Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jari Ehrnrooth. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jari Ehrnrooth. Näytä kaikki tekstit

torstai 26. maaliskuuta 2020

Jari Ehrnrooth ennustaa 2020-luvun sosiaalipolitiikkaa


Koska menneisyyden pohjalta voi muodostaa ainakin todennäköisen kuvan myös tulevaisuuden tapahtumista, on hyvä aina välillä palata tarkastelemaan mitä viime vuosikymmenellä sanottiin tästä vuosikymmenestä. Kesäkuussa 2018 Jari Ehrnrooth siis ennusti 2020-luvun sosiaalipolitiikkaa ilmoittaen että ”tulevaisuuden sosiaalipolitiikka tarkoittaa jotakin muuta kuin valtion vastuuta kansalaisistaan”. Nykytilanteessa on aina mielenkiintoista lukea kommentaareja ihmisiltä, joiden mukaan valtion ei pitäisi ottaa vastuuta kansalaisistaan, mutta erinomainen on myös Ehrnroothin linjaus jonka mukaan ”Tukiriippuvuus tekee ihmisistä epävapaita valtion alamaisia”. Hallituksen tukipakettiin yritysten tueksi koronaepidemian haittojen torjumiseksi kuuluu mm. 10 miljardin euron lisärahoituksen kanavoiminen yrityksille Finnveran kautta. Koska tällä hetkellä on mahdotonta tietää tarkalleen epidemiasta johtuvan poikkeustilan pituutta, voi tämä tukiriippuvuus pitkittyä huomattavastikin ja hallituksen toimet saattavat vakavasti häiritä ihmisten vapautta mennä konkurssiin ja menettää omaisuutensa.

Toisaalta Ehrnrooth tietenkin myös ilmoittaa, että ”2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet, jotka ennaltaehkäisevät kriisit”. On vaikea nähdä, kuinka budjettirajoittimet olisivat ennaltaehkäisseet nykyistä kriisiä (virus ei ottanut vastaan e-mailiani budjettikurin tärkeydestä), mutta ne sen sijaan saattaisivat tehokkaasti sabotoida järkevän reaktion estämällä valtioita ohjaamasta riittäviä rahamääriä tarvittaviin kohteisiin. Oma suosikkini on kuitenkin Ehrnroothin esittämä toteamus että 2020-luvulla ”marxilaisen kollektivismin ja tulontasauksen aatteellinen perusta romahtaa lopullisesti”. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että hallitus juuri laajensi työttömyysturvaa koskemaan toistaiseksi myös yrittäjiä sekä freelancereita ja työttömyysturvan yksi olennainen funktio luonnollisesti on tulontasaus vaikeiden aikojen yli. Vielä mielenkiintoisempaa on, että käytännössä kaikkien valtioiden ja kansainvälisten instituutioiden johtajat näyttävät päätyneen jonkinlaiseen konsensukseen voimakkaiden kollektiivisten toimien tarpeellisuudesta valtion taholta koronaepidemian terveys- ja talousvaikutusten lieventämiseksi. Omituisena käänteenä nämä marxilaiset kollektivistit näyttäisivät kuitenkin yrittävän estää kapitalismia ja markkinataloutta romahtamasta, mitä ei välttämättä odottaisi marxilaisilta kollektivisteilta, mutta toisaalta tuntemattomat ovat marxilaisten kollektivistien tiet.

Jos kaikki tämä saa Ehrnroothin näkemykset kuulostamaan hassuilta, se johtuu siitä, että ne ovat. On hyvä muistaa, että myös finanssikriisin yhteydessä valtioiden pelastaessa pankkeja Ehrnrooth & kump. käytännössä siirrettiin vuodeksi hyllylle, koska heidän sanomisensa olivat hetkellisesti liian räikeässä ristiriidassa reaalisen maailman toiminnan kanssa ja sikäli varsin noloja. Sieltä heidät myöhemmin tietysti otettiin takaisin puhumaan marxilaisista kollektivisteista ja tuomaan hitaimman palautumisen taantumasta koko itsenäisyyden aikana. Jos vanhat merkit pätevät, näin tehdään myös tällä kertaa.


lauantai 3. marraskuuta 2018

Lakot, demokratia ja menetetyt työpäivät

Näin kirjoitti Juhana Vartiainen (kok) viime kuussa liittyen hallituksen irtisanomislakia vastustavaan lakkoiluun: "Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin. Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa." [1] Ylellä Jari Ehrnrooth puolestaan toteaa: "Suomalaisessa politiikassa on kaksi voimatekijää, jotka elävät parlamentaarisen kontrollin ulkopuolella: Tasavallan presidentti ja työväen ammattiyhdistysliike." [2] Ja viimeksi eilen Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies halusi jälleen kieltää poliittiset lakot, koska "Suomesta on tullut hyvin lakkoherkkä kilpailijamaihinsa verrattuna". [3] Pari noottia näistä näkemyksistä. Ensinnäkin koska Vartiainen ei liene tosissaan vertaa ay-liikettä natseihin ja bolsevikkeihin, niin Suomen kontekstissa hänen kommentteihinsa ei voi muuta todeta, kuin että kansalaisten yhteenliittymät (kollektivistiset liikkeet) ovat itse asiassa demokratian olennainen osa, eivät uhka sille tai sen vastakohta. Toiseksi vaikka Ehrnrooth (ja yllättävän moni muu) näyttää niin luulevan, ay-liike ei ole parlamentaarisen kontrollin ulkopuolella eikä säätämässä Suomen lakeja. Ylimmän lainsäädäntövallan käyttäjänä Eduskunta voi säätää lakeja, vaikka ay-liike kuinka lakkoilisi - samaan aikaan ay-liike voi lakoilla ilmaista mieltään suunniteltuja lakeja vastaan. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Poliittiset lakot halutaan luonnollisesti kieltää, koska ne ovat voimallisia keinoja mielen ilmaisuun, mutta tämä ei tee niistä millään tavalla epädemokraattisia. Sen sijaan ajatus siitä, että Suomeen valitaan aina neljäksi vuodeksi kerrallaan kuninkaat, joiden tahtoa ei saa merkittävällä tavalla vastustaa kuvastaa varsin autoritaarista mielenlaatua.

Mutta katsotaanpa tarkemmin noita Häkämiehen väitteitä Suomen lakkoherkkyydestä, tai kuten hän itse asian toteaa: "Missä oli näiden toimenpiteiden suhteellisuus?" Otetaan ensiksi menetetyt työpäivät 2000-luvulla:
Lähde [4]

























Kuten näkyy, lukuun ottamatta vuotta 2005 suomalaisten oletettu lakkoherkkyys on itse asiassa ollut varsin vaisua tällä vuosituhannella. Tämä korostuu entisestään, jos venytämme aikajanaa pitemmälle menneisyyteen:
Lähde [5]























Tästä näemme, että lakkoilu on todellisuudessa romahtunut 1990-luvun puolivälin jälkeen ja historiallisessa kontekstissa katsottuna vuoden 2005 pylväskin näyttää itse asiassa varsin vaatimattomalta. Mutta entäpä se Häkämiehen esittämä vertailu kilpailijamaihin? Sitä voimme tarkastella seuraavasta kuviosta:
Lähde [6]
























Suomi on siis menetetyissä työpäivissä kyllä Häkämiehen mainitsemia Ruotsia ja Saksaa edellä, mutta toisaalta Pohjoismaista Norja ja erityisesti Tanska ovat kaukana edellä - tämä ei kuitenkaan ole onnistunut tuhoamaan näiden maiden taloutta, kilpailukykyä tai mainetta investointikohteena. Kaikkein olennaisin seikka tässä kuviossa on kuitenkin se, että muutettuna menetetyiksi tunneiksi työntekijää kohden per vuosi päädytään johtavien maidenkin (Ranska ja Tanska) kohdalla ainoastaan noin yhden tunnin menetykseen. Siis vuodessa. Suomen kohdalla tämä tarkoittaa noin 20 minuutin menetystä. Samaan aikaan kiky-sopimus pidensi suurimmalle osalle työntekijöitä työaikaa 30 minuuttia *viikossa*. Toimien suhteellisuudesta herää tässä todellakin monenlaisia kysymyksiä ja näitä asioita voi jokainen itsekseen mietiskellä, kun seuraava uutissykli lapsia ja vanhuksia nälkään tappavista lakkolaisista pyörähtää käyntiin. Samalla voi myös miettiä, kuinka paljon Vartiaisen, Ehrnroothin ja Häkämiehen näkemyksissä on kyse intohimosta demokratiaa kohtaan ja kuinka paljon standardeista tarjontapuolen työvoimapoliittisista näkemyksistä, jotka sattumalta myös heikentävät työläisten neuvotteluvoimaa ja sitä kautta heidän mahdollisuuksiaan vaatia osuuttaan tuotetusta kansantulosta.




[1] https://juhanavartiainen.fi/2018/kuulkaas-ay-liike/
[2] https://yle.fi/uutiset/3-10460925
[3] https://www.verkkouutiset.fi/ekn-jyri-hakamies-poliittisia-lakkoja-on-rajoitettava/
[4] https://www.stat.fi/til/tta/2017/tta_2017_2018-04-27_tie_001_fi.html
[5] https://www.stat.fi/tup/suomi90/elokuu.html
[6] https://twitter.com/tapio_bergholm/status/958385651589828608/photo/1?ref_src=twsrc%5Etfw%7Ctwcamp%5Etweetembed%7Ctwterm%5E958385651589828608&ref_url=https%3A%2F%2Fwww.uusisuomi.fi%2Fkotimaa%2F240720-suomiko-hurja-lakkomaa-sak-julkaisi-oman-kuvansa-taidan-arvata-miksi-ekn-kuvassa-ei

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Ekspansiiviseen talouspolitiikkaan on edelleen varaa

Ihmiset jotka pitävät itsensä kiduttamisesta tai sitten nauttivat fantastisesta satiirista, saattavat aika ajoin lukea Jari Ehrnroothin kolumneja Yleltä. Usein on vaikeaa päätellä, onko Ehrnrooth tosissaan vai parodioiko hän libertaareja, mutta koska hänen viimeisin kirjoituksensa seuraa (ilmeisesti Italian vaaleista syntynyttä) tarvetta jälleen marssittaa kiristyspolitiikan puolustajat lauteille selittämään, miksi kiristys taantumassa ja menetetty vuosikymmen olivatkin oikeasti todella hyvä idea, niin otetaanpa pari kirjoituksessa esitettyä argumenttia tarkempaan käsittelyyn. Ehrnrooth kirjoittaa: "Hyvinvointipalvelujen kustannukset ovat jo kaksi kertaa aiheuttaneet valtaisan rahoituskriisin talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana. Toistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea." [1] Jälkimmäinen lause on epäilemättä totta, mutta tuttuun tapaan Ehnrooth kääntää kausaliteetin päälaelleen. Asian perusteet näkee helposti alla olevasta kuviosta:
Lähde [2]

















Kuten näkyy, Suomen julkinen talous pysyy ylijäämäisenä ennen vuotta 1991 sekä aikavälillä1998-2008 ja velkasuhde puolestaan ei ole ongelma ennen 1990-lukua ja kääntyy taas merkittävään laskuun vuosien 1996 ja 2008 välillä. Ns. rahoituskriisit (velkasuhteen heikkeneminen ja alijäämien kasvu) eivät siis ole seurausta hyvinvointipalveluista, vaan yksityisen sektorin (pääasiassa pankkeihin liittyvien) kuplien puhkeamisesta, johon automaattiset vakauttajat (työttömyyskorvaus, ym. sosiaaliturva) reagoivat. Kuplan puhkeaminen tarkoittaa huomattavan määrän kysyntää poistumista markkinoilta (mm. investointien vähenemisen ja pankkien haluttomuuden/kyvyttömyyden antaa lainaa seurauksena), mikä puolestaan tarkoittaa irtisanomisia ja sitä kautta lisää kysynnän putoamista menetettyjen palkkatulojen muodossa. Kyseessä on itseään ruokkiva prosessi -  esim. yksittäisen työntekijän näkökulmasta saattaa näyttää viisaalta suostua palkan alennukseen työpaikan säilyttämisen toivossa, mutta jos kaikki tekevät tämän samaan aikaan, muuttuu työpaikan menettäminen itse asiassa todennäköisemmäksi kaikille toimijoille johtuen negatiivisesta vaikutuksesta kokonaiskysyntään. Automaattisten vakauttajien yksi tarkoitus onkin toimia vastasyklisenä mekanismina hillitsemässä kysynnän romahtamista taantumassa ja estää paluu 1930-lukuun. Tämä rationaalinen lähestymistapa talouden hoitoon ei kuitenkaan Jari Ehrnroothille kelpaa, vaan hänen mukaansa "2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet". Ehrnroothin mallissa taloutta ei siis pyöritettäisi kullekin tilanteelle ominaisten tarpeiden perusteella (esim. mahdollisuudella kasvattaa alijäämää riittävästi, jotta se väliaikaisesti korvaa yksityisen sektorin heikentyneen kysynnän), vaan ennalta oikeiksi määriteltyjen ideologisten totuuksien pohjalta. Tämä on luonnollisesti järkevöittämisen vastakohta, mutta nykyäänhän monet sanat ovat jo kauan aikaa sitten menettäneet sisältönsä ja vastaukseksi konkreettisiin käytännön kysymyksiin riittää viittaus markkinoiden magiaan tai muihin esoteerisiin konsepteihin.


Koska Ehrnroothin kirjoituksissa joka toiselta riviltä löytyy jotain täysin absurdia, eikä aika ole loputon resurssi, niin siirrytäänpä eteenpäin edes hieman vähemmän harhaisten ihmisten seuraan. Kuten ehkä odottaa saattaa, tunsi Helsingin Sanomat myös journalistiseksi velvollisuudekseen kutsua taloustieteilijöitä kertomaan meille kuritalouden välttämättömyydestä Italian vaalien jälkimainingeissa. Yksi heistä on Nordean analyytikko Jan von Gerich, joka toteaa: "Pahoin velkaantuneen valtion julkisen talouden menolisäykset ja veronkevennykset eivät välttämättä tukisi talouskasvua, koska ne saattavat vain lisätä säästämistä kotitalouksien varautuessa tuleviin veronkorotuksiin ja epävarmuuteen." [3] Joku saattaa jo huomata, että tämä on itse asiassa vanha ystävämme, eli argumentti rikardolaisesta ekvivalenssista. Rikardolainen ekvivalenssi on taloustieteellinen konsepti, jonka mukaan valtion toimittama elvytys ei toimi, koska ihmiset laskevat omaa kulutustaan samassa suhteessa ennakoidessaan budjettialijäämästä seuraavia tulevaisuuden veronkorotuksia. Tämän näkemyksen mukaan esim. talouden kiristyksen aloittaminen 2010 ei johtaisi kysynnän putoamiseen, koska ihmiset laskisivat veroprosenttinsa olevan 10 vuoden päästä pienempi johtuen valtion pienemmistä menoista ja siksi itse asiassa lisäisivät kulutustaan. Oletus on pähkähullu alun perinkin (ihmiset eivät perusta huomista toimintaansa siihen, mikä veroprosentti saattaa olla 10 vuoden päästä), mutta olennaisemmin tiedämme kokemuksesta, että näin ei tapahtunut (vaan päinvastoin), minkä pohjalta voidaan sanoa, että oli kyse sitten paljon tai vähän velkaantuneesta valtiosta on odotusten perustaminen asioihin, joita ei empiirisestä maailmasta löydy edelleen järjetön idea.


HS:n sivuilla myös Sixten Korkman kertoo meille velkaelvytyksen kauhuista todeten: "Yhdysvaltojen ja Kiinan velkavetoinen talouskasvu ei ole kestävällä tolalla." [4] Kiinan tuhoa millä hetkellä hyvänsä on ennustettu joka toinen päivä viimeiset kymmenen vuotta, koska se ei ole hyväksynyt poliittisesti korrekteiksi määriteltyjä talousohjeita lännestä ja esim. Suomen Pankki taannoisessa katsauksessaan moitti Kiinaa velkaantumisen jatkamisesta (elvytyksestä) ja markkinareformien puutteesta. [5] Kiinan voimakkaaseen elvytykseen nojannut talouspolitiikka on aikavälillä 2011-2017 johtanut keskiarvona n. 7,6 %:n vuotuiseen kasvuun. Euro-alueen voimakkaaseen kiristykseen nojannut talouspolitiikka on samalla aikavälillä johtanut keskiarvona n. 1,2 %:n kasvuun. Korkmanin, SP:n ja muiden vastaavien tahojen maailmassa tämä tietenkin osoittaa, että Kiinan tulisi adoptoida Euro-alueen malli, eikä päinvastoin. Kun empiirisen maailman tapahtumat ovat ilmeisesti menettäneet kokonaan relevanssinsa poliittiselle päätöksenteolle ja kommentaattorien näkemyksille, kuinka järkevää keskustelua asioista on enää mahdollista käydä?

Aalto-yliopiston työelämäprofessori ja johtamiskoulu EE:n toimitusjohtaja Pekka Mattila puolestaan on eronnut kokoomuksen jäsenyydestä 20 vuoden jälkeen. Syyksi hän kertoo kokoomuksen liian löysän talouslinjan: "Ikääntyvä kansakunta elää juuri nyt suhdannehuippua, mutta hallituksen eilinen lisäbudjetti päätti taas menojen kasvattamisesta ja uudesta velanotosta. Tämä ei ole vastuullista politiikkaa ja lisää edelleen painetta kutistuville työikäisten sukupolville." [6] Ensinnäkin, Mattila lienee tietoinen siitä, että OECD:n mukaan Suomen reaalinen BKT:n kasvu on ollut vuodesta 2010 eteenpäin (jolloin kiristys siis aloitettiin) koko ajan potentiaalisen kasvun alapuolella (suurimmillaan -4,7 % vuonna 2015) [7] ja että jokainen päivä potentiaalin alapuolella tarkoittaa rahan heittämistä viemäriin menetetyn kasvun muodossa. Syy reaalisen ja potentiaalisen kasvun erotukseen (eli negatiiviseen tuotantokuiluun) on ollut riittämätön kysyntä (kapasiteettia ei ole järkeä pitää käytössä, jos tuotetuille palveluille/tuotteille ei ole kysyntää), mikä puolestaan on suoraa seurausta kiristyspolitiikasta. Käyttämällä OECD:n arvioita tuotantokuilun negatiivisuudesta ja vertaamalla niitä toteutuneeseen kasvuun vuoden 2017 markkinahinnoilla [8] saadaan kiristyspolitiikan laskuksi n. 43-44 miljardia euroa menetetyssä kasvussa. Ei liene realistista odottaa, että Mattila ja kumppanit koskaan aikoisivat korvata aiheuttamaansa tuhoa Suomen taloudelle ja kansalasille, mutta puhe vastuullisesta politiikasta ja taakan kasaamisesta työikäisten sukupolville kuulostaa lievästi perverssiltä heidän suustaan.


Toisekseen, mitä tulee suhdannehuippuun ja sen ylittämiseen niin olemme suhdannehuipussa ainoastaan, jos päätämme niin, ei johtuen välttämättömyydestä. Jaa, miten niin? Suhdannehuippua, eli kasvun potentiaalista vauhtia rajoittaa kysynnän lisäksi käytössä oleva kapasiteetti (työntekijät, pääoma, tuotantokoneisto, jne.), eli käytännössä tarjonta. Taantumassa tämä kapasiteetti on ollut vajaa käytössä, mutta talouden elpyessä kasvaneen kysynnän myötä yhä suurempi osa siitä on siirtynyt käyttöön ja kun kapasiteetti on täyskäytössä, kasvu väistämättä hidastuu. Kysymys kuuluukin siis alkaako tämä tilanne lähestyä vai ei. Täyskäytön lähestymisestä huolestuneet tahot voivat täysin legitiimisti viitata juuri itsekin käyttämiini OECD:n arvioihin, joiden mukaan Suomen tuotantokuilu sulkeutuisi tämän vuoden aikana. Kuitenkin vaikka OECD:n arviot kuvaavat varsin hyvin menneitä vuosia, parempi reaaliaikainen kapasiteetin käytön mittari on inflaatio tai tarkemmin sanottuna pohjainflaatio (core inflation), josta on poistettu helposti vaihtelevien tuotehintojen (ruoka, energia, jne.) vaikutus ja joka kuvaa siis talouden perustan kehitystä - jos kapasiteetti on täyskäytössä, alkavat resurssien (kuten työvoiman) hinnat nousta (kysyntä ylittää tarjonnan), minkä puolestaan pitäisi heijastua pohjainflaatioon. Tästä puolestaan näemme, onko talouskasvun mahdollinen jarru kysynnän vai tarjonnan puolella:





Kuten näkyy, pohjainflaatio on historiallisen matalalla ja itse asiassa trendi vie edelleen alaspäin, mistä on vaikea vetää mitään muuta johtopäätöstä, kuin että kysyntä ei ylitä tarjontaa ja että kapasiteetti ei ole lähelläkään täyskäyttöä. Tilaa ekspansiiviselle talouspolitiikalle siis kyllä olisi, mutta sitä ei käytetä poliittisista syistä.

Nämä nyt olivat tietenkin vain muutamia poimintoja viime aikojen uutisvirrasta, mutta viesti on selkeä - sama levy kiristyksen välttämättömyydestä pyörii uskonnollisen vakaumuksen voimalla ja jopa perustavanlaatuiset oletukset markkinoiden toiminnasta (kuten kysynnän ja tarjonnan suhde) joutuvat väistymään sen mahdin tieltä. Jos esim. Italian uuden hallituksen ohjelmaa haluaa kritisoida, voi sen tehdä myös järjellisesti ja ehdotettu tasavero on epäilemättä erittäin huono idea, koska se on tehottomin mahdollinen keino kysynnän stimuloimiseen (rikkaiden verohelpotukset lisäävät kysyntää vähiten, koska he pystyvät säästämään tuloistaan eniten). Samoin kotimaiset tarjontapuolen oppien kannattajat voisivat halutessaan ehdottaa työvoiman tarjonnan lisäämistä yhdistettynä voimakkaaseen elvytykseen, mikä siis samanaikaisesti lisäisi työvoiman kysyntää. Nykyinen linja on tietenkin lisätä tarjontaa, vailla huolta kysynnästä, missä ei ole tolkun häivää, mutta toisaalta kuvaa ajan henkeä ja Jari Ehrnroothin kuvaamaa visiota 2020-luvusta - ideologinen totuus korvaa empiirisen totuuden, hulluutta kutsutaan järkevöittämiseksi ja 44 miljardin vetäminen viemäristä alas on vastuullista talouspolitiikkaa.




[1] https://yle.fi/uutiset/3-10244313
[2] https://findikaattori.fi/fi/44
[3] https://www.hs.fi/talous/art-2000005691039.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=5&utm_source=tf-other&share=5812a7c226119cd9f87598cbfcfd49b1
[4] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005716957.html
[5] https://www.suomenpankki.fi/fi/media-ja-julkaisut/uutiset/2018/bofit-venaja--ja-kiina-ennusteet-vuosiksi-20182020
[6] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/250199-professori-pekka-mattilan-mitta-tayttyi-erosi-kokoomuksesta-20-vuoden-jalkeen
[7] https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655#


[8]http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html