Näytetään tekstit, joissa on tunniste Iltalehti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Iltalehti. Näytä kaikki tekstit

torstai 8. heinäkuuta 2021

Työvoimapulauutisointi palaa normaalille tasolleen

Maailma muuttuu, uutisointi työvoimapulasta ei. Niinpä Iltalehti kirjoittaa ravintola-alasta jotta ”Alalla on ollut haasteita rekrytoinnin kanssa aiemminkin, mutta korona on muuttanut tilanteen entistä hankalammaksi […] Ympäri Suomea on tarvetta ravintola-alan ammattilaisille, mutta pahin työntekijäpula on alueilla, joissa rekrytointiongelmia on ollut jo ennen koronaa.” Ensin on jälleen syytä todeta, että jos markkinajärjestelmässä on puutetta jostain, niin silloin siitä joutuu maksamaan enemmän – kysynnän ja tarjonnan laki on minkä tahansa markkinasysteemin peruspilari ja oikeaan markkinaehtoiseen työvoimapulaan oikea markkinaehtoinen ratkaisu on tarjota työvoimasta suurempaa hintaa (eli palkkaa). Tässä tapauksessa asia on kuitenkin vielä enemmän totta, koska käytännössä missä tahansa paikassa on enemmän kuin yksi ravintola/baari/tms., mikä tarkoittaa että työvoimaa on itse asiassa aina saatavilla suoralta kilpailijalta. Näin ollen jos yritys A tarjoamalla suurempaa palkkaa ostaa työntekijöitä pois kilpailevalta yritykseltä B, tämä tarkoittaa että ennemmin tai myöhemmin B alkaa menettää kykyään palvella asiakkaitaan, mikä puolestaan antaa A:lle absoluuttisen edun – A pystyy suorittamaan sille tulleita tilauksia samaan aikaan kun B ei, minkä seurauksena jossain vaiheessa B menee konkurssiin. Tämä on ikävää B:lle, mutta näin markkinataloudessa on tarkoituskin käydä: käytössä olevia resursseja paremmin organisoivat yritykset ajavat huonommin johdetut konkurssiin, mikä parantaa talouden tuottavuutta ja sitä kautta koko kansantalouden tilaa. Jostain syystä tätä kutsutaan nykyään työvoimapulaksi.

 

Asia on myös sikäli olennainen, että tuottavuuden heikko kehitys on vaivannut Suomea käytännössä koko ajan vuodesta 2008 eteenpäin (tuottavuus on pitkällä aikavälillä olennaisin tekijä talouskasvussa). Tähän liittyen homman ydin on tässä: työvoiman niukka saatavuus pakottaa yrityksiä organisoimaan toimintaansa paremmin, investoimaan uusiin laitteisiin, kouluttamaan työntekijöitään ja toteuttamaan muita tuottavuutta parantavia toimia, koska työvoimaresurssien rajallisuus on pystyttävä kompensoimaan jollain muulla tavalla. Sen sijaan halpatyövoimareservin ylläpito tekee päinvastaista, eli ohjaa kansantaloutta työvoimaintensiiviseen matalan tuottavuuden toimintaan kuten puhelinmyyntiin, pizzan kuljetukseen, feissaukseen tai siihen aina vaadittuun risusavottaan. Näin ollen oikea markkinaehtoinen työvoimapula pidemmällä aikavälillä olisi oikeastaan ihan hyvä asia, mutta sellaista ei ole ainakaan lukujen valossa viimeiseen 13 vuoteen näkynyt. Toisaalta tietenkin jos odottaa löytävänsä järkevää kommentaaria, niin Iltalehti on todennäköisesti erittäin huono paikka sellaisen etsimiseen.


Työn tuottavuus on edelleen käytännössä samalla tasolla kuin vuonna 2008.


lauantai 26. syyskuuta 2020

Iltalehti kertoo työttömyyden korjaantuvan jos keppiä annetaan tarpeeksi

Koska on päivä, joka loppuu i-kirjaimeen, Iltalehdessä halutaan antaa lisää keppiä työttömille. Niinpä Kreeta Karvala kirjoittaakin että ”Ikääntyvä Suomi tarvitsee työssä käyviä veronmaksajia, mutta jos kotona olemisesta saa lähes saman verran rahaa, ei ole ihme, jos kaikilla ei työhaluja ole. Marinin hallitus ei kuitenkaan käytä työttömien töihin patistamiseksi kovaa keppiä.” Tässä on pari ongelmaa, joista ensimmäisen pitäisi olla itsestään selvä: työttömyys ei ole kasvussa koska ihmiset ovat lähteneet kotisohvalle paremman elämän toivossa, vaan koska heidät on irtisanottu. On vaikea kuvitella kenenkään tosissaan uskovan tällä nimenomaisella hetkellä työtä olevan enemmän tarjolla kuin tekijöitä (Iltalehden kohdalla ei täysin hullujakaan ajatuksia tosin voi kokonaan jättää pois laskuista), mutta asiaan liittyy myös pidemmän aikavälin ongelma. Toisin sanoen osa koronan aiheuttamasta talouden uudelleen järjestelystä tulee jäämään pysyvästi voimaan, mistä selkeimpänä esimerkkinä mainittakoon etätyön lisääntyminen. Tämä tarkoittaa esim. vähemmän autolla (ja muilla analogisilla laitteilla) ajamista, mikä puolestaan tarkoittaa vähemmän autojen myyntiä, korjaamista ja tarvetta varaosien valmistukseen tai autovakuutuksiin. Fyysisten toimistoalueiden palvelemiseen on myös rakennettu oma infrastruktuurinsa, mikä tarkoittaa esim. tätä varten perustettujen ravintoloiden joutumista vaikeuksiin. Pidempien matkojen matkustuksen vähentyessä sama pätee hotelleihin ym. majoituspaikkoihin. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä, mutta kysynnän vähentyessä mainituilta sektoreilla pysyvästi, tämä tarkoittaa huomattavan määrän työvoimaa ohjautuvan sieltä kortistoon, mihin IL:n vastaus on sitten antaa kovemmin keppiä, jotta laiskottelu loppuisi.

 

Tiedän että IL:ssä on töissä varsin hassua porukkaa, mutta tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä laiskuuden kanssa vaan talouden uudelleen järjestelyn, mikä puolestaan tarkoittaa, että olennainen kysymys on mihin vanhoista työpaikoista vapautuvat työvoimaresurssit halutaan ohjata. IL:n vastaus on, että mahdollisimman matalan tuottavuuden töihin (tämä on määritelmällistä: Karvala nimenomaisesti ilmoittaa, että keppiä on annettava, jotta ihmiset ottaisivat vastaan matalamman palkan töitä, mikä tarkoittaa matalaa tuottavuutta) ja koska tuottavuus on pitkässä juoksussa kepeästi olennaisin tekijä kansantalouden kasvun kannalta, on tämä todennäköisesti hölmöin mahdollinen lähestymistapa. Mainittakoon että sama ongelma tuppaa vaivaamaan työn tarjontaa lisääviä reformeja yleisemminkin (myös silloin jos ne ovat Marinin hallituksen tekemiä), mutta on fantastista nähdä, kuinka IL:lle huonot ideat eivät enää yksinään riitä, vaan ne on myös aina väännettävä tappiin saakka.


Työllisten määrä ei ole vähentynyt koska ihmisiä on yhtäkkiä alkanut laiskottaa, vaan koska korona aiheuttaa talouden uudelleen järjestelyä lyhyt aikaisemman kysyntäshokin lisäksi.  


lauantai 22. elokuuta 2020

Petteri Orpo pelkää julkisen sektorin toimia korona-aikana

Petteri Orpo ilmoittaa, että politiikassa on palattava siinä mielessä arkeen että muistakin asioista kuin koronasta on voitava keskustella. Niinpä hän Iltalehden mukaan toteaakin jotta ”monet koronatoimet paisuttavat julkista sektoria automaattisesti. Kun yritysten verotusta ei samaan aikaan kevennetä eikä uusien työntekijöiden palkkaamisen ehtoja tehdä joustavammaksi, seurauksena on pahimmillaan yksityisen sektorin näivettyminen […] Hallituksen politiikka johtaa siihen, että julkinen sektori kasvaa ja kasvaa ja suomalaisten yritysten toimintaedellytykset heikkenevät. Se johtaa umpikujaan.” Jos tätä haluaa ajatella muunakin kuin hassuna poliittisena retoriikkana, niin ilmeisesti Orpo viittaa kommenteillaan ns. syrjäytymisvaikutukseen (crowding out), jossa julkisen sektorin kulutuksen lisääminen syrjäyttää yksityisen sektorin kulutusta mm. investointien muodossa, mikä puolestaan tekee koko yhteiskunnan pitkässä juoksussa vähemmän varakkaaksi. Ongelmana tässä on, että näin voi edes potentiaalisesti tapahtua ainoastaan talouden pyöriessä jo täydellä kapasiteetilla, jolloin julkisen sektorin ekspansio saa sen kilpailemaan yksityisten yritysten kanssa jo käytössä olevista resursseista. Jos paluu arkeen politiikassa tarkoittaa sen verran hämärää ajattelua, että massatyöttömyyden/lomautusten ja kansantalouden supistumisen oletetaan olevan yhtä kuin tuotantokapasiteetin täyskäyttö, on mietintämyssy kyllä laitettava vielä uudelleen päähän.


Selitetäänpä taas yksinkertaisuuksia. Kansantaloudessa on oltava riittävä määrä kysyntää, jotta talouden pyörät pysyisivät pyörimässä, ihmiset eivät joutuisi huvikseen työttömiksi, jne. Käytännössä tämä kysyntä voi tulla kolmelta eri alueelta 1) yksityiset kansalaiset 2) yksityiset yritykset 3) julkinen sektori (vienti on periaatteessa yksi alue, mutta sielläkin kysyntä tulee jostain näistä kategorioista tosin vain toisessa maassa). Jos sekä yritykset että kansalaiset säästävät tuloistaan normaalia enemmän eivätkä kuluta/investoi (mikä on normaali reaktio vaikeina aikoina/kriiseissä), ainoaksi kysynnän lähteeksi jää julkinen sektori. Tämä ei syrjäytä yksityistä kysyntää, vaan täyttää fiskaalista tilaa, joka muuten jäisi täyttymättä ja koska tällä hetkellä on mahdotonta tietää kuinka kauan koronasta aiheutuvat häiriöt ovat seuranamme, on tätä linjaa jatkettava tismalleen niin kauan kuin on tarpeellista. Tiedän ettei esim. Orpo pidä tästä, mutta se nyt vain sattuu olemaan kuinka maailma toimii ja hieman sama jos minä valittaisin siitä, että karhut sontivat metsikköön – ne sontivat sinne pidin minä asiasta tai en, koska karhut sattuvat asumaan metsässä. Standardi etenemisen suunnalle ei tule olla Orpon ym. porukan fiilikset, vaan mikä on järkevää ja mikä toimii.


Vaikka yritysten investointiaste pysyi vakaana vuoden ensimmäisellä neljänneksellä, kotitalouksien säästämisaste oli puolestaan jo silloin selvässä nousussa. Ennakkotietojen mukaan kulutuskysyntä oli heinäkuussa jälleen kasvussa, mutta koronan toisen aallon myötä se todennäköisesti pysyy normaalia alempana myös syksyllä.

Kuten 1990-luvun laman ja finanssikriisin yhteydessä näkyy, säästämisasteen nousu kriiseissä on odotettavissa oleva reaktio.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2020

Maailma loppuu, velkahysteria ei


Suurista odotuksista huolimatta Mad Max -tulevaisuus ei näytä vieläkään olevan täällä ja autonrenkaista valmistetut haarniskat joudutaan pitämään komerossa koronankin aikana. Onneksi on kuitenkin Iltalehden Mika Koskinen, joka pelkää jengien hallitseman autiomaan odottavan nurkan takana, jos velkahysteriasta pidettään viikon tauko. Tämän seurauksena hän käyttää Iltalehden pääkirjoituksen luettelemalla paljon ISOJA NUMEROITA valtion velkaantumisesta, joiden hyödyllisyys on kuitenkin kyseenalainen, sillä kelkasta on pudonnut kaikista olennaisin. Ymmärtääkseen asiasta mitään on ensin ymmärrettävä varsin yksinkertainen seikka – valtio ei ole kotitalous. Siinä missä kotitalous tasapainottaa budjettinsa rahan loppumisen estämiseksi ja pyrkii maksamaan velkansa niiden ottajan elinkaaren aikana, valtiontaloudet eivät toimi näin, vaan käytännössä vanha velka kuitataan samalla määrällä uutta velkaa. Tämä puolestaan tarkoittaa, että olennaisin metriikka on velasta aiheutuvat kustannukset (käytännössä korot), koska nämä jäävät silti maksettavaksi ja mahdollisesti vetävät pois resursseja hyödyllisemmistä käyttökohteista. Vaikka Koskinen siis luettelee könttäsummia velan kasvusta, jostain syystä hän ei mainitse korkokustannusten olleen 2019 ainoastaan 0,5% BKT:sta (luku on ollut näin matala viimeksi 1980-luvun alkupuolella), kun taas esim. vuosituhannen taitteessa luku pyöri 2-4%:ssa – tämä ei kuitenkaan estänyt vuosituhannen vaihdetta olemasta varsin vaurasta aikaa.

Mahdollisesti merkittävintä on kuitenkin Koskisen tapa lopettaa kirjoituksensa: ”Korona ei voi olla avoin shekki. Ei, vaikka korot olisivat kuinka alhaalla, sillä joskus korot vielä nousevat ja uusia kriisejä tulee”. Tämä on olennaista, sillä Koskinen näyttää kuvaavan korkoja jonain mystisenä voimana, jotka jossain vaiheessa nousevat esim. jumalten raivon seurauksena. Koroilla on kuitenkin oikea funktiokin ja osa tätä funktiota on keskuspankkien toteuttama makroekonomisen syklin säätely – talouden alamäessä kysyntää lisätään laskemalla korkoja ja ylikuumenemisen estämiseksi niitä nostetaan. Toisin sanoen EKP siis nostaa korkoja siinä vaiheessa, kun se katsoo Euroopan taloudella menevän liian hyvin ja se uhkaa ylikuumeta, missä vaiheessa korkeampien korkojen maksaminenkaan ei ole ongelma. Korot vaihtelevat myös jonkin verran markkinaehtoisesti, mutta Suomen 10-vuotisten velkakirjojen korko on itse asiassa koko 2000-luvun seuraillut hyvin lähellä turvallisimpina pidettyjen Saksan velkakirjojen korkoa ja Suomen luottoluokitus on luottoluokittajien toiseksi korkeimmalla tasolla – mikään tästä ei ole muuttumassa ja itse asiassa korkojen pitkän ajan trendi on jatkuvasti mennyt alaspäin vähintään 18oo-luvulta eteenpäin (ks. esim. Barrett 2018 ja Haldane 2015).

Viime vuosikymmenen lopulla aina välillä näkyi pankkien, valtiovarainministeriön, ym. toimijoiden tekemiä projektioita korkojen nousemisesta 2020-luvulla. Näistä näytetään nyt olevan siirrytty yksinkertaisesti Koskisen tyylisiin ilmoituksiin, että korot nousevat joskus ja jostain syystä. Nämä ilmoitukset eivät kuitenkaan enää kerro mitään relevanttia ulkopuolisesta maailmasta, vaan ainoastaan ilmoitusten esittäjien omista neurooseista. Olisi hauskempaa, jos he hoidattaisivat ongelmiaan kuten normaalit suomalaiset ja kävisivät joko terapiassa tai vaihtoehtoisesti joisivat erittäin paljon viinaa.

Korkomenojen suhde BKT:en nousi 1990-luvun laman myötä, mutta on jo hyvän aikaa sitten palannut 1980-luvun tasolle.
Korkojen historiallinen kehityssuunta on ollut vähintään 1800-luvun alusta trendinomaisesti alaspäin ja 1980- ja 1990-lukujen piikki on poikkeus, ei normi. Ei ole mitään erityistä syytä olettaa tämän muuttuvan.

keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Iltalehti ilmoittaa Suomen kannustavan työttömiä loisimiseen


Iltalehti jatkaa urheaa talvisotaansa puolustuskyvyttömiä vastaan ja kommentoidessaan Ylen dokumenttisarjaa, joka kertoo yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneiden nuorten elämästä Mika Koskinen kirjoittaa: ”Millään tavalla liioittelematta voidaan sanoa, että Suomi jopa kannustaa nuoriaan sarjassa kuvatunlaiseen elämäntapaan. Se on hyvinvointivaltiomme nurja puoli, josta asiantuntijat ja poliitikot mielellään vaikenevat. Kelan Iltalehdelle laatima esimerkkilaskelma kertoo, että yhteiskunnan kannustimet nuorten loisimiselle ovat kohdallaan.” Koskisen logiikka on siis, että syrjäytyneitä oikeasti autetaan parhaiten leikkaamalla heidän tukiaan, koska tällöin he siirtyvät tehokkaammin työmarkkinoiden käytössä oleviksi ja sieltä sitten varsinaiseen työelämään. Tämä tarkoittaa määritelmällisesti työmarkkinoiden löysentämistä (lisää henkilöitä työvoimapooliin) ja kilpailun lisäämistä työnhakijoiden keskuudessa, minkä Koskinen sitten olettaa monia vuosia työttömänä olleiden syrjäytyneiden voittavan. Tämä on kohtuullisen hurja oletus ja jos joku odottaa todistusaineistoa sen tueksi, niin ei sitä ainakaan IL:stä löydy. Itse asiassa päinvastainen on totta: työmarkkinoiden kireys (enemmän kysyntää työvoimalle kuin tarjontaa) ohjaa työnantajia hyväksymään myös vähemmän optimaalisia työnhakijoita (joitain aikoja sitten tästä oli esim. New York Timesissa juttu), mikä auttaa paitsi vaikeasti työllistettäviä niin myös suurinta osaa muusta väestöstä parantamalla heidän neuvotteluvoimaansa ja vakauttamalla sitä kautta työelämää. Asiantuntijat todennäköisesti eivät kirjoita niin kuin Koskinen, koska näin sekavilla analyyseilla saa töitä vain harvoista paikoista, joiden nimi ei ole Iltalehden toimitus.

Toinen mahdollisuus on tietenkin, että Koskinen toivoo tukien alentamisen pakottavan ottamaan vastaan myös matalammin palkattua työtä, josta kilpailu on matalaa ja jonka tarjoaminen olisi kustannusten alentamisen seurauksena siis työnantajalle kannattavaa. Tämä työ on määritelmällisesti äärimmäisen matalan tuottavuuden työtä (muunlaiseen palkkaaminen olisi mahdollista ilman kustannusten alentamistakin), mikä siis tarkoittaa että Koskinen toivoo valtion tarkoituksella ohjaavan yhteiskunnan resursseja mahdollisimman matalan tuottavuuden toimintaan. Koska tuottavuus on kansantalouden kasvun kannalta kepeästi olennaisin komponentti, on tämä pähkähullu ehdotus ja jälleen päinvastainen on suositeltavaa: työmarkkinoiden kiristäminen ohjaa kasvattamaan tuottavuutta, koska työvoiman tarjonnan ollessa niukempaa on toimintaa organisoitava tehokkaammin. Mainittakoon myös, että osaltaan työelämästä syrjäytymisessä on kyse ns. hystereesi-ilmiöstä, eli kun viime vuosikymmenellä suuressa huudossa ollut talouskuripolitiikka piti kymmeniä tuhansia ihmisiä tarpeettomasti vuosikausia työttömänä, muodostui väliaikaisesta ongelmasta lopulta pysyvä syrjäytymisen kautta. IL ja Koskinen ovat tietenkin olleet talouskurin eturivin kannattajia ja on aina fantastista katsella, kun tämän katastrofin aiheuttajat myhäillen syyttävät uhrejaan. Toisaalta talouskurisekoilijoiden irrationaalisuus on tietenkin hyvinvointivaltiomme nurja puoli, josta asiantuntijat ja poliitikot mielellään vaikenevat.

Talouskuri piti erityisesti viime vuosikymmenen keskivaiheilla huomattavaa määrää ihmisiä täysin tarpeettomasti työttömänä. Ilmeisesti tulee joillekin suurena yllätyksenä, että osa tästä porukasta syrjäytyi.




torstai 22. elokuuta 2019

Iltalehden hatara ote todellisuudesta herpaantuu yhä pahemmin


Iltalehden pääkirjoitusten edessä välillä mieleen hiipii ajatus, että raamatun lauseella ”kansa joka pimeydessä vaeltaa” viitattiin ennakoivasti IL:n toimitukseen. Niinpä Juha Keskinen kirjoittaa: ”Valtiovarainministeri Lintilä lupaa hallituksen esittelevän budjettiriihen yhteydessä tehokkaita toimia työllisyyden parantamiseksi […] Maailman talousuutisia katsellessa on kuitenkin hyvä kysyä, onko hallituksen linjaus menojen kasvattamisesta ja velanoton lisäämisestä oikein harkittu.” Yksinkertainen vastaus on kyllä. Tiedän että IL ja kumppanit rakastavat lietsoa tästä moraalipaniikkia (velka paha, säästäminen hyvä), mutta valtionvelka on lähes puhtaasti tekninen kysymys: jos talous hidastuu, pitää stimuloida lisäämällä kysyntää (pyörittää suurempaa alijäämää), jos se uhkaa ylikuumeta, pitää kysyntää vähentää (tasapainottaa budjettia). Budjetin tasapainottamisesta jatkuvasti vinkuvat eivät ole moraalisia, he ovat yksinkertaisesti tomppeleita. Koska Suomen työmarkkinoilla myös selkeästi on pulaa työvoiman kysynnästä (palkkakilpailu matalaa), on sen lisääminen itse asiassa tehokkain mahdollinen työllisyystoimi.

Monimukaisempi vastaus on vielä jyrkempi kyllä. Velanottoa vastaan puhuvat luonnollisesti sen aiheuttamat mahdolliset kustannukset, eli käytännössä maksetut korot. Heinäkuussa Suomen valtion kymmenvuotisen lainan jälkimarkkinakorko painui negatiiviseksi ja viime viikolla näin kävi kolmenkymmentävuotisellekin lainalle – valtiolle siis tällä hetkellä maksettaisiin siitä hyvästä, että se ottaisi lainaa. Tiedän että IL:n ym. tahojen jatkuva velkariekkuminen on tehnyt järkevästä talouspolitiikasta lähes mahdotonta, mutta budjetin pitäisi itse asiassa tukea työvoiman kysyntää voimakkaammin suuremman alijäämän kautta ja esim. suunnitellut 3 miljardin tulevaisuusinvestoinnit pitäisi rahoittaa ilmaisella velalla, ei myymällä valtion omaisuutta.

IL ei myöskään tunnu ymmärtävän kauppaa: ”Saksan talouskasvu on jumiutunut pyörimään nollan ympärillä […] Saksan talousvaikeudet vaikuttavat Suomeen niin suoraan kuin myös muun Euroopan kautta.” Saksa on viimeiset 10v pyörittänyt valtavaa vientiylijäämää muuta Eurooppaa (myös Suomea) vastaan ja Saksan ylijäämä tarkoittaa muiden alijäämää (tämän on määritelmällinen kysymys – jos joku haluaa pyörittää vientiylijäämää, on jonkun muun pyöritettävä sama määrä alijäämää), mikä puolestaan tarkoittaa heikompaa kotimaista kysyntää ja kasvua. Jos kauppasota ym. kehityskulut pakottavat Saksaa kasvattamaan kotimaista kulutustaan esim. palkankorotusten muodossa (mitä näyttäisi jo tapahtuvan) tai valtion investoinneilla, on tämä itse asiassa fantastisia uutisia Suomelle ja muulle Euroopalle, ei katastrofi. Välillä tuntuu kuin IL olisi matkustanut johonkin rinnakkaistodellisuuteen, missä kaikki on päinvastoin kuin täällä ja sitten raportoisi meille tämän päinvastoin-maailman tapahtumista.


Valtionlainojen korot ovat miinuksella. Velkahysteerikoita ei kiinnosta.



lauantai 13. heinäkuuta 2019

Iltalehti kommentoi työttömyyttä traagisen huonossa pääkirjoituksessa


Kreeta Karvalan taannoinen pääkirjoitus Iltalehdessä kerkesi aloittamaan keskustelun opiskelijoista ym. tahoista ja heidän toimeentulostaan, jota Ylellä on jo kuvattu moraalipaniikiksi. Asiasta voi moraalisesti olla mitä mieltä tahansa, mutta osoituksena ymmärryksestä empiirisen maailman toiminnasta Karvalan kirjoitusta kuvaa todennäköisesti parhaiten sana ”tragedia”. Karvala kirjoittaa: ”tiedetään, että Suomessa on alueita, joilla on samanaikaisesti työvoimapulaa ja työttömyyttä, lisäksi yrityksistä kerrotaan, etteivät jotkut työttömät suostu tulemaan töihin, vaikka töitä olisi tarjolla.” Itse asiassa tiedetään päinvastaista: jos markkinajärjestelmässä on pulaa jostain resurssista (kuten työntekijöistä), silloin tästä resurssista joutuu maksamaan korkeampaa hintaa (kysyntä ylittää tarjonnan). Yrittäjät löytävät päteviä työntekijöitä aina kilpailevien yritysten listoilta, joilta niitä saa houkuteltua tarjoamalla korkeampaa palkkaa ja sama pätee työttömyyskortistossa oleviin, joiden mahdollista pätevyyden puutetta voi korjata järjestämällä täsmäkoulutusta. Tämän mekanismin kautta suuremman tuottavuuden yritykset (jotka pystyvät maksamaan suurempia palkkoja) menestyvät ja ajavat huonommin organisoidut yritykset konkurssiin, parantaen koko kansantalouden tilaa. Jos Karvala olisi jaksanut kuunnella yhteiskuntaopin tunneilla, hän saattaisi tietää tämän. Joka tapauksessa markkinaehtoista työvoimapulaa (puhumattakaan samanaikaisesta työttömyydestä) ei ainakaan datasta löydy.

Seuraava toteamus Karvalalta on silti oma suosikkini: ”Osa työikäisistä ja työkykyisistä ihmisistä näyttää olettavan, että yhteiskunnan pitää kustantaa heidän vastikkeeton oleilunsa, vaikka Suomi elää jatkuvasti velaksi.” Tämä on fantastinen lause siksi, että ensimmäinen osa on suoraan ristiriidassa jälkimmäisen kanssa. Selitetäänpä jälleen yksinkertaisuuksia. Alijäämän (velan ottamisen) pointti valtiolle on pitää yllä/lisätä kysyntää kansantalouden pyöriessä kapasiteettinsa alapuolella; kaikki muu tarkoittaa rahan viskomista kaivoon menetetyssä kasvussa ja ihmisten pitämistä työttömänä huvikseen riittämättömän kysynnän seurauksena. Ylijäämän/neutraalin budjetin pointti on puolestaan estää ylikuumenemista vähentämällä kysyntää; koska pohjainflaatio pysyy edelleen sitkeästi vaivaisessa 0,7%, saa ylikuumenemista etsiä kissojen ja koirien kanssa. Karvala siis saman lauseen sisällä ensin valittaa työttömien laiskuudesta ja sitten valittaa budjetin asennosta, joka estää useampia joutumasta työttömäksi. Itse asiassa kirjoituksen joka toinen lause näyttäisi sisältävän täysin käsittämättömiä toteamuksia ja jos minä olisin tuottanut jotain näin absurdia, en todennäköisesti kehtaisi enää koskaan kirjoittaa muuta kuin ehkä kaskuja julkisten vessojen seinille. Mutta minä en kirjoitakaan IL:n pääkirjoituksia.

Data ei suostu tekemään yhteistyötä työvoimapulasta ja ylikuumenemisesta valittavan porukan kanssa; pohjainflaatio oli kesäkuussa edelleen vain 0,7%.



tiistai 14. toukokuuta 2019

Velkahysterian ihmeellinen maailma


Iltalehden Mika Koskinen peräänkuuluttaa ”työntekijöiden kannalta ikäviä ja radikaaleja uudistuksia” vaihtoehtona Antti Rinteen oletetulle velkarallille. En ole varma yrittääkö IL tehdä parodiaa velkakeskustelusta, mutta tämä on yksi absurdeimpia tekstejä, mitä olen koskaan nähnyt. Pelkällä sattumanvaraisella tökkäyksellä todennäköisesti osuu kohtaan, jossa ei ole tolkkua, mutta oma suosikkini on tämä: ”Mitä sitten tehdään, jos taloussuhdanne kääntyy nopeasti huonompaan suuntaan tai korot lähtevät nousuun? Toivottavasti Säätytalon viisikko uhraa edes pienen ajatuksen tällekin tulevaisuudenkuvalle.” Joku saattoi huomata, että nämä ovat päinvastaiset, toisensa poissulkevat skenaariot. Korkojen nousu tarkoittaisi, että EKP pelkkää euroalueen talouden ylikuumenevan liiallisen kysynnän seurauksena ja pyrkii hillitsemään vauhtia korkojen nostolla – tämä tarina on fantastisia uutisia Suomelle, jonka on mahdotonta olla olematta mukana Euroopan mittaisessa buumissa (71% viennistämme menee Eurooppaan) ja käytännössä ainoa ajatus, mikä asialle tarvitsisi uhrata on, että koska avataan samppanjapullot. Taloussuhdanteen kääntyminen huonompaan puolestaan on tarina riittämättömästä kysynnästä, joka voidaan korjata stimuloimalla taloutta suuremman alijäämän kautta. Tiedän että velkahysteerikkojen maailmassa tämä on sietämätön ajatus, mutta se on itse asiassa suoraan kansantalouden ABC:stä ja koska tässä skenaariossa EKP pyrkii myös edelleen elvyttämään pitämällä korot nollassa, eivät korkokustannukset tule aiheuttamaan ongelmaa. Joka tapauksessa meni taloudella hyvin tai huonosti, IL:n vastaus on velkahysteria.

Otetaanpa toinenkin esimerkki: ”Ongelma on siinä, että koulutuksen ja tutkimuksen lisäksi rahaa ollaan nyt sirottelemassa kaikkeen muuhunkin hyvään ja kauniiseen. Yhtälö ei toimi. Tai toimii, jos velkahanat avataan uudestaan. Työllisyysasteen nostaminen olisi fiksuin tapa kasvattaa valtion verotuloja, joilla hyvinvointipalvelut voidaan rahoittaa.” Jälleen, teksti on ristiriidassa itsensä kanssa. Alijäämän kasvattaminen ottamalla lisävelkaa tarkoittaa määritelmällisesti talouden ekspansiota, mikä tarkoittaa työllisyyden kasvua työvoiman kysynnän lisääntyessä – tämä olisi itse asiassa helpoin tapa nostaa työllisyysastetta ja huomattavasti järkevämpää esim. kuin tunti/viikko töiden lisääminen aktiivimallilla yms. toimilla, joita Koskinen peräänkuuluttaa. Minä en tiedä minkälaista politiikka Rinteen (mahdollinen) hallitus aikoo harjoittaa, mutta jos yrittäisin arvailla aiheita ja kirjoittaa niistä kritiikkiä, saisin tätä parempaa tekstiä aikaan pieraisemalla paperille.



Euroopan Keskuspankki pudotti vuodesta 2012 eteenpäin korkoastettaan yrittäen elvyttää kysyntää ja sitä kautta taloutta. Tämä on yhdessä velkakirjojen osto-ohjelman kanssa jossain määrin toiminut, mutta ongelma korkoelvytyksessä on, ettei nollan alle juuri voi mennä. Joka tapauksessa korot nousevat uudestaan vasta, kun EKP pelkää euroalueen talouden ylikuumenevan, mitä ei ole horisontissa.


71% Suomen viennistä vuonna 2016 meni Eurooppaan.


Pelkästään euroalueen maiden osuus tästä oli n. 40%.