maiden keskikastia tai sitä heikompaa – jälleen on vaikea löytää mitään objektiivista perustetta väitteille Suomen ylenpalttisesta työsuhdeturvasta ja sen heikentämisen hyveellisyydestä. Miksi asian sitten ilmeisesti usein koetaan olevan päinvastoin? Yksi syy saattaa olla se, että siinä missä edellä esittämäni kyllä löytyy tutkimuksista ja tilastoista, niin uutisista sitä kuitenkaan ei löydy. Sen sijaan Pentikäinen ym. toimijat vievät palstatilaa harva se viikko kertomalla päinvastaista ja tämä huolimatta siitä, että empiirisillä aineistoilla tehdyt tutkimukset eivät löydä mitään olennaista linkkiä työsuhdeturvasääntelyn ja työttömyys- tai työllisyysasteen välillä (ks. esim. Howell, Baker, Glyn & Schmitt 2007; Avdagic & Salardi 2013; ILO 2015). Tämä on sikäli luonnollista, että jos irtisanominen lisääkin rekrytointia, se nakkaa saman määrän porukkaa toisesta päästä kortistoon, mutta jostain syystä ihmisten elämään negatiivisesti vaikuttavat ehdotukset koetaan mediassa usein niin varteenotettaviksi, että siinä jäävät jalkoihin tilastot, tutkimukset ja usein jopa ihan maalaisjärkikin.

Jos Islantia ei laskea, Suomessa työsuhdeturvasääntely on kokonaisuutena Pohjoismaiden keveintä.



maanantai 22. heinäkuuta 2019

Palkkoja halutaan taas laskea

Työttömyydestä huolissaan olevat voivat viimein huokaista helpotuksesta, sillä Juhana Vartiainen ja Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäinen ovat löytäneet sekä ongelman juuren että ratkaisun: työehtosopimusjärjestelmä takaa ihmisille liian suuret palkat, joten sitä on muutettava. Tai kuten Pentikäinen asian laittaa: ”Koko systeemi seisoo tässä mielessä savijaloilla ja kulkee kohti romahdusta, jos sitä ei uudisteta […]  Nykymallin hedelmänä Suomessa on lähes maailman jäykin palkanmuodostus, mikä sopii huonosti markkinatalouteen.” Selvennykseksi todettakoon, että koska nykyinen järjestelmä sallii joustot ylöspäin, niin ainoa suunta mihin joustoja voi vaatia on alas – tässä toivotaan siis mahdollisuutta maksaa pienempiä palkkoja. Pentikäinen ei kerro mihin hänen arvionsa jäykästä palkanmuodostuksesta pohjautuu, mutta olettaisin hänen viittaavan WEF:n raporttiin asiasta, koska SY on viitannut siihen aiemminkin. Raportin metodologiaan tutustuneet tietävät, että WEF:n luokitus tässä perustuu yksinkertaisesti yritysjohtajille suunnattuun kysymykseen, eli se kertoo vain rajoitetusti todellisesta palkanmuodostuksesta ja enemmän siitä, että suomalaiset yritysjohtajat eivät pidä TES-järjestelmästä. Jos asiasta haluaa objektiivisempaa kansainvälistä näkemystä, niin esim. OECD ei Going for Growth -raporteissaan tarjoa Suomelle huomautuksia liian jäykästä palkanmuodostuksesta tai suosittele muitakaan muutoksia työehtosopimusjärjestelmään (vrt. esim. Belgia, Ruotsi, Slovenia, Alankomaat, Ranska ja Espanja).

Ehkä olennaisemmin oletus alaspäin vievän palkkajoustavuuden positiivisesta suhteesta työllisyyteen on kyseenalainen ja empiirinen tutkimus Suomesta (esim. Böckerman, Kosonen, Maczulskij & Keränen 2017) tai maailmalta (esim. Avdagic & Salardi 2013) antaa erittäin vähän tukea näiden näkemysten pohjaksi (tai työntekijöitä suojelevien instituutioiden heikennyksille yleensä). Sama pätee vaatimuksiin paikallisen sopimisen lisäämisestä. OECD lukee Suomen keskitetyn työmarkkinajärjestelmän maihin ja työllisyysaste oli ensimmäisellä neljänneksellä 72,7%. Hajautetun työmarkkinajärjestelmän OECD-maita, joissa on matalampi työllisyysaste ovat Latvia, USA, Unkari, Irlanti, Israel, Slovakia, Puola, Luxemburg, Etelä-Korea, Kolumbia, Chile, Meksiko ja Turkki – jos haluaa sanoa, että paikallinen sopiminen vähentää työttömyyttä, niin tämän perusteella pitäisi sitten myös sanoa, että se samalla pudottaa varsinaista työllisyysastetta. Todellisuudessa työehtojärjestelmän keskittyneisyydellä tai hajautuksella ei siis näyttäisi olevan mitään korrelaatiota työllisyysindikaattoreiden kanssa, mutta tämä ei tietenkään periaatteessa estä Vartiaista tai Pentikäistä uskomasta päinvastaista. Toisaalta on myös yhtä hyvin mahdollista, etteivät he erityisesti välitä työllisyydestä, vaan yksinkertaisesti haluaisivat laskea palkkoja.


Työllisyysasteen vertailussa Suomi pärjää huomattavasti paremmin kuin monet enemmän hajautettuun sopimiseen suuntautuneet maat. Tämä ei siis sinällään osoita mihinkään suuntaan hajautetun tai keskitetyn työehtosopimusjärjestelmän paremmuudesta ja itse asiassa ainoa indikaattori, joka näyttää vakuuttavia korrelaatioita on työmarkkinajärjestöjen välinen palkkakoordinaatio, jossa suurempi koordinaatio tuottaa parempia työllisyystuloksia.