Tarjontapuolen talousregiimin ongelmista

Asta Leppä tuo kolumnissaan esiin olennaisia pointteja työvoiman hyväksikäytöstä nyky-Suomessa ja kysyy lopuksi ”Eikö kukaan tosiaan välitä?” Moni varmasti välittää, mutta ongelmana on, järjestelmätasolla monet Lepän mainitsemista epäkohdista eivät ole epäkohtia, vaan tarkoitettuja lopputuloksia. Selitetäänpä lyhyesti miksi, kuinka tähän on päädytty ja mikä asiassa mättää.

Olennaisin opetus, minkä toisen maailmansodan jälkeisen järjestyksen suunnittelijat ottivat 1930-luvulta, oli että suurtyöttömyys johtaa suurongelmiin. Tämän seurauksena käyttöönotetun talousregiimin (kysyntäpuolen keynesiläisyys) päätavoitteeksi tuli täystyöllisyyden ylläpitäminen, mikä yhdistettynä tiukasti säänneltyihin finanssimarkkinoihin, vahvoihin ammattiliittoihin, pääasiassa kansallisiin markkinoihin, jne. takasi työntekijöille suhteellisen suuren määrän neuvotteluvoimaa ja sitä kautta kohtuullisen osuuden tuotetusta vauraudesta. Tämä järjestelmä on ongelmaton niin kauan, kun yritykset pystyvät kasvattamaan voittojaan lisäämällä tuottavuutta, mutta tilanteessa, jossa tämä ei enää ole mahdollista (mihin päädyttiin 1970-luvulla), ainoa keino pitää kiinni voittomarginaaleista on nostaa hintoja. Vahvan työvoiman olosuhteissa tämä johtaa palkankorotusvaatimuksiin, mikä puolestaan johtaa uusiin hinnankorotuksiin ja 1970- ja 1980-lukujen inflaatiospiraaliin. Tämän seurauksena koko talousjärjestelmä resetoitiin ja uuden systeemin (tarjontapuolen uusliberalismi) päätavoite vaihdettiin täystyöllisyydestä inflaatiokontrolliin, joka toteutuu pääasiassa heikentämällä työntekijöiden neuvotteluvoimaa esim. pitämällä tarjontaa suurempana kuin kysyntää, mahdollistamalla ulkoistukset kehitysmaihin, heikentämällä ammattiliittoja, jne. – Lepän mainitsemat silpputyöt ja ikuiset palkattomat harjoittelut ovat seurausta tästä.

Tarjontapuolen regiimillä on muitakin sivuvaikutuksia (useimmat negatiivisia, esim. BKT:n ja tuottavuuden kasvu ovat hidastuneet, työttömyys ja eriarvoisuus kasvaneet), mutta päätavoitteensa saavuttamisessa se toimi erittäin hyvin ja 1990-luvun puoliväliin mennessä inflaatio oli murrettu kaikkialla. Kuitenkin siinä missä keynesiläinen järjestelmä kariutui 1970-luvun inflaatioon, tarjontapuolen regiimi puolestaan törmäsi vuoden 2008 finanssikriisin. Tällä kertaa resettiä ei kuitenkaan painettu, mikä on monien nykyhetken ongelmien ytimessä. Näin siksi, että kaikki tarjontapuolen ratkaisut ovat pohjimmiltaan suunnattu taistelemaan nykyhetken kannalta väärää ongelmaa eli inflaatiota vastaan (Euroopan Keskuspankki ei pääse edes 2%:n inflaatiotavoitteeseensa), mikä johtaa jatkuvasti virheellisiin poliittisiin linjauksiin, sillä 1970-luvun työvoimapoliittinen konfiguraatio on pääasiassa jo käännetty päälaelleen. Takertuminen nykyaikaan sopimattomiin näkemyksiin saattaa onnistuneesti suojella monia korkea-arvoisia uria, mutta hintana on paljon tarpeetonta kärsimystä.

Työvoimapoliittisen konfiguraation muutos 1970-luvulta nykypäivään.

https://yle.fi/uutiset/3-10727845

https://www.elgaronline.com/view/journals/ejeep/13-2/ejeep.2016.02.06.xml

Kestävyysvajeesta

Valtiovarainministeriö kerkesi taas vaatimaan lisää työttömien kepittämistä, verokiilan siirtämistä ylhäältä alas sekä ihan vain yleisesti 2 miljardin sopeutusta. Syy vaaditulle linjalle on kaikille tuttu – kestävyysvaje. HelsinginSanomat käsitteli taannoin kestävyysvajeesta esitettyä kritiikkiä ja VM:n vastausta siihen, mutta koska jutusta jäi myös olennaisia asioita pois, niin katsotaanpa argumentteja tarkemmin.

Kritiikistä HS tuo esille sen, mitä minä sanoin jo tammikuussa – VM:n kestävyysvajelaskelmissa käyttämä korko-oletus on lähes 100%:n varmuudella virheellinen. VM siis olettaa valtionvelan nimellisen keskikoron nousevan nykyisestä 1%:sta 4%:n vuoteen 2031 mennessä ja perustelee näkemystään sillä että ”Talousteorian mukaan pitkällä aikavälillä reaalinen korkotaso ylittää reaalisen talouskasvun.” Ongelma tässä on teorian ristiriita empiirisen maailman kanssa ja toisen maailman sodan jälkeisenä aikana korkoasteet ovat 1980- ja 1990-lukua lukuun ottamatta pysyneet koko ajan BKT:n kasvuprosenttia pienempinä. (Barrett 2018) Tähän VM toteaa, ettei asialla loppujen lopuksi ole juuri merkitystä, sillä jos korko-oletusta alennetaan, pitää ”alentaa myös oletusta pitkän aikavälin talouskasvusta sekä oletusta valtion, kuntien ja työeläkelaitosten saamista korkotuloista.” Tässä on paha virhepäätelmä, sillä VM olettaa valtion velkakirjojen koron seuraavan muiden sijoitustuotteiden (esim. osakkeiden) tuottoa, mikä yksinkertaisesti 2010-luvulla ei ole ollut totta ja osinkotuotot ovat kasvaneet, vaikka korot ovat laskeneet. (Farhi & Gourio 2019) HS ei tuo tätä esille, mutta julkisyhteisöjen tuotot voivat siis kasvaa, vaikka korot laskisivatkin ja VM on kiistatta väärässä.

Olennaista on myös VM:n oletus, etteivät julkiset menot vaikuta pitkän aikavälin talouskasvuun, mikä viittaisi siihen, että laskelmissa käytetään rikardolaista ekvivalenssia. Rikardolaisen ekvivalenssin mukaan elvyttävällä politiikalla ei ole vaikutusta talouden kasvuun, koska kansalaiset reagoivat valtion alijäämään ennakoimalla sen kattamiseksi 10 vuoden päästä tapahtuvia veronkorotuksia ja laskevat omaa kulutustaan sen mukaisesti. Minä olisin voinut jo etukäteen kertoa, ettei kukaan oikeasti käyttäydy näin, mutta asiaa joka tapauksessa kokeiltiin Euroopan mittakaavassa ihmiskokeella nimeltä talouskuri ja kaikkien yllätykseksi rikardolaista ekvivalenssia ei löytynyt reaalimaailmasta; tämä ei kuitenkaan estä VM:ä käyttämästä sitä. On pelottavaa ajatella, että nämä ihmiset ovat edelleen ruorissa.

Valtiovarainministeriön aikaisempi ja nykyinen arvio korkotason kehityksestä, reaalisesti tapahtunut kehitys ja markkinoiden tämänhetkinen arvio kehityksestä (30 v. velkakirjojen tuotto).

https://www.hs.fi/talous/art-2000006027169.html

https://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/kestavyysvajelaskelmien-kritiikki-ei-osu-maaliin

http://www.labour.fi/ty/tylehti/talous-yhteiskunta-1-2019/kestavyysvaje-johtaa-talouspolitiikan-harhapoluille/

https://www.imf.org/en/Publications/WP/Issues/2018/04/11/Interest-Growth-Differentials-and-Debt-Limits-in-Advanced-Economies-45794

https://www.labour.fi/ptblogi/2019/03/15/julkisesta-velasta-on-hyotya/

https://www.bis.org/review/r150219b.pdf

https://www.brookings.edu/wp-content/uploads/2019/03/On-Falling-Neutral-Real-Rates-Fiscal-Policy-and-the-Risk-of-Secular-Stagnation.pdf

https://voxeu.org/article/accounting-macro-finance-trends

Talouskuri ja työllisyysaste

Lappeenrannan kaupungin elinvoiman ja kaupunkikehityksen toimialajohtaja Pasi Leimi toteaa Ylellä: ”Mehän säästämme koko ajan. Tunnolliset työntekijät haluaisivat tehdä työnsä paremmin, mihin meillä on varaa. Samoin asiakkaat haluaisivat, että työt tehtäisiin paremmin. Työntekijät ovat ristipaineessa ja se uuvuttaa.” Niinpä niin. Kuten olen useampaan kertaan sanonut, talouskuripolitiikan suora hintalappu vuodesta 2010 eteenpäin menetetyssä kasvussa on ollut Suomelle n. 43 miljardia euroa, mutta kokonaiskustannuksia on todellisuudessa mahdoton laskea, koska negatiiviset sivuvaikutukset yltävät kaikkialle yhteiskuntaan. Esim. rekrytointikiellot julkisella sektorilla voivat lyhyellä tähtäimellä pienentää paljon pelättyä alijäämää vähentämällä palkoilla olevien määrää, mutta pidemmällä tähtäimellä aiheuttavat ylikuormitusta jäljelle jääneissä työntekijöissä ja vauhdittavat heidän poistumistaan työelämästä normaalia aikaisemmin. Samaan aikaan alalle valmistuvat seuraavan sukupolven edustajat töiden puutteessa ohjautuvat runsaslukuisiin matalan tuottavuuden työpaikkoihin (puhelinmyynti, jne.), missä heidän ammattitaitonsa todennäköisesti jää hyödyntämättä ja ruostuu. Tämä ei ole ”kovaa mutta välttämätöntä politiikkaa”, vaan irrationalismia, jolla silitellään asioista päättävien ideologisia päähänpinttymiä ja kyvyttömyyttä myöntää omia virheitä.

Vertailu muihin Pohjoismaihin tuottaa jälleen mielenkiintoisia tuloksia. Suomessa julkisen sektorin työntekijöiden osuus kaikista työllisistä on hieman vajaa 25%, kun taas Ruotsissa ja Tanskassa se on yli 28% ja Norjassa itse asiassa päälle 30%, mikä korreloi varsin hyvin myös näiden maiden Suomea korkeamman työllisyysasteen kanssa. Tämä seikka ei kuitenkaan ikinä näytä nousevan esille keskusteluissa työllisyysasteen nostamisessa muiden Pohjoismaiden tasolle, vaikka sen relevanssin kiistäminen vaatii kohtuullista mentaalista akrobatiaa. Jos haluaa sanoa, että tämä ei ole oikea tapa työllisyysasteen nostamiseen, niin mikäpä siinä, mutta silloin on myös samalla todettava, ettei muiden Pohjoismaiden työllisyys todellisuudessa ole juuri Suomea korkeammalla. Kustannuksista huolissaan oleville todettakoon, että tarpeeton kiristys tuottaa niitä paljon enemmän ja että ihmiset, jotka tekevät tekemistä tarvitsevaa työtä eivät ole yhteiskunnalle kuluerä, vaan resurssi ja sikäli on täysin yhden tekevää ovatko he töissä julkisella vai yksityisellä sektorilla.

https://yle.fi/uutiset/3-10698717

https://stats.oecd.org/index.aspx?queryid=78408#

http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2019/02/04/muutama-asia-talouteen-liittyen-ohjeita-tulevalle-hallituskaudelle/

Budjetin tasapainottajat ja alijäämä

Puolueitten leikkaus/veronkorotuspreferensseistä on keretty jo kirjoittamaan kaikenlaista, mutta ikävä kyllä edelleen näyttää usein pätevän professori Pertti Haaparannan vuonna 2015 toteama maksiimi: ”Suomen talouspuhe on täysin epä-älyllistä.” Näin koska keskustelun lähtökohdaksi otetaan automaattisesti oletus budjetin tasapainottamisen hyveellisestä vaikutuksesta, minkä Ylekin tekee: ”Pitääkö talous laittaa kuntoon kasvattamalla tuloja vai pienentämällä menoja?” Järkevää vastausta ei voi antaa, koska kysymys on järjetön.

Selitetäänpä jälleen perusasioita. Talouden tilanne ei ole koskaan vakaa, vaan joskus ollaan alamäessä ja joskus ylämäessä. Talouden ylijäämän/alijäämän pyörittämisen järkevyys määräytyy perustasolla tämän mukaan ja ihmiset, jotka jatkuvasti ilmoittavat, että he aikovat ”tasapainottaa budjetin” yksinkertaisesti ilmoittavat, että he eivät ymmärrä mistään mitään ja kuuluvat jonnekin muualle, kuin päättämään asioista. Periaatteessa alamäessä valtion tulee lisätä kysyntää (pyörittää alijäämää) ja ylämäessä estää ylikuumeneminen (pyörittää ylijäämää). Tämä on kuitenkin sikäli harhaanjohtavaa, ettei ylämäki sinällään määritä kiristyksen/elvytyksen hyveellisyyttä, vaan sen tekee talouden kapasiteetin (työvoima, koneet, jne.) käyttöaste. Niin kauan, kun ollaan täyden käyttöasteen alapuolella, valtion *tulee* pyörittää alijäämää kasvun vauhdittamiseksi ja jokainen päivä, kun näin ei tehdä, tarkoittaa rahan viskomista kaivoon menetetyssä kasvussa ja ihmisiä työttöminä vailla syytä. Kysymys ei siis ole budjetin tasapainotuskeinoista, vaan siitä onko kapasiteetti tapissa.

Minä sanon, ettei ole (vaikka muutakin väitetään). Näin koska arviot rakennetyöttömyydestä (Suomen Pankin mukaan edelleen yli 8%) ovat jo vuosia olleet päin honkia ja työttömyysprosentti (tällä hetkellä trendi 6,4%) pudonnut selkeästi näiden alapuolelle ilman merkittäviä inflaatiopaineita. Jos työvoimasta on pulaa (kapasiteetti täyskäytössä), se tarkoittaa markkinoiden peruslakien mukaan, että hinnat nousevat (kysyntä ylittää tarjonnan). Tämän voimme puolestaan tarkistaa pohjainflaatiosta, joka oli helmikuussa edelleen vain 0,7% – tämän pitäisi minimissään tuplautua, että voisimme harkita ajatusta kapasiteetin täyskäytöstä. En haluaisi lällätellä, että minä olin oikeassa ja muut väärässä, mutta totuus on, että alijäämävinkujien ja rakennetyöttömyyden yliarvioijien toimien seurauksena kymmenet tuhannet ovat turhaan olleet vailla työtä ja jotkut elämät pysyvästi tuhoutuneet samaan aikaan kun näiden linjausten kannattajat itkevät oletettua huoltaan työttömyydestä.

https://www.hs.fi/talous/art-2000002810622.html

https://www.eurojatalous.fi/fi/blogit/2018/rakennetyottomyyden-pieneneminen-laskisi-tyottomyytta-pysyvasti/

https://www.tilastokeskus.fi/til/tyti/2019/01/tyti_2019_01_2019-02-26_tie_001_fi.html

https://tradingeconomics.com/finland/core-inflation-rate?continent=australia