Verkkouutiset kertoo Suomen olevan Vanuatu

Tekniikan tohtori ja DIMECC Oy:n toimitusjohtaja Harri Kulmalan mukaan Suomi potee Baumolin tautia, eli kärsii liian suuresta julkisesta sektorista, joka tukahduttaa alleen markkinaehtoisen toiminnan. Verkkouutisten mukaan hän kirjoittaa: ”2010-luvulla julkisen sektorimme koko suhteessa bruttokansantuotteeseemme oli noin 58 prosenttia. Vanuatu päässee samalle tasolle.” Viime vuosina olen nähnyt Suomen ilmoitettavan olevan ainakin Kreikka, Italia, Pohjois-Korea, Venezuela ja Zimbabwe, mutta Vanuatun täytyy sanoa kekseliäisyydessään ansaitsevan vähintään pientä kiitosta, vaikka toisaalta se myös näyttäisi viittaavan maiden luettelijoilta alkavan kohta loppua maailmankartta kesken. Joka tapauksessa Kulmalan toteamuksessa on se ongelma, että hänen käyttämällään mittarilla yksityisen sektorin koko 2010-luvulla oli Suomessa 180%. Jos tämä vaikuttaa omituiselta, se johtuu siitä että Kulmala vertaa asioita, jotka eivät vertaudu toisiinsa. Luku 58% viittaa siis julkisiin menoihin (samoin kuten 180% yksityisiin menoihin), mutta BKT ei koostu menoista, vaan siitä mitä tuotetaan. Olennaisempia mittareita asiassa ovat esimerkiksi julkisen sektorin *osuus* BKT:sta (jolloin luvuksi saadaan 20%) tai julkisella sektorilla työskentelevien osuus kaikista työikäisistä (25%) ja esimerkiksi jälkimmäisessä tapauksessa kaikki muut Pohjoismaat kiilaavat selkeästi edelle Norjan luvun ollessa 32% ja Ruotsin sekä Tanskan 28%. Ilmeisesti kaikki haluavat Vanuatuksi Vanuatun paikalle.

Kulmalan pääteesi siis kuitenkin on, että yksityinen sektori on luonnostaan tehokkaampi kuin julkinen, minkä seurauksena hän ehdottaa että ”minkä tahansa ongelmankorjauksen kolme ensimmäistä kokeilua saisi tehdä vain yritystoimintana” ja ”vasta sitten asia siirrettäisiin julkiselle sektorille”. Koska yksityistämisprojekteja on tehty useissa eri paikoissa viimeiset 30-40 vuotta, meillä on itse asiassa käytössämme huomattavasti enemmän kuin kolme kokeilua eikä asiassa tarvitse nojata hypoteeseihin. Esimerkiksi YK:n raportti ”Is the Private Sector more Efficient?” (2015) ja EPSUn viime vuonna päivitetty “Public and Private Sector Efficiency” käyvät läpi satoja ympäri maailmaa tehtyjä tutkimuksia asiasta ja niiden johtopäätökset voi summata seuraavasti: mitään systemaattista empiiristä aineistoa yksityissektorin suuremmasta tehokkuudesta palvelutuotannossa ei yksinkertaisesti ole. Selkeimmän poikkeuksen muodostaa terveydenhuolto, joka varsin johdonmukaisesti toteutuu tehokkaammin julkisella sektorilla (johtuen alalle erityisen huonosti sopivista kannustimista yksityisellä) ja koska väestön vanheneminen tulee lisäämään terveyspalvelujen kysyntää, tulee tämä myös todennäköisesti kasvattamaan julkista sektoria. Tiedän että tämä ärsyttää joitain, mutta se nyt vain on miten maailma makaa eikä kiukuttelu sitä muuksi muuta. Lohdukkeena voi ajatella asian todistavan Suomen muuttumisesta Etelä-Kirgisian pääkaupungin sivukortteliksi.

Julkisen sektorin työntekijöiden osuus kaikista työikäisistä Pohjoismaiden keskuudessa. Kuten näkyy, on Suomella aina ollut tässä joukossa vähiten porukkaa töissä julkisella sektorilla. Omituisesti tämä seikka ei ikinä nouse esille keskusteluissa muiden Pohjoismaiden korkeammista työllisyysasteista, vaikka sen relevanssia on erittäin vaikea kiistää.

Irtisanomisten helpottaminen ei lisää työpaikkoja

Irtisanomisjumalat aina tasaisin väliajoin isoavat artikkeleita potkujen antamisen vaikeudesta Suomessa ja ilmeisesti lepyttääkseen niiden raivoa Yle tarjoaa uhrilahjana työsuhdeturvan heikentämisen autuaaksi tekevästä vaikutuksesta kertovan jutun. Kuten Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen toteaa: ”Irtisanomisen kynnys on tällä hetkellä liian korkea. Moni mikroyrittäjä pelkää, että jos tekee väärän rekrytoinnin, on työsuhdetta hankala päättää. Tämä johtaa siihen, ettei yrittäjä halua tarjota uusia työpaikkoja.” Ei ole varmaa verrattuna mihin Pentikäinen kokee irtisanomisen olevan liian vaikeaa, mutta yksi selkeä verrokkiryhmä olisivat tietenkin muut Pohjoismaat ja onneksemme Työ- ja elinkeinoministeriö itse asiassa koostikin asiasta raportin viime keväänä. Tässä suora lainaus siitä: ”Suomessa paljon esillä olleessa työsuhdeturvasääntelyssä Suomi on Islannin jälkeen toiseksi lievimmän sääntelytason maa ja kollektiivi-irtisanomisissa sääntely on meillä selvästi keveintä. Työsuhdeturvasääntely on myös tasapainoista vakituisten ja määräaikaisten työsuhteiden välillä, erityisesti verrattuna Ruotsiin.” Eli jos Islantia ei lasketa mukaan, Suomen työsuhdeturvasääntely on jo Pohjoismaiden heikointa ja on epäselvää kuinka syvälle tätä kuoppaa tulisi kaivaa ennen kun linja alkaa oletetusti tuottamaan toivottuja tuloksia ja tekee Pentikäisen tyytyväiseksi.

Mutta ehkäpä vertailu muihin EU-maihin muuttaa tilannetta? OECD:n yksilöllisten ja kollektiivisten irtisanomisten työsuhdeturvaindeksissä Suomi on EU-maiden keskuudessa 10:llä sijalla listatun 23 maan joukosta (pienempi luku tarkoittaa heikompaa suojaa) ja tilapäisten työntekijöiden suojan indeksissä sijalla 12. Miten tahansa mitattuna työsuhdeturvasääntely Suomessa on siis joko EU-maiden keskikastia tai sitä heikompaa – jälleen on vaikea löytää mitään objektiivista perustetta väitteille Suomen ylenpalttisesta työsuhdeturvasta ja sen heikentämisen hyveellisyydestä. Miksi asian sitten ilmeisesti usein koetaan olevan päinvastoin? Yksi syy saattaa olla se, että siinä missä edellä esittämäni kyllä löytyy tutkimuksista ja tilastoista, niin uutisista sitä kuitenkaan ei löydy. Sen sijaan Pentikäinen ym. toimijat vievät palstatilaa harva se viikko kertomalla päinvastaista ja tämä huolimatta siitä, että empiirisillä aineistoilla tehdyt tutkimukset eivät löydä mitään olennaista linkkiä työsuhdeturvasääntelyn ja työttömyys- tai työllisyysasteen välillä (ks. esim. Howell, Baker, Glyn & Schmitt 2007; Avdagic & Salardi 2013; ILO 2015). Tämä on sikäli luonnollista, että jos irtisanominen lisääkin rekrytointia, se nakkaa saman määrän porukkaa toisesta päästä kortistoon, mutta jostain syystä ihmisten elämään negatiivisesti vaikuttavat ehdotukset koetaan mediassa usein niin varteenotettaviksi, että siinä jäävät jalkoihin tilastot, tutkimukset ja usein jopa ihan maalaisjärkikin.

Jos Islantia ei laskea, Suomessa työsuhdeturvasääntely on kokonaisuutena Pohjoismaiden keveintä.

https://yle.fi/uutiset/3-11022706

https://tem.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-327-442-6

https://stats.oecd.org/Index.aspx?DataSetCode=EPL_R

https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=2206526

https://www.researchgate.net/publication/264673910_Tenuous_Link_Labour_Market_Institutions_and_Unemployment_in_Advanced_and_New_Market_Economies

https://www.ilo.org/global/about-the-ilo/newsroom/news/WCMS_383849/lang--en/index.htm

Kikyn "tuottavuusloikka" on loikka taaksepäin

Kikyn mukana tulleista ilmaiseksi tehtävistä työtunneista ei haluta luopua, koska ne oletetusti parantavat työllisyyttä. Kauppalehti kertoo Etlan simulaatiomalliin vedoten, että työajan pidennys luo 8000-16000 työpaikkaa vuoteen 2022 mennessä todeten että pidennys ”on lisännyt kilpailukykyä, kasvattanut tuotantoa ja helpottanut töiden järjestelyä.” Etlan logiikka asiassa tietenkin on, että työpanoksen halventaminen kasvattaa voittoja, mikä puolestaan saa yritykset työllistämään enemmän. Mielenkiintoisesti jos vilkaisemme Etlan itsensä asiassa käyttämiä tilastoja (Eurostat), huomaamme että sekä Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa että Saksassa (joiden aina ilmoitetaan olevan Suomelle olennainen viiteryhmä ja joista Suomen pitäisi ottaa oppia) tehdyt työtunnit/viikko ovat itse asiassa vähäisemmät kuin täällä. Sen sijaan euroalueen kyseenalaista johtosijaa tehdyissä työtunneissa/viikko pitää Kreikka, jonka työttömyys on 17%. Jostain syystä en ole yhdessäkään uutisessa tai kommentaarissa nähnyt mainintaa muiden Pohjoismaiden ja Saksan vähäisemmistä tunneista – mahdollisesti ne kelpaavat vertailuryhmäksi ainoastaan silloin, kun tulokset näyttävät mieluisaan suuntaan.

Joka tapauksessa koko keskustelu on sikäli absurdi, että olennaista ei tietenkään ole kuinka kauan työpaikalla kulutetaan penkkiä, vaan mitä siellä saadaan aikaan; tekninen termi on tuottavuus. Väitteet kikyn positiivisesta vaikutuksesta tähän ovat yksinkertaisesti fantasioita ja siinä missä kiky tuli voimaan 2017, niin sekä investointien että tuottavuuden kasvun huippuvuosi oli 2016, minkä jälkeen lähdettiin selkeään laskuun. Jos joku ei sitä vielä huomannut, tämä on päinvastoin kuin mitä kiky-tarinan "tuottavuusloikan" mukaan piti tapahtua. Työajan pidentämisen ja palkkojen laskemisen *negatiivinen* vaikutus tuottavuuteen on itse asiassa yleismaailmallinen ilmiö (ks. esim. Vergeer & Kleinknecht 2007) ja johtuu toisaalta sen investointeja vähentävästä vaikutuksesta (työtuntien halventaminen ja halpatyövoiman lisääminen vähentävät tarvetta investoida tehokkaampaan tuotantoon) ja toisaalta siitä, että ihmisten työteho alkaa laskemaan päivän pidentyessä (ks. esim. Collewet & Sauerman 2017). Suomessa asiasta tehtiin 1996-1998 kokeilukin, jossa 6h työpäivää kokeiltiin 30 yrityksessä, minkä seurauksena tuottavuus nousi niin paljon (esim. Nokian Renkaissa 33% ja putkiyhtiö KWH Pipessä 42%), että 6h työpäivästä oli mahdollista maksaa 8h työpäivän palkkaa. Tradenomiliiton aikaisemmin tänä vuonna toteuttamassa kyselyssä oman henkilökohtaisen tuottavuutensa kikyn seurauksena 36% koki laskeneen ja vain 3% parantuneen, mikä on linjassa edellä esitetyn kanssa. Tuttuun tapaan kiky-porukka siis näyttää olevan kiipeämässä perse edellä puuhun ja haluaa väenvängällä raahata sinne kaikki muutkin.

Kuten näkyy, investointien huippuvuosi oli 2016 ja ne alkavat hidastua sen jälkeen. Jos kiky olisi tuonut mukanaan luvatun "tuottavuusloikan", olisi pitänyt käydä päinvastoin.

https://www.kauppalehti.fi/uutiset/kiky-keraa-suitsutusta-mutta-uutta-kikya-on-turha-odottaa/d4333d86-67e7-497b-bb7f-a70644e77972

https://www.etla.fi/ajankohtaista/etla-ennustaa-lahivuosina-ajamme-taloudessa-pienemmalla-vaihteella-riskit-ovat-kasvaneet/

https://www.eurojatalous.fi/fi/2018/5/ennuste-nopein-talouskasvun-vaihe-on-ohitettu/

https://appsso.eurostat.ec.europa.eu/nui/show.do?dataset=lfsq_ewhan2&lang=en

https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/cbf330b4-1d40-4797-b463-83917cd48abf

http://ftp.iza.org/dp10722.pdf

https://www.fep.up.pt/conferencias/eaepe2007/Papers%20and%20abstracts_CD/Vergeer.pdf

https://yle.fi/uutiset/3-10933517

Suomen työmarkkinasääntely Pohjoismaiden toiseksi keveintä

Välillä sitä kerkeää tuudittautumaan ajatukseen, että julkisuudessa asioita kommentoivat tietävät mistä puhuvat. Onneksi on Keskuskauppakamarin Juho Romakkaniemi, joka ystävällisesti mätkii tällaiset ajatukset liian sinisilmäisten päästä ulos. Hän selittää Suomen muita Pohjoismaita heikompaa työllisyyskehitystä toteamalla että ”Syynä ovat kankeammat työmarkkinat ja palkanmuodostus sekä huonommin aktivoiva työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmämme. Nämä pitää muuttaa - tai luopua pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta.” Tämä siis summauksena Työ- ja elinkeinoministeriön taannoisesta raportista. Otetaanpa lainaus raportista itsestään: ”Kokonaisuutena Suomen työsuhdeturvasääntely on Pohjoismaiden toiseksi keveintä. Vertailu toisiin Pohjoismaihin ei anna tukea Suomen yksilöllisten irtisanomisten tiukasta sääntelystä. Suomen sääntely on myös erilaisten työsuhteiden osalta varsin tasapainoista.” Tiedän, että tämän lukemiseksi joutui menemään aina sivulle 18 asti, mutta kyllä asia tiivistettynä löytyi jo sivulta 2, joten laiskemmankin olisi pitänyt jaksaa. Joka tapauksessa kuinka tästä sai pääteltyä Suomen työmarkkinoiden olevan kankeat, on mysteeri.

Itse asiassa koko premissi heikommasta työllisyyskehityksestä on hieman kyseenalainen, sillä jos tarkastellaan kokoaikatyöksi muutettua työllisyysastetta, Tanska jääkin jo Suomen taakse ja Norja on samalla tasolla – tästä näkökulmasta Suomen ”ongelma” on siis liian vähäinen osa-aikatyön tekeminen, mihin TEM:n raportti viittaakin. Mielenkiintoisesti TEM, Verkkouutiset tai Romakkaniemi eivät kuitenkaan viittaa muiden Pohjoismaiden selvästi suurempiin julkisen sektorin työntekijöiden osuuksiin kokonaistyöllisyydestä (Norjassa yli 30%, Ruotsissa ja Tanskassa 28%, mutta Suomessa vain 25%). Jostain syystä tämä ei ole ikinä herättänyt erityistä kiinnostusta juuri kenessäkään, vaikka sen relevanssia on vaikea kiistää.

Mainittakoon vielä, että toteamukset tyyliin ”on tehtävä X tai hyvinvointivaltio kaatuu” ovat yleensä varoitusmerkki siitä, että seuraavaksi joutuu kuulemaan jotain pöhköä. Näin siksi, että X on useimmiten jokin uusklassisen tarjontapuolen ehdotus, mikä ohjaa hyvinvointivaltiosta päinvastaiseen suuntaan. Tämä ei ole minun mielipiteeni, vaan johtuu tarjontapuolen luonteesta – tarjontapuolen reformeilla on tarkoitus heikentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa, jotteivat he voi palkkavaatimuksillaan aiheuttaa inflaatiota. Hyvinvointivointivaltion tarkoitus on puolestaan taata kaikille säällinen toimeentulo, mikä tarkoittaa mm. ettei mitä tahansa työtä tarvitse ottaa vastaan millä hinnalla tahansa. Nämä ovat ristiriitaiset periaatteet, minkä seurauksena tarjontapuolen opeilla ei voi pelastaa hyvinvointivaltiota. Sen sijaan niillä voi hyvin ajaa sen alas.

Kokoaikatyöksi muutettuna naisten työllisyysprosentti on Suomessa Tanskaa ja Norjaa korkeammalla.

Miestenkin kohdalla tämä on totta suhteessa Tanskaan ja vain hieman Norjan alapuolella.

Suomen julkisen sektorin työllisten osuus kokonaistyöllisyydestä on aina ollut ja on edelleen huomattavasti muita Pohjoismaita pienempi. Jostain syystä tämä koetaan erittäin epäseksikkääksi tavaksi selittää eroja työllisyysprosenteissa, vaikka se kiistatta on olennaisesti vaikuttava tekijä. 

https://www.verkkouutiset.fi/nama-pitaa-muuttaa-tai-luopua-hyvinvointivaltiosta/

http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2019/02/04/muutama-asia-talouteen-liittyen-ohjeita-tulevalle-hallituskaudelle/

https://tem.fi/julkaisu?pubid=URN:ISBN:978-952-327-442-6

Hiljaisin lakkovuosikymmen sitten 1930-luvun

Tilastokeskus julkaisi taannoin vuotuisen katsauksensa työtaisteluista, jonka mukaan näiden seurauksena menetettyjen työpäivien määrä kasvoi vuodesta 2017 (menetettyjä päiviä 23 000) huomattavasti vuoteen 2018 (menetettyjä päiviä 214 000). Tämän seurauksena Elinkeinoelämän keskusliitto haluaa Helsingin Sanomien sivuilla tuttuun tapaansa rajoittaa lakko-oikeutta todeten erityisesti poliittisista lakoista että ”niiden vuoksi yksityisellä sektorilla työtaisteluihin osallistuneiden työntekijöiden määrä ja työaikamenetykset yli kymmenkertaistuivat verrattuna edellisvuoteen. Tuotannon menetyksiksi arvioitiin kymmeniä, jopa satoja miljoonia euroja.” Koska suhteellisuuden taju tässä asiassa on päässyt kirpoamaan yhtä pahasti kuin Paavo Väyrysen ote todellisuudesta, tehdäänpä muutama olennainen huomio.

Ensiksi, kuten Helsingin Sanomat mainitsee, lakkoilu (poliittinen tai muuten) on todellakin Ruotsissa huomattavasti harvinaisempaa kuin Suomessa. Mitä HS ei kuitenkaan mainitse, on että lakkojen takia menetetyt työpäivät/1000 työntekijää ovat sekä Norjassa että erityisesti Tanskassa selkeästi Suomea korkeammalla. Pohjoismaisittain Suomi ei siis ole mitenkään erityisen lakkoherkkä (enemmänkin päinvastoin) ja OECD-maidenkin keskuudessa ainoastaan hieman keskitason yläpuolella. Toiseksi, lakkojen takia menetettyä työaikaa tulee itse asiassa kaikissa OECD-maissa erittäin niukasti ja tilastojohtaja Ranskankin kohdalla ainoastaan n. tunti/työntekijä vuodessa (Suomessa n. 20 minuuttia). Samaan aikaan kiky kasvatti työaikaa 30 minuuttia *viikossa*, minkä seurauksena esim. pelkästään teknologiateollisuuden käyttöön on laskennallisesti tullut 840 000 lisätyöpäivää vuodessa.

Mistä puolestaan pääsemmekin kolmanteen pointtiin, eli siihen, että 1990-luvun puolivälin jälkeen lakkoilu on itse asiassa romahtanut kaikissa teollisuusmaissa ja esimerkiksi koko itsenäisen Suomen historiassa ainoastaan 1930-luvulla työpäiviä menetettiin keskiarvona vähemmän kuin 2010-luvulla – näin siis jopa 1910-luvulla, jolloin Suomi oli itsenäinen vain kaksi vuotta. Millään rationaalisilla meriiteillä on siis erittäin vaikea perustella aika ajoin toteutuvaa hampaiden kiristelyä ja tuhkan ripottelua hiuksiin lakkojen pohjalta, mutta toisaalta lakkohelvettitarinat tuovat mukavaa vaihtelua normaaliin velkahysterian lietsontaan ja valitteluun oletusta työvoimapulasta.

Lakkoilun kulta-aikana 1980-luvulla työtunteja menetettiin keskiarvona n. 820 000 vuosittain.

2010-luvulla lakkoilun seurauksena menetetyt päivät ovat keskiarvona enää vain hieman päälle 100 000 vuosittain.

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006087524.html

https://www.stat.fi/til/tta/2018/tta_2018_2019-04-29_tie_001_fi.html

https://www.stat.fi/til/tta/2017/tta_2017_2018-04-27_tie_001_fi.html

https://www.stat.fi/tup/suomi90/elokuu.html

https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/240720-suomiko-hurja-lakkomaa-sak-julkaisi-oman-kuvansa-taidan-arvata-miksi-ekn-kuvassa-ei

https://www.oecd.org/els/emp/Industrial-disputes.pdf

Talouskuri ja työllisyysaste

Lappeenrannan kaupungin elinvoiman ja kaupunkikehityksen toimialajohtaja Pasi Leimi toteaa Ylellä: ”Mehän säästämme koko ajan. Tunnolliset työntekijät haluaisivat tehdä työnsä paremmin, mihin meillä on varaa. Samoin asiakkaat haluaisivat, että työt tehtäisiin paremmin. Työntekijät ovat ristipaineessa ja se uuvuttaa.” Niinpä niin. Kuten olen useampaan kertaan sanonut, talouskuripolitiikan suora hintalappu vuodesta 2010 eteenpäin menetetyssä kasvussa on ollut Suomelle n. 43 miljardia euroa, mutta kokonaiskustannuksia on todellisuudessa mahdoton laskea, koska negatiiviset sivuvaikutukset yltävät kaikkialle yhteiskuntaan. Esim. rekrytointikiellot julkisella sektorilla voivat lyhyellä tähtäimellä pienentää paljon pelättyä alijäämää vähentämällä palkoilla olevien määrää, mutta pidemmällä tähtäimellä aiheuttavat ylikuormitusta jäljelle jääneissä työntekijöissä ja vauhdittavat heidän poistumistaan työelämästä normaalia aikaisemmin. Samaan aikaan alalle valmistuvat seuraavan sukupolven edustajat töiden puutteessa ohjautuvat runsaslukuisiin matalan tuottavuuden työpaikkoihin (puhelinmyynti, jne.), missä heidän ammattitaitonsa todennäköisesti jää hyödyntämättä ja ruostuu. Tämä ei ole ”kovaa mutta välttämätöntä politiikkaa”, vaan irrationalismia, jolla silitellään asioista päättävien ideologisia päähänpinttymiä ja kyvyttömyyttä myöntää omia virheitä.

Vertailu muihin Pohjoismaihin tuottaa jälleen mielenkiintoisia tuloksia. Suomessa julkisen sektorin työntekijöiden osuus kaikista työllisistä on hieman vajaa 25%, kun taas Ruotsissa ja Tanskassa se on yli 28% ja Norjassa itse asiassa päälle 30%, mikä korreloi varsin hyvin myös näiden maiden Suomea korkeamman työllisyysasteen kanssa. Tämä seikka ei kuitenkaan ikinä näytä nousevan esille keskusteluissa työllisyysasteen nostamisessa muiden Pohjoismaiden tasolle, vaikka sen relevanssin kiistäminen vaatii kohtuullista mentaalista akrobatiaa. Jos haluaa sanoa, että tämä ei ole oikea tapa työllisyysasteen nostamiseen, niin mikäpä siinä, mutta silloin on myös samalla todettava, ettei muiden Pohjoismaiden työllisyys todellisuudessa ole juuri Suomea korkeammalla. Kustannuksista huolissaan oleville todettakoon, että tarpeeton kiristys tuottaa niitä paljon enemmän ja että ihmiset, jotka tekevät tekemistä tarvitsevaa työtä eivät ole yhteiskunnalle kuluerä, vaan resurssi ja sikäli on täysin yhden tekevää ovatko he töissä julkisella vai yksityisellä sektorilla.

https://yle.fi/uutiset/3-10698717

https://stats.oecd.org/index.aspx?queryid=78408#

http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2019/02/04/muutama-asia-talouteen-liittyen-ohjeita-tulevalle-hallituskaudelle/