Kokoomus ilmoittaa leikkauslistoilla ja joustamisella syntyvän 300 000 työllistä

Kokoomus julistaa oletetusti 300 000 työllistä luovan leikkauslistan, mutta samalla esittää myös mielenterveyspalveluihin lisää rahaa – tähän yhteyteen täytyy olla piilotettu jokin tietoinen vitsi keinojen ja päämäärään epäsuhdasta. Vakavasti ottaen kuten jatkuvasti puhutaan joustavuuden ja paikallisen sopimisen lisäämisen tarpeesta, niin myös ”Kokoomus haluaa mahdollistaa paikallisen sopimisen kaikissa yrityksissä. Tämä tarkoittaisi paikallisen sopimisen sallimista myös niissä yrityksissä, jotka eivät ole järjestäytyneitä eli eivät kuulu johonkin työnantajaliittoon.” Paikallisen sopimisen, työehtojen avaamislausekkeiden, jne. pointti on siis mahdollistaa yrityksille mahdollisimman helppo ja joustava sopeutuminen muuttuviin tilanteisiin (työvoimaa helpommin sisään ja ulos tarpeen mukaan, mahdollisuus neuvotella pienempiä palkankorotuksia kysynnän laskiessa, jne.) mikä sitten ainakin oletetusti johtaa paitsi korkeampaan työllisyyteen, niin myös suurempaan tuottavuuteen työvoiman siirtyessä joustavammin sinne, missä sitä tarvitaan. Ongelma tässä on, että palkkojen joustaessa alaspäin kysyntäshokissa (kuten finanssikriisissä) tämä yksinkertaisesti vähentää kysyntää entisestään. Työvoiman tarjonnan kasvaessa suhteessa kysyntään myös deflaatiopaineet kasvavat, mikä puolestaan tarkoittaa korkeampaa reaalikorkoa (nimelliskorko – inflaatio = reaalikorko, eli inflaation hidastuessa reaalikorko nousee) ja sitä kautta edelleen vähenevää tuotantoa ja kysyntää. Syntyy jatkuva työvoiman ylitarjonnan kehä, mikä näkyy pysyvästi nollan tienoille jämähtäneessä inflaatiossa ja työvoiman tehokkaamman allokaation sijasta kasvaneessa pitkäaikaistyöttömyydessä. Tämä on käytännössä tismalleen koko euroalueen makroekonominen tarina viimeisen 10v ajanjaksolta ja kuten esim. Billi & Gali (2019) toteavat, nollakorkotila vahvistaa joustavuutta vaativien linjausten negatiivisia vaikutuksia entisestään, koska keskuspankki ei pysty tehokkaasti kompensoimaan kysynnässä tapahtuvia pudotuksia rahapolitiikalla. Toisin sanoen Kokoomus siis ehdottaa viime vuosikymmenellä erittäin huonosti toimineiden linjausten toistamista, mutta nyt vain vielä huonommin sopivassa tilanteessa.

 

Itse asiassa Brancaccio et al. (2020) tekemässä meta-analyysissä työmarkkinoiden joustoja tarkastelleista tutkimuksista aikavälillä 1990-2019 ainoastaan 28% tuki näkemystä, jonka mukaan joustoja lisäävät reformit kasvattivat työllisyyttä/vähensivät työttömyyttä, kun taas 51% päätyi päinvastaiseen tulokseen ja 21% kohdalla tulos oli epäselvä. Myös reformien negatiivisia vaikutuksia löytäneiden tutkimusten määrä kasvoi kohti ajanjakson loppua, mikä voi olla joko seurausta metodologioiden parantumisesta tai sitten siitä, että vaikka kyseiset reformit olisivatkin saattaneet joskus toimia paremmin, on aika pahasti ajanut niistä ohi. Tämä kuitenkaan tuskin vähentää niiden suosittelujen määrää ja vaikka mielenterveyspalveluihin on epäilemättä hyvä suunnata lisää rahaa, niin mahdollisesti sinne pitäisi suunnata myös uusia potilaita.

Billi & Gali (2019) mallinnus palkkajäykkyyden ja nollakorkotilan suhteesta. Punainen viiva kuvaa tilaa nollakorkorajoitteen vallitessa, sininen ilman sitä. Olennaisin kuvio on vasen alareuna, jonka mukaan siis ilman nollakorkorajoitetta täysin optimaalisen keskuspankin rahapolitiikan vallitessa palkkojen jäykkyys/joustavuus ei itse asiassa vaikuta millään tavalla hyvinvointitappioihin kysyntäshokeissa, mutta nollakorkotilanteessa niistä sen sijaan tulee välttämättömiä.

Palkkoja halutaan taas laskea

Työttömyydestä huolissaan olevat voivat viimein huokaista helpotuksesta, sillä Juhana Vartiainen ja Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäinen ovat löytäneet sekä ongelman juuren että ratkaisun: työehtosopimusjärjestelmä takaa ihmisille liian suuret palkat, joten sitä on muutettava. Tai kuten Pentikäinen asian laittaa: ”Koko systeemi seisoo tässä mielessä savijaloilla ja kulkee kohti romahdusta, jos sitä ei uudisteta […]  Nykymallin hedelmänä Suomessa on lähes maailman jäykin palkanmuodostus, mikä sopii huonosti markkinatalouteen.” Selvennykseksi todettakoon, että koska nykyinen järjestelmä sallii joustot ylöspäin, niin ainoa suunta mihin joustoja voi vaatia on alas – tässä toivotaan siis mahdollisuutta maksaa pienempiä palkkoja. Pentikäinen ei kerro mihin hänen arvionsa jäykästä palkanmuodostuksesta pohjautuu, mutta olettaisin hänen viittaavan WEF:n raporttiin asiasta, koska SY on viitannut siihen aiemminkin. Raportin metodologiaan tutustuneet tietävät, että WEF:n luokitus tässä perustuu yksinkertaisesti yritysjohtajille suunnattuun kysymykseen, eli se kertoo vain rajoitetusti todellisesta palkanmuodostuksesta ja enemmän siitä, että suomalaiset yritysjohtajat eivät pidä TES-järjestelmästä. Jos asiasta haluaa objektiivisempaa kansainvälistä näkemystä, niin esim. OECD ei Going for Growth -raporteissaan tarjoa Suomelle huomautuksia liian jäykästä palkanmuodostuksesta tai suosittele muitakaan muutoksia työehtosopimusjärjestelmään (vrt. esim. Belgia, Ruotsi, Slovenia, Alankomaat, Ranska ja Espanja).

Ehkä olennaisemmin oletus alaspäin vievän palkkajoustavuuden positiivisesta suhteesta työllisyyteen on kyseenalainen ja empiirinen tutkimus Suomesta (esim. Böckerman, Kosonen, Maczulskij & Keränen 2017) tai maailmalta (esim. Avdagic & Salardi 2013) antaa erittäin vähän tukea näiden näkemysten pohjaksi (tai työntekijöitä suojelevien instituutioiden heikennyksille yleensä). Sama pätee vaatimuksiin paikallisen sopimisen lisäämisestä. OECD lukee Suomen keskitetyn työmarkkinajärjestelmän maihin ja työllisyysaste oli ensimmäisellä neljänneksellä 72,7%. Hajautetun työmarkkinajärjestelmän OECD-maita, joissa on matalampi työllisyysaste ovat Latvia, USA, Unkari, Irlanti, Israel, Slovakia, Puola, Luxemburg, Etelä-Korea, Kolumbia, Chile, Meksiko ja Turkki – jos haluaa sanoa, että paikallinen sopiminen vähentää työttömyyttä, niin tämän perusteella pitäisi sitten myös sanoa, että se samalla pudottaa varsinaista työllisyysastetta. Todellisuudessa työehtojärjestelmän keskittyneisyydellä tai hajautuksella ei siis näyttäisi olevan mitään korrelaatiota työllisyysindikaattoreiden kanssa, mutta tämä ei tietenkään periaatteessa estä Vartiaista tai Pentikäistä uskomasta päinvastaista. Toisaalta on myös yhtä hyvin mahdollista, etteivät he erityisesti välitä työllisyydestä, vaan yksinkertaisesti haluaisivat laskea palkkoja.

Työllisyysasteen vertailussa Suomi pärjää huomattavasti paremmin kuin monet enemmän hajautettuun sopimiseen suuntautuneet maat. Tämä ei siis sinällään osoita mihinkään suuntaan hajautetun tai keskitetyn työehtosopimusjärjestelmän paremmuudesta ja itse asiassa ainoa indikaattori, joka näyttää vakuuttavia korrelaatioita on työmarkkinajärjestöjen välinen palkkakoordinaatio, jossa suurempi koordinaatio tuottaa parempia työllisyystuloksia.

http://www3.weforum.org/docs/GCR2018/05FullReport/TheGlobalCompetitivenessReport2018.pdf

http://www.oecd.org/economy/growth/Top-2019-economic-reform%20priorities-2019.pdf

https://www.researchgate.net/publication/264673910_Tenuous_Link_Labour_Market_Institutions_and_Unemployment_in_Advanced_and_New_Market_Economies

https://www.oecd-ilibrary.org/sites/empl_outlook-2017-8-en/index.html?itemId=/content/component/empl_outlook-2017-8-en

https://stats.oecd.org/viewhtml.aspx?datasetcode=STLABOUR&lang=en