Talouskurin seuraavasta kierroksesta haaveillaan jo

Koska mistään ei voi ikinä oppia mitään, uutta talouskurikierrosta valmistellaan jo tälle vuosikymmenelle. Työ- ja elinkeinoministeriö sekä valtiovarainministeriö ovat asettaneet siis kriisiryhmän (jäseninä Vesa Vihriälä, Bengt Holmström, Sixten Korkman ja Roope Uusitalo), jonka tehtävä on ”löytää keinot, joilla Suomi palautetaan kasvun, korkean työllisyyden ja kestävän julkisen talouden uralle koronakriisin jälkeen”. Ylen mukaan ryhmää johtava Vihriälä arvioi, että ”inflaatio hoitaa osan velkataakasta, mutta edessä on myös säästöjä ja veronkorotuksia” ja että ryhmä tulee esittämään ”ajatuksia sopeuttamistarpeesta ja ratkaisuista”. Toisaalta hän myös toteaa että ”tämä [kriisi] ei ole välttämättä pitkäaikainen samalla tavalla kuin finanssikriisi”. Ongelma tässä on, että ryhmä ei näytä kokevan viime vuosikymmenen talouskuriohjelmien vaikuttaneen finanssikriisin pituuteen. Lyhyenä kertauksena historiasta todettakoon, että finanssikriisin yhteydessä 2009 taloudet supistuivat voimakkaasti Euroopassa, mutta vuoden mittaisen elvytyksen seurauksena ne käytännössä palautuivat kriisiä edeltävälle tasolle vuonna 2010. Tämän jälkeen aloitetut talouskuriohjelmat kuitenkin jälleen supistivat kysyntää, mikä johti tuotannon ja kasvun hidastumiseen, mikä puolestaan johti työttömyyden kasvuun ja puolen vuosikymmenen mittaiseen tarpeettomaan taantumaan. Koska tämä tarina vastaa suoraan empiiristä dataa, on se myös todennäköisesti totuudenmukainen kuva tapahtumista ja esim. talouskuria alun perin kannattanut IMF:n ex-pääekonomisti Olivier Blanchard on sittemmin julkaissut useampia kirjoituksia talouskurin haitallisuudesta. Tämä on tietenkin, miten tieteen tulisikin toimia – jos teoreettiset oletukset eivät vastaa empiiristä maailmaa, silloin ne lentävät roskiin.

Suomessa luonnollisesti toimitaan päinvastoin. Sekä Uusitalo että Vihriälä olivat Ylen haastattelussa 2014 edelleen vailla kiinnostusta elvyttävää politiikkaa kohtaan, vaikka Suomen talouden käyttöaste putosi sinä vuonna 4,2% potentiaalinsa alapuolelle riittämättömän kysynnän seurauksena. Vihriälä on itse asiassa koko viime vuosikymmenen ajan vaatinut työn tarjonnan lisäämistä ja ilmoittanut rakennetyöttömyyden tulleen vastaan oli työttömyysaste sitten 9,4% (kuten 2015) tai 6,7% (kuten 2019). Vuonna 2016 silloiselle valtiovarainministeri Orpolle toimittamassaan muistiossa Holmström, Korkman ja Vihriälä totesivat talouskurilinjan oikeanlaiseksi, mutta samalla kokivat paradoksaaliseksi, että oikeaoppiset toimet aiheuttivat heikkoja lopputuloksia. Tätä todennäköisesti saadaan katsella tälläkin vuosikymmenellä – aikaisempien heikkojen lopputulosten katsotaan olevan yhdentekeviä talouspoliittisten suositusten kannalta. Tämä voi kuulostaa huonolta reseptiltä järkevään toimintaan, mutta toisaalta aina voi lohduttautua Ylen 2016 Holmströmin kanssa tekemän haastattelun parissa: ”Holmström pitää ongelmallisena sitä, että yhteiskunnassa olemme saavuttaneet pisteen, jossa ihmisillä asiat ovat materiaalisesti hyvin ja elämä hyvin turvattua. Ne ovat johtaneet siihen, että innovointi ja tarmokkuus ovat vähentyneet.” Mahdollisesti talouskurittajat saavatkin lisättyä innovointia ja tarmokkuutta sössimällä asiat myös tällä vuosikymmenellä.

Talouskuriohjelmat supistivat onnistuneesti taloutta koko euroalueen mittakaavassa...

...Ja tekivät samoin myös Suomessa, mutta negatiiviset vaikutukset kestivät n. vuoden pidempään.

https://yle.fi/uutiset/3-11288900

https://www.project-syndicate.org/commentary/eurozone-must-relax-budget-deficit-rules-by-olivier-blanchard-2019-06?barrier=accesspaylog

https://www.imf.org/en/Publications/WP/Issues/2016/12/31/Expansionary-Austerity-New-International-Evidence-25021

https://www.imf.org/external/pubs/ft/wp/2013/wp1301.pdf

https://yle.fi/uutiset/3-7545051

https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655

https://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/kolme-ekonomistia-arvioi-talouspolitiikan-suuntaustarpeita

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/10/10/bengt-holmstrom-ongelmat-ovat-menestystekija

https://tradingeconomics.com/euro-area/gdp-growth-annual

https://tradingeconomics.com/finland/gdp-growth-annual

Ekspansiiviseen talouspolitiikkaan on edelleen varaa

Ihmiset jotka pitävät itsensä kiduttamisesta tai sitten nauttivat fantastisesta satiirista, saattavat aika ajoin lukea Jari Ehrnroothin kolumneja Yleltä. Usein on vaikeaa päätellä, onko Ehrnrooth tosissaan vai parodioiko hän libertaareja, mutta koska hänen viimeisin kirjoituksensa seuraa (ilmeisesti Italian vaaleista syntynyttä) tarvetta jälleen marssittaa kiristyspolitiikan puolustajat lauteille selittämään, miksi kiristys taantumassa ja menetetty vuosikymmen olivatkin oikeasti todella hyvä idea, niin otetaanpa pari kirjoituksessa esitettyä argumenttia tarkempaan käsittelyyn. Ehrnrooth kirjoittaa: "Hyvinvointipalvelujen kustannukset ovat jo kaksi kertaa aiheuttaneet valtaisan rahoituskriisin talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana. Toistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea." [1] Jälkimmäinen lause on epäilemättä totta, mutta tuttuun tapaan Ehnrooth kääntää kausaliteetin päälaelleen. Asian perusteet näkee helposti alla olevasta kuviosta:

Lähde [2]

Kuten näkyy, Suomen julkinen talous pysyy ylijäämäisenä ennen vuotta 1991 sekä aikavälillä1998-2008 ja velkasuhde puolestaan ei ole ongelma ennen 1990-lukua ja kääntyy taas merkittävään laskuun vuosien 1996 ja 2008 välillä. Ns. rahoituskriisit (velkasuhteen heikkeneminen ja alijäämien kasvu) eivät siis ole seurausta hyvinvointipalveluista, vaan yksityisen sektorin (pääasiassa pankkeihin liittyvien) kuplien puhkeamisesta, johon automaattiset vakauttajat (työttömyyskorvaus, ym. sosiaaliturva) reagoivat. Kuplan puhkeaminen tarkoittaa huomattavan määrän kysyntää poistumista markkinoilta (mm. investointien vähenemisen ja pankkien haluttomuuden/kyvyttömyyden antaa lainaa seurauksena), mikä puolestaan tarkoittaa irtisanomisia ja sitä kautta lisää kysynnän putoamista menetettyjen palkkatulojen muodossa. Kyseessä on itseään ruokkiva prosessi -  esim. yksittäisen työntekijän näkökulmasta saattaa näyttää viisaalta suostua palkan alennukseen työpaikan säilyttämisen toivossa, mutta jos kaikki tekevät tämän samaan aikaan, muuttuu työpaikan menettäminen itse asiassa todennäköisemmäksi kaikille toimijoille johtuen negatiivisesta vaikutuksesta kokonaiskysyntään. Automaattisten vakauttajien yksi tarkoitus onkin toimia vastasyklisenä mekanismina hillitsemässä kysynnän romahtamista taantumassa ja estää paluu 1930-lukuun. Tämä rationaalinen lähestymistapa talouden hoitoon ei kuitenkaan Jari Ehrnroothille kelpaa, vaan hänen mukaansa "2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet". Ehrnroothin mallissa taloutta ei siis pyöritettäisi kullekin tilanteelle ominaisten tarpeiden perusteella (esim. mahdollisuudella kasvattaa alijäämää riittävästi, jotta se väliaikaisesti korvaa yksityisen sektorin heikentyneen kysynnän), vaan ennalta oikeiksi määriteltyjen ideologisten totuuksien pohjalta. Tämä on luonnollisesti järkevöittämisen vastakohta, mutta nykyäänhän monet sanat ovat jo kauan aikaa sitten menettäneet sisältönsä ja vastaukseksi konkreettisiin käytännön kysymyksiin riittää viittaus markkinoiden magiaan tai muihin esoteerisiin konsepteihin.

Koska Ehrnroothin kirjoituksissa joka toiselta riviltä löytyy jotain täysin absurdia, eikä aika ole loputon resurssi, niin siirrytäänpä eteenpäin edes hieman vähemmän harhaisten ihmisten seuraan. Kuten ehkä odottaa saattaa, tunsi Helsingin Sanomat myös journalistiseksi velvollisuudekseen kutsua taloustieteilijöitä kertomaan meille kuritalouden välttämättömyydestä Italian vaalien jälkimainingeissa. Yksi heistä on Nordean analyytikko Jan von Gerich, joka toteaa: "Pahoin velkaantuneen valtion julkisen talouden menolisäykset ja veronkevennykset eivät välttämättä tukisi talouskasvua, koska ne saattavat vain lisätä säästämistä kotitalouksien varautuessa tuleviin veronkorotuksiin ja epävarmuuteen." [3] Joku saattaa jo huomata, että tämä on itse asiassa vanha ystävämme, eli argumentti rikardolaisesta ekvivalenssista. Rikardolainen ekvivalenssi on taloustieteellinen konsepti, jonka mukaan valtion toimittama elvytys ei toimi, koska ihmiset laskevat omaa kulutustaan samassa suhteessa ennakoidessaan budjettialijäämästä seuraavia tulevaisuuden veronkorotuksia. Tämän näkemyksen mukaan esim. talouden kiristyksen aloittaminen 2010 ei johtaisi kysynnän putoamiseen, koska ihmiset laskisivat veroprosenttinsa olevan 10 vuoden päästä pienempi johtuen valtion pienemmistä menoista ja siksi itse asiassa lisäisivät kulutustaan. Oletus on pähkähullu alun perinkin (ihmiset eivät perusta huomista toimintaansa siihen, mikä veroprosentti saattaa olla 10 vuoden päästä), mutta olennaisemmin tiedämme kokemuksesta, että näin ei tapahtunut (vaan päinvastoin), minkä pohjalta voidaan sanoa, että oli kyse sitten paljon tai vähän velkaantuneesta valtiosta on odotusten perustaminen asioihin, joita ei empiirisestä maailmasta löydy edelleen järjetön idea.

HS:n sivuilla myös Sixten Korkman kertoo meille velkaelvytyksen kauhuista todeten: "Yhdysvaltojen ja Kiinan velkavetoinen talouskasvu ei ole kestävällä tolalla." [4] Kiinan tuhoa millä hetkellä hyvänsä on ennustettu joka toinen päivä viimeiset kymmenen vuotta, koska se ei ole hyväksynyt poliittisesti korrekteiksi määriteltyjä talousohjeita lännestä ja esim. Suomen Pankki taannoisessa katsauksessaan moitti Kiinaa velkaantumisen jatkamisesta (elvytyksestä) ja markkinareformien puutteesta. [5] Kiinan voimakkaaseen elvytykseen nojannut talouspolitiikka on aikavälillä 2011-2017 johtanut keskiarvona n. 7,6 %:n vuotuiseen kasvuun. Euro-alueen voimakkaaseen kiristykseen nojannut talouspolitiikka on samalla aikavälillä johtanut keskiarvona n. 1,2 %:n kasvuun. Korkmanin, SP:n ja muiden vastaavien tahojen maailmassa tämä tietenkin osoittaa, että Kiinan tulisi adoptoida Euro-alueen malli, eikä päinvastoin. Kun empiirisen maailman tapahtumat ovat ilmeisesti menettäneet kokonaan relevanssinsa poliittiselle päätöksenteolle ja kommentaattorien näkemyksille, kuinka järkevää keskustelua asioista on enää mahdollista käydä?

Aalto-yliopiston työelämäprofessori ja johtamiskoulu EE:n toimitusjohtaja Pekka Mattila puolestaan on eronnut kokoomuksen jäsenyydestä 20 vuoden jälkeen. Syyksi hän kertoo kokoomuksen liian löysän talouslinjan: "Ikääntyvä kansakunta elää juuri nyt suhdannehuippua, mutta hallituksen eilinen lisäbudjetti päätti taas menojen kasvattamisesta ja uudesta velanotosta. Tämä ei ole vastuullista politiikkaa ja lisää edelleen painetta kutistuville työikäisten sukupolville." [6] Ensinnäkin, Mattila lienee tietoinen siitä, että OECD:n mukaan Suomen reaalinen BKT:n kasvu on ollut vuodesta 2010 eteenpäin (jolloin kiristys siis aloitettiin) koko ajan potentiaalisen kasvun alapuolella (suurimmillaan -4,7 % vuonna 2015) [7] ja että jokainen päivä potentiaalin alapuolella tarkoittaa rahan heittämistä viemäriin menetetyn kasvun muodossa. Syy reaalisen ja potentiaalisen kasvun erotukseen (eli negatiiviseen tuotantokuiluun) on ollut riittämätön kysyntä (kapasiteettia ei ole järkeä pitää käytössä, jos tuotetuille palveluille/tuotteille ei ole kysyntää), mikä puolestaan on suoraa seurausta kiristyspolitiikasta. Käyttämällä OECD:n arvioita tuotantokuilun negatiivisuudesta ja vertaamalla niitä toteutuneeseen kasvuun vuoden 2017 markkinahinnoilla [8] saadaan kiristyspolitiikan laskuksi n. 43-44 miljardia euroa menetetyssä kasvussa. Ei liene realistista odottaa, että Mattila ja kumppanit koskaan aikoisivat korvata aiheuttamaansa tuhoa Suomen taloudelle ja kansalasille, mutta puhe vastuullisesta politiikasta ja taakan kasaamisesta työikäisten sukupolville kuulostaa lievästi perverssiltä heidän suustaan.

Toisekseen, mitä tulee suhdannehuippuun ja sen ylittämiseen niin olemme suhdannehuipussa ainoastaan, jos päätämme niin, ei johtuen välttämättömyydestä. Jaa, miten niin? Suhdannehuippua, eli kasvun potentiaalista vauhtia rajoittaa kysynnän lisäksi käytössä oleva kapasiteetti (työntekijät, pääoma, tuotantokoneisto, jne.), eli käytännössä tarjonta. Taantumassa tämä kapasiteetti on ollut vajaa käytössä, mutta talouden elpyessä kasvaneen kysynnän myötä yhä suurempi osa siitä on siirtynyt käyttöön ja kun kapasiteetti on täyskäytössä, kasvu väistämättä hidastuu. Kysymys kuuluukin siis alkaako tämä tilanne lähestyä vai ei. Täyskäytön lähestymisestä huolestuneet tahot voivat täysin legitiimisti viitata juuri itsekin käyttämiini OECD:n arvioihin, joiden mukaan Suomen tuotantokuilu sulkeutuisi tämän vuoden aikana. Kuitenkin vaikka OECD:n arviot kuvaavat varsin hyvin menneitä vuosia, parempi reaaliaikainen kapasiteetin käytön mittari on inflaatio tai tarkemmin sanottuna pohjainflaatio (core inflation), josta on poistettu helposti vaihtelevien tuotehintojen (ruoka, energia, jne.) vaikutus ja joka kuvaa siis talouden perustan kehitystä - jos kapasiteetti on täyskäytössä, alkavat resurssien (kuten työvoiman) hinnat nousta (kysyntä ylittää tarjonnan), minkä puolestaan pitäisi heijastua pohjainflaatioon. Tästä puolestaan näemme, onko talouskasvun mahdollinen jarru kysynnän vai tarjonnan puolella:

Kuten näkyy, pohjainflaatio on historiallisen matalalla ja itse asiassa trendi vie edelleen alaspäin, mistä on vaikea vetää mitään muuta johtopäätöstä, kuin että kysyntä ei ylitä tarjontaa ja että kapasiteetti ei ole lähelläkään täyskäyttöä. Tilaa ekspansiiviselle talouspolitiikalle siis kyllä olisi, mutta sitä ei käytetä poliittisista syistä.

Nämä nyt olivat tietenkin vain muutamia poimintoja viime aikojen uutisvirrasta, mutta viesti on selkeä - sama levy kiristyksen välttämättömyydestä pyörii uskonnollisen vakaumuksen voimalla ja jopa perustavanlaatuiset oletukset markkinoiden toiminnasta (kuten kysynnän ja tarjonnan suhde) joutuvat väistymään sen mahdin tieltä. Jos esim. Italian uuden hallituksen ohjelmaa haluaa kritisoida, voi sen tehdä myös järjellisesti ja ehdotettu tasavero on epäilemättä erittäin huono idea, koska se on tehottomin mahdollinen keino kysynnän stimuloimiseen (rikkaiden verohelpotukset lisäävät kysyntää vähiten, koska he pystyvät säästämään tuloistaan eniten). Samoin kotimaiset tarjontapuolen oppien kannattajat voisivat halutessaan ehdottaa työvoiman tarjonnan lisäämistä yhdistettynä voimakkaaseen elvytykseen, mikä siis samanaikaisesti lisäisi työvoiman kysyntää. Nykyinen linja on tietenkin lisätä tarjontaa, vailla huolta kysynnästä, missä ei ole tolkun häivää, mutta toisaalta kuvaa ajan henkeä ja Jari Ehrnroothin kuvaamaa visiota 2020-luvusta - ideologinen totuus korvaa empiirisen totuuden, hulluutta kutsutaan järkevöittämiseksi ja 44 miljardin vetäminen viemäristä alas on vastuullista talouspolitiikkaa.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10244313

[2] https://findikaattori.fi/fi/44

[3] https://www.hs.fi/talous/art-2000005691039.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=5&utm_source=tf-other&share=5812a7c226119cd9f87598cbfcfd49b1

[4] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005716957.html

[5] https://www.suomenpankki.fi/fi/media-ja-julkaisut/uutiset/2018/bofit-venaja--ja-kiina-ennusteet-vuosiksi-20182020

[6] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/250199-professori-pekka-mattilan-mitta-tayttyi-erosi-kokoomuksesta-20-vuoden-jalkeen

[7] https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655#

[8]http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

Tulevaisuus kaupan

Elinkeinoelämän keskusliitto, talousnobelisti Bengt Holmström ja professori Sixten Korkman ovat vain muutamia tahoja, jotka ovat ehtineet kritisoida hallituksen ajamia leikkauksia korkeakoulutukseen. Ilmeisesti ainakin osittain kritiikin seurauksena hallitus on nyt sitten päättänyt heitellä muutamia pennejä yliopistoille, jotta nämä ymmärtäisivät olla hiljaa. Järkevin ratkaisu olisi tietenkin leikkausten peruminen taskurahojen jakamisen sijaan, mutta tästä aiheesta on jo kirjoitettu eri tahoilla, eikä siitä siksi sen enempää.[1] Tämän kirjoituksen aiheena on sen sijaan luvattujen pennosten lähde, eli yksityistäminen.

Siis samaan aikaan, kun hallitus saarnaa, ettei voi ottaa enempää velkaa, kun mitä tuottaa, niin sillä ei ole mitään vaikeuksia myydä pois Suomen kansalaisten omistamaa tuottavaa omaisuutta (esimerkiksi valtionyhtiöitä). Rahaa tuottavan omaisuuden poismyynti pitkän tähtäimen tulojen kasvattamiseksi näyttäisi loogiselta ristiriidalta, muttei itse asiassa sitä välttämättä ole, jos tekee tiettyjä ennakko-oletuksia. Valtion omistamien yritysten tuotot siirtyvät tietenkin suoraan nettona valtion kassaan, mutta on toki mahdollista argumentoida, että yksityinen sektori toimii niin paljon tehokkaammin, että valtio saa suuremmat tuotot yksityisten yritysten verottamisen ja mahdollisten muiden tätä kautta talouteen syntyvien positiivisten vaikutuksien seurauksena. Joka tapauksessa koska siirrytään pois tilanteesta, jossa 100 % voitoista tulee valtiolle (valtionyhtiö) tilanteeseen, jossa vain selkeästi pienempi osa siirtyy valtion kirstuun (yksityinen yritys) on perusoletuksen oltava, että yksityistäminen tuottaa huomattavia tehokkuuden lisäyksiä.

Koska pelkät oletukset tuskin ketään kiinnostavat, on olennaista tietenkin katsoa saatavilla olevaa empiiristä todistusaineistoa. Onko yksityinen sektori siis julkista tehokkaampi? Vaikka vuosikymmeniä on toista väitetty, niin vastaus on itse asiassa ei.[2] Esimerkiksi Ruotsissa 1990-luvun alussa toteutettu koulujen yksityistäminen on johtanut tilanteeseen, jonka kuvaamiseen sana ”katastrofi” ei välttämättä ole liioittelua, sillä maan PISA-tulokset ovat ainakin matematiikassa ehtineet pudota jo Venäjänkin alapuolelle.[3] Samoin esimerkiksi Yhdysvaltain yksityistetty terveydenhuoltojärjestelmä on tunnetusti teollisuusmaiden kallein veronmaksajalle tuottaen samalla varsin heikkotasoista ulosantia.[4] Ja niin edelleen.

Tämä sanottuna on kuitenkin toki tuotava esiin myös kolikon toinen puoli, eli onko julkinen sektori sitten tehokkaampi kuin yksityinen? Vastaus on jälleen ei.[5] Saatavilla olevan empiirisen aineiston ja siitä tehdyn tutkimuksen perusteella ei näyttäisi olevan johdonmukaista linjaa siinä, että yksityinen tai julkinen sektori olisivat sisäsyntyisesti toista tehokkaampia. Tämän perusteella voimme päätellä, että yhtiöiden tehokkuuden tai tehottomuuden syyt sijaitsevat jossain muualla, kuin niiden omistuksen luonteessa, kuten esimerkiksi yhteiskunnan yleisen korruption tasossa sekä sen sijoittumisessa ja mainittakoon tässä nyt sivumennen, että ainakin Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksen mukaan Suomessa korruptio on selvästi yleisempää yritystoiminnassa kuin julkisella sektorilla.[6] Joka tapauksessa koska taloudellista tehokkuutta ei ole propagandan ulkopuolella todistettu suuntaan tai toiseen, niin kysymys on pääasiassa loppujen lopuksi ideologinen.

Tämän pohjalta voimmekin sitten todeta mahdollisesti ainoan asiaan liittyvän itsestäänselvyyden. Vaikka taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta julkisen ja yksityisen ero voi olla hämärä, niin päivänselvää on, että yksityistäminen syö toimivaa demokratiaa sisältä käsin. Julkiset omistukset ovat parlamentaarisessa järjestelmässä potentiaalisesti (tietyssä määrin reaalisestikin) demokraattisen päätöksenteon ulottuvilla, kun taas yksityiset imperiumit eivät ole sitä juuri millään lailla. Tämä ei tietenkään tarkoita, että mummon ja papan kyläkauppa pitää kansallistaa, mutta yhteiskunnallisesti välttämättömien toimintojen (kuten terveydenhuolto, liikenneyhteydet, energiahuolto jne.) yksityistäminen aina olennaisesti kaventaa kansalaisten mahdollisuutta osallistua yhteiskunnan suunnan muokkaamiseen demokraattisen prosessin kautta.

Edellä esitetyn pohjalta voimme jälleen vetää muutamia johtopäätöksiä. Ensimmäinen on se, että jos minä maallikkona tiedän, ettei yksityisen sektorin tehokkuudelle löydy yleistettävää empiiristä todistusaineistoa, niin kyllä sen tietää Suomen hallituskin. Toisin sanoen, vaikka päätökset esitetään näennäisesti taloudellisen rationaalisuuden pohjalta, niin ne ovat itse asiassa ideologisia. Tämän ideologisen puolen voi sitten puolestaan jakaa kahteen eri aspektiin, joista ensimmäinen on se tuttu markkinafundamentalismi, eli sokea usko markkinoiden ihmeelliseen toimivuuteen ja tehokkuuteen, jopa silloinkin kun konkreettinen todellisuus todistaa tätä uskomusta vastaan. Toinen aspekti on itse asiassa ehkä vielä huolestuttavampi ja liittyy edellä todettuun demokratian kuihduttamiseen tarkoituksella. Kansanedustaja Elina Lepomäki näyttää esimerkkiä miljonääri Risto Siilasmaan kanssa: "Siilasmaalla oli kaksi radikaalia ideaa, joihin molempiin Elina Lepomäki suhtautui positiivisesti. Toinen Siilasmaan ilmoille heittämä ajatus koskee Singaporen mallin tuomista Suomeen. Siilasmaan mukaan Singaporessa pääministerin palkka muodostuu kolmen eniten tienaavan pörssiyhtiöjohtajan palkkojen keskiarvosta. Samalla pääministerin asema on turvaton, kun hänet voi erottaa helposti."[7] Suomeksi käännettynä tämä tarkoittaa sitä, että pääministerin edut ovat suoraan sidottuna suuryritysten johtajien etuihin ja että jos hän harhoissaan sattuisi alkaa ajamaan muiden etuja (esim. kansalaisten) hänelle voi nopeasti sitten antaa kenkää. Kyseessä on siis demokratian myyminen lopullisesti miljonääreille, mikä ilmeisesti on ainakin Lepomäen mielestä hieno idea.

Ei toki siinä, että demokratialla menisi erityisen hyvin tälläkään hetkellä, sillä edellä kuvatut prosessit ovat olleet meneillään jo hyvän aikaa. Perusuomalaisten Antti Joutsenlahti näyttää tästä esimerkkiä: ”Nuori, nätti ja sen lisäksi vaalea nainen on potentiaalinen ehdokas. Esimerkiksi puolueemme Laura Huhtasaari tulee saamaan 10 000 ääntä.”[8] Niinpä niin, kun demokratia on imuroitu sisällöstä ja päätöksenteko ulkoistettu pilvenpiirtäjäsviitteihin, jätetään lavalle Laura Huhtasaaret ja Alexander Stubbit, jotka voivat näyttää näteiltä ja tyylikkäiltä, mutta todellista sisältöä heistä saa kaivaa kiviporan kanssa. Sitten voidaankin hurrata demokratiaa edustajien kanssa, jotka edustavat ihan muita tahoja ja äänestää äänestyksissä, joissa ei päätetä mitään.

---

[1] Esim. http://yle.fi/uutiset/3-9236154; http://tapasuomenruotsalainen.blogspot.fi/2016/10/lisaa-rahaa-lisaa-arvostusta.html

[2] Esim.http://www.undp.org/content/undp/en/home/librarypage/capacity-building/global-centre-for-public-service-excellence/efficiency.html; http://www.epsu.org/sites/default/files/article/files/efficiency.pdf

[3] http://www.reuters.com/article/sweden-schools-idUSL4N0JK32620131210

[4] http://www.commonwealthfund.org/publications/press-releases/2015/oct/us-spends-more-on-health-care-than-other-nations

[5] Ks. viite 2.

[6] http://yle.fi/uutiset/3-9069170

[7] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/199061-suomen-paaministerille-helpommin-potkut-risto-siilasmaa-ja-elina-lepomaki-ideoivat

[8] http://yle.fi/uutiset/3-9139472