Janne Makkula ja työmarkkinat

Suomen Yrittäjien työmarkkinajohtaja Janne Makkula kirjoitti taannoin, kuinka kolmikannasta pitäisi päästä eroon, paikallista sopimista lisättävä ja työnsuojelua heikennettävä. Pari noottia kirjoituksesta. Makkula toteaa että ”useissa keskitetyn työmarkkinajärjestelmän maissa myös työllisyysaste on matala ja työttömyys kohtuullisen korkea”, minkä jälkeen hän linkittää OECD:n tilastoihin lähteenään. Ongelma tässä on se, ettei Makkula näytä itse asiassa lukeneen mainittua tilastoa. OECD lukee siis Suomen keskitetyn työmarkkinajärjestelmän maihin ja tämän hetkinen työllisyysasteen trendi täällä on 72,6%. Hajautetun työmarkkinajärjestelmän OECD-maita, joissa on tätä pienempi työllisyysaste ovat Yhdysvallat, Puola, Latvia, Unkari, Irlanti, Slovakia, Israel, Kolumbia, Etelä-Korea, Luxemburg, Chile, Turkki, ja Meksiko – jos haluaa väittää, että kolmikanta ja Suomen oletetusti liian jäykkä työmarkkinajärjestelmä vaikuttavat negatiivisesti työllisyysasteeseen, niin tämän pohjalta sitä ei ainakaan voi tehdä ja omituisesti Makkula ei vetänyt tästä johtopäätöstä, että esim. Yhdysvaltojen itse asiassa tulisi ottaa käyttöön Suomen järjestelmä, koska se selkeästi tuottaa korkeamman työllisyysasteen.

Yksi Makkulan olennaisimmista pointeista kirjoituksessa on, että työmarkkinat ovat nimenomaan markkinat. Hän toteaa: ”Mitä korkeammaksi työllisyysaste saadaan nostettua ja työttömyysaste painettua alas (toisin sanoen myös vähän koulutetut ihmiset saadaan töihin) sitä parempi on kaikkien työntekijöiden ja työttömien neuvotteluasema suhteessa työnantajiin.” Tämä on erittäin hämmentävä toteamus, sillä se näyttäisi viittaavan siihen, ettei Makkula ymmärrä työmarkkinoiden perusteita. Näin siksi, ettei työntekijöiden neuvotteluvoimaa suhteessa työnantajiin määritä työttömyysaste sinällään, vaan kuinka kaukana se on rakenteellisen työttömyyden pisteestä, mikä siis puolestaan määrittää sen, kuinka kireät työmarkkinat ovat ja kuinka vaikeaa työnantajien on oikeasti saada työvoimaa. Koska Makkulan ehdotukset nimenomaan pyrkivät pudottamaan työttömyysastetta heikentämällä työvoiman laillista suojelua ja sitä kautta alentamaan rakennetyöttömyyttä, ne eivät millään tavalla vaikuta työntekijöiden neuvotteluvoimaan (paitsi heikentämällä sitä, jos työttömyysaste ei toimien seurauksena laskekaan) – jos työttömyysastetta pudotetaan heikentämällä työntekijöiden neuvotteluvoimaa, niin silloin heikennyksestä seurannut mahdollinen pudotus ei määritelmällisesti tätä neuvotteluvoimaa lisää. Joskus sitä ihmettelee, eikö Makkulalla tms. asemissa olevilla henkilöillä ole varaa puolella palkalla toimivaan harjoittelijaan, joka kävisi läpi heidän kirjoituksensa, ennen kuin ne lähetetään julkisuuteen.

https://alusta.uta.fi/2019/01/04/kolmikannan-ylistys-on-vailla-pohjaa/

https://stats.oecd.org/viewhtml.aspx?datasetcode=STLABOUR&lang=en

https://www.oecd-ilibrary.org/sites/empl_outlook-2017-en/1/2/4/index.html?itemId=/content/publication/empl_outlook-2017-en&_csp_=55459d499ec59fbfddc806ba1252bdeb&itemIGO=oecd&itemContentType=book#fig4.1

https://www.tilastokeskus.fi/til/tyti/2019/01/tyti_2019_01_2019-02-26_tie_001_fi.html

Sote ja luottoluokitus

Nyt kun sote on kaatunut kunnian kentillä ja saatettu maan multiin, on mitä ilmeisimmin tullut aika laulaa kaipaavia itkuvirsiä vainajan haudan äärellä. Yhden erikoisemmista elegioista esittää Kauppalehti, jonka mukaan sote-tarinan kaatuminen tarkoittaa Suomelle ongelmia kansainvälisten luottoluokittajien kanssa, koska se samalla merkitsee soteen liitettyjen 3 miljardin säästöjen katoamista: ”Antti Rinteen – tai kuka seuraavaa hallitusta johtaakaan – pitää rakentaa uusi uskottava tarina kansainvälisiä luottoluokittajia varten. Nämä Suomen kansantalouden jättimäistä velkaa ja kustannustaakkaa työkseen pohtivat tahot ovat entistä skeptisempiä Suomen kyvystä uudistaa ruostuneita rakenteitaan.”

Vaikka jättäisimmekin sivuun ”jättimäisen velan ja kustannustaakan” (kumpikaan ei ole jättimäinen tai edes suuri), ongelma tässä on se, että koko kirjoituksessa ei muutenkaan ole mitään järkeä. Suomi on tällä hetkellä luottoluokittajien sijoituksissa toisiksi korkeimmalla pykälällä (AA+), minne kaikki kolme suurinta luottoluokittajaa (Moody’s, S&P ja Fitch) pudottivat sen 2014-2016. Jos haluaa argumentoida, että Suomen talouspolitiikan päätehtävä on oltava joko sijoituksen nostaminen takaisin tai vähintään sen alenemisen estäminen (kaikki luottoluokittajat arvioivat Suomen talouden tulevaisuuden näkymät joko vakaiksi tai positiivisiksi, mutta ei anneta tämän pilata tarinaa), on luonnollisesti ensin kysyttävä, mitä tapahtui kun se putosi pois korkeimmasta luokasta? Vastaus: ei mitään. Suomen korkokustannusten suhde bkt:en on jatkanut putoamistaan ja esim. Fitchin 11.3.2016 tapahtunut pudotus ei vaikuttanut Suomen joukkovelkakirjojen korkoon millään lailla. Tämä johtuu siitä, että luottoluokitusten vaikutus korkotasoon A-ryhmän yläpäässä (AAA, AA+, AA, AA-, A+, A) on minimaalinen (ks. esim. Aizenman, Bicir, & Hutchison 2013). Näin ollen Suomen nousu tai lasku parilla pykälällä on itse asiassa triviaalia puhumattakaan siitä, että sen pitäisi jotenkin ensisijaisesti ohjata seuraavaa hallitusta.

Mahdollisesti suurempi ongelma luottoluokitustarinan kannalta on tietenkin, etteivät soten oletetut 3 miljardin säästöt perustuneet yhtään mihinkään, vaan todennäköisemmin uudistus olisi itse asiassa kasvattanut kustannuksia – näin ollen mitä tahansa lähes olemattomia hyötyjä Suomi olisi saanutkin luottoluokituksen suhteen, ne olisivat olleet lyhytaikaisia. Mutta, hei, koska velkahysterian lietsominen on alun alkaenkin perustunut irrationalismiin, miksi vaihtaa levyä nyt?

https://www.kauppalehti.fi/uutiset/antti-rinne-kasiisi-rysahti-juuri-kolmen-miljardin-kirous/ab2bfad7-c2b9-4c8a-9796-1cbaecf32582

https://www.nber.org/papers/w19125

https://www.verkkouutiset.fi/paula-risikko-ei-valinnanvapaus-ole-mikaan-saastokeino-60913/

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005974999.html?fbclid=IwAR361Icg5qNF_eXqXqQN8GkjlekAiN1UbBVsyS1JqEJUDWQyLAJl1bRLDm0

https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/tag/suomen-luottoluokitus/

72 %, rakennetyöttömyys ja mitä minä sanoin

Kuten odottaa saattaa, ovat hallituspuolueet viime aikoina taputelleet itseään selkään tavoitellun 72 % työllisyysasteen saavuttamisen johdosta. Koska Saku Timonen on jo useampaan otteeseen osoittanut, [1] että vain alle puolet syntyneistä työpaikoista on itse asiassa jatkuvaa kokoaikatyötä (loput siis osa- tai määräaikaisia), niin en lähde tätä asiaa sen enempää perkaamaan, kuin toteamalla että uusimmat tilastot näyttävät tarkentavan lukuja hallituksen kannalta huonompaan suuntaan – siinä missä Timosen joulukuisissa kaavioissa osa-aikaisten osuudeksi kaikista työllisistä todetaan 15 %, niin Tilastokeskuksen uusimpien tietojen mukaan tämä luku näyttäisi olevan todellisuudessa 17,7 %. [2] Vilkaistaanpa joka tapauksessa kehitystä sitten pitemmällä aikavälillä:

Lähde [3]

Osa-aikaisten vuosituhannen alun alle 12 % osuus on siis muuttunut 17,7 % osuudeksi ja kuten näkyy, vaikka kyseessä onkin pitkäaikainen trendi Suomen politiikassa, niin Sipilän hallituksen kauteen myös epäilemättä sijoittuu kohtalainen piikki ensin vuoden 2015 aikana ja sittemmin suurempi vuonna 2018 (jota siis ei tässä vuoteen 2017 päättyvästä kaaviosta vielä näy).

Huomion arvoista on myös se, että 25-30 % (n. 100 000 henkeä) osa-aikaisista ikäryhmässä 15-64 -vuotiaat oli vuonna 2017 osa-aikaisia vastentahtoisesti, eli toisin sanoen he ottaisivat mielellään kokoaikatyötä vastaan, jos sellaista olisi tarjolla. Tämä on erityisen mielenkiintoista sikäli, että jatkuvasti saa lukea puheenvuoroja siitä, kuinka Suomen talous pyörii jo täydellä kapasiteetilla ja talousruuvia tulee kiristää ylikuumenemisen estämiseksi - näin siis vaikka 100 000 henkilöllä olisi tarjota lisää työpanostaan, jos heille vain annettaisiin siihen mahdollisuus (puhumattakaan 134 000 piilotyöttömästä, [4] jotka myös kuuluvat työvoimareserviin). Kapasiteetin aliarvioiminen ja rakennetyöttömyyden yliarvioiminen tuntuukin käyvän melkeinpä työstä monille.

Tässä hengessä muistelkaammekin hetki menneitä. Vähän päälle vuosi sitten Juhana Vartiainen ilmoitti Helsingin Sanomien haastattelussa, [5] että todellinen työvoimareservi (henkilöt, jotka voivat työllistyä ilman rakenneuudistuksia) Suomessa on ainoastaan 40 000, arvio jonka hän perusti sen hetkisen kausitasoitetun työttömyysasteen (8,7 %) ja OECD:n rakennetyöttömyysarvion (7,4 %) erotukseen. [6] Minä puolestani totesin, ettei tämä näkemys pidä paikkaansa, vedoton mm. edellä mainittuihin alityöllistettyihin ja piilotyöttömiin osana käytettävissä olevaa reserviä. Koska kausitasoitettu työttömyyden trendi on nyt 7,1 % eikä pohjainflaatio ole nousussa (tällä hetkellä edelleen 0,4 %), voimme ihan ensiksi todeta sekä Vartiaisen että OECD:n olleen objektiivisesti väärässä - reserviä oli enemmän käytössä ilman merkittäviä inflaatiopaineita. Rakennetyöttömyys tarkoittaa siis sitä pistettä työttömyydessä, jonka alle ei oletetusti voida mennä ilman, että kasvava kysyntä työvoimasta aiheuttaa palkkojen nousun kautta hallitsematonta nousua inflaatiossa. Tämä määritelmä on hyvä pitää mielessä tulevaisuutta varten, kun muistamme Vartiaisen myös todenneen samassa haastattelussa, että "nykyisellä sosiaaliturvalla ja yleissitovuudella" ei ole mahdollista päästä alle 7 % työttömyysasteen. Jälleen joudun olemaan eri mieltä; jos/kun työttömyysaste tänä vuonna putoaa alle 7 % (kuten on jo ennustettu [7]), se ei edelleenkään laukaise hallitsematonta nousua pohjainflaatiossa.

Tämä johtuu ensiksikin edellä mainituista seikoista liittyen työvoimareservin todelliseen kokoon ja todella käytettävissä olevaan työpanokseen. Toinen asiaan vaikuttava seikka on pitkään jatkunut investointilama yhdistettynä yritysten huomattavasti kasvaneisiin nettosäästöihin (käytettävissä oleva pääoma, verojen, osinkojen, yms. jälkeen). Jälkimmäistä voimme tarkastella seuraavasta kuviosta:

Lähde [8]

Kuten näkyy, nettosäästöt ovat kasvaneet vuoden 2013 3 miljardista vuoden 2017 13 miljardiin ja palanneet ennen finanssikriisiä vallinneelle tasolle, mikä yhdistettynä matalaan investointiasteeseen tarkoittaa, että yrityksillä olisi sekä resursseja että mahdollisuuksia tuotavuuden parantamiseen investoimalla, jos niillä olisi tarvetta tai kannustimia tähän. Tämä on olennaista rakennetyöttömyyden kannalta siksi, että kiristyvien työmarkkinoiden mukanaan tuomat palkankorotukset voivat olla kansantaloudelle ongelma vain, jos ne siirtyvät merkittävässä määrin hintoihin. Nykytilanteessa tämä puolestaan tarkoittaa, että inflaatiopaineet suhteessa palkkoihin ovat arvioitua matalammalla. Näin siksi, että palkkojen nousua ei pääsääntöisesti kannata siirtää hintoihin, jos menetyksen voi korvata parantamalla tuottavuutta (hintojen nostaminen samalla, kun kilpailijat käyttävät tuottavuuden nostamista heikentää kilpailuasemaa markkinoilla).

Se että minä olen ollut tässä asiassa enemmän oikeassa kuin monet virallisemmat tahot, ei johdu siitä, että minulla olisi jotain salaista tietoa, vaan yksinkertaisesti siitä, että tilastojen valossa työmarkkinat näyttävät edelleen varsin heikoilta (mistä mm. osa-aikaisuusien kasvu todistaa), mikä tarkoittaa, että työntekijöiden neuvotteluvoima on matalalla, mikä puolestaan tarkoittaa, että palkkavaatimukset todennäköisesti pysyvät suhteellisen matalina. Kirjoitusteni vakituiset lukijat tietävät oman linjaukseni asiasta - harjoitetaan varovaisesti laajentavaa talouspolitiikkaa siihen asti, kunnes pohjainflaatiossa näkyy selkeitä kasvamisen merkkejä. Tämä kertoo meille rakenteellisen työttömyyden todellisen rajan ilman tarvetta nojautua kenenkään ideologisiin fantasioihin asiassa.

---

[1] https://blogit.apu.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2018/12/25/aiheesta-viela/; https://blogit.apu.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2018/12/23/puolet-kaunista-kaaretta/

[2] https://www.stat.fi/til/tyti/2018/11/tyti_2018_11_2018-12-21_tau_012_fi.html
[3] http://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2018/vastentahtoiset-osa-aikatyot-yleistyneet-2010-luvulla/
[4] http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/11/tyti_2018_11_2018-12-21_tie_001_fi.html
[5] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005454334.html
[6] https://juhanavartiainen.fi/2017/tyovoimavirrat-ja-rakenteellinen-tyottomyys/
[7] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005826439.html
[8] https://www.stat.fi/til/vtp/2017/vtp_2017_2018-07-12_kat_001_fi.html

Lakot, demokratia ja menetetyt työpäivät

Näin kirjoitti Juhana Vartiainen (kok) viime kuussa liittyen hallituksen irtisanomislakia vastustavaan lakkoiluun: "Tästä uudistuksesta taitaa nyt tulla uusi sisällissota. Ei tietenkään väkivaltainen. Ei kutsuta sitä vapaussodaksi. Mutta henkinen vapautuminen kylmän sodan maailmasta. Tuodaan glasnost tännekin. Kutsutaan sitä vaikkapa vapautumisen sodaksi. Henkisen vapautumisen sodaksi. Henkinen vapautuminen pitkästä viime vuosisadasta, jolloin ensin väkivaltaiset kollektivistiset liikkeet, ensin maailmansodassa ja sitten kylmässä sodassa, uhkasivat liberaalia demokratiaa." [1] Ylellä Jari Ehrnrooth puolestaan toteaa: "Suomalaisessa politiikassa on kaksi voimatekijää, jotka elävät parlamentaarisen kontrollin ulkopuolella: Tasavallan presidentti ja työväen ammattiyhdistysliike." [2] Ja viimeksi eilen Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtaja Jyri Häkämies halusi jälleen kieltää poliittiset lakot, koska "Suomesta on tullut hyvin lakkoherkkä kilpailijamaihinsa verrattuna". [3] Pari noottia näistä näkemyksistä. Ensinnäkin koska Vartiainen ei liene tosissaan vertaa ay-liikettä natseihin ja bolsevikkeihin, niin Suomen kontekstissa hänen kommentteihinsa ei voi muuta todeta, kuin että kansalaisten yhteenliittymät (kollektivistiset liikkeet) ovat itse asiassa demokratian olennainen osa, eivät uhka sille tai sen vastakohta. Toiseksi vaikka Ehrnrooth (ja yllättävän moni muu) näyttää niin luulevan, ay-liike ei ole parlamentaarisen kontrollin ulkopuolella eikä säätämässä Suomen lakeja. Ylimmän lainsäädäntövallan käyttäjänä Eduskunta voi säätää lakeja, vaikka ay-liike kuinka lakkoilisi - samaan aikaan ay-liike voi lakoilla ilmaista mieltään suunniteltuja lakeja vastaan. Nämä ovat kaksi eri asiaa. Poliittiset lakot halutaan luonnollisesti kieltää, koska ne ovat voimallisia keinoja mielen ilmaisuun, mutta tämä ei tee niistä millään tavalla epädemokraattisia. Sen sijaan ajatus siitä, että Suomeen valitaan aina neljäksi vuodeksi kerrallaan kuninkaat, joiden tahtoa ei saa merkittävällä tavalla vastustaa kuvastaa varsin autoritaarista mielenlaatua.

Mutta katsotaanpa tarkemmin noita Häkämiehen väitteitä Suomen lakkoherkkyydestä, tai kuten hän itse asian toteaa: "Missä oli näiden toimenpiteiden suhteellisuus?" Otetaan ensiksi menetetyt työpäivät 2000-luvulla:

Lähde [4]

Kuten näkyy, lukuun ottamatta vuotta 2005 suomalaisten oletettu lakkoherkkyys on itse asiassa ollut varsin vaisua tällä vuosituhannella. Tämä korostuu entisestään, jos venytämme aikajanaa pitemmälle menneisyyteen:

Lähde [5]

Tästä näemme, että lakkoilu on todellisuudessa romahtunut 1990-luvun puolivälin jälkeen ja historiallisessa kontekstissa katsottuna vuoden 2005 pylväskin näyttää itse asiassa varsin vaatimattomalta. Mutta entäpä se Häkämiehen esittämä vertailu kilpailijamaihin? Sitä voimme tarkastella seuraavasta kuviosta:

Lähde [6]

Suomi on siis menetetyissä työpäivissä kyllä Häkämiehen mainitsemia Ruotsia ja Saksaa edellä, mutta toisaalta Pohjoismaista Norja ja erityisesti Tanska ovat kaukana edellä - tämä ei kuitenkaan ole onnistunut tuhoamaan näiden maiden taloutta, kilpailukykyä tai mainetta investointikohteena. Kaikkein olennaisin seikka tässä kuviossa on kuitenkin se, että muutettuna menetetyiksi tunneiksi työntekijää kohden per vuosi päädytään johtavien maidenkin (Ranska ja Tanska) kohdalla ainoastaan noin yhden tunnin menetykseen. Siis vuodessa. Suomen kohdalla tämä tarkoittaa noin 20 minuutin menetystä. Samaan aikaan kiky-sopimus pidensi suurimmalle osalle työntekijöitä työaikaa 30 minuuttia *viikossa*. Toimien suhteellisuudesta herää tässä todellakin monenlaisia kysymyksiä ja näitä asioita voi jokainen itsekseen mietiskellä, kun seuraava uutissykli lapsia ja vanhuksia nälkään tappavista lakkolaisista pyörähtää käyntiin. Samalla voi myös miettiä, kuinka paljon Vartiaisen, Ehrnroothin ja Häkämiehen näkemyksissä on kyse intohimosta demokratiaa kohtaan ja kuinka paljon standardeista tarjontapuolen työvoimapoliittisista näkemyksistä, jotka sattumalta myös heikentävät työläisten neuvotteluvoimaa ja sitä kautta heidän mahdollisuuksiaan vaatia osuuttaan tuotetusta kansantulosta.

---

[1] https://juhanavartiainen.fi/2018/kuulkaas-ay-liike/

[2] https://yle.fi/uutiset/3-10460925

[3] https://www.verkkouutiset.fi/ekn-jyri-hakamies-poliittisia-lakkoja-on-rajoitettava/

[4] https://www.stat.fi/til/tta/2017/tta_2017_2018-04-27_tie_001_fi.html

[5] https://www.stat.fi/tup/suomi90/elokuu.html

[6] https://twitter.com/tapio_bergholm/status/958385651589828608/photo/1?ref_src=twsrc%5Etfw%7Ctwcamp%5Etweetembed%7Ctwterm%5E958385651589828608&ref_url=https%3A%2F%2Fwww.uusisuomi.fi%2Fkotimaa%2F240720-suomiko-hurja-lakkomaa-sak-julkaisi-oman-kuvansa-taidan-arvata-miksi-ekn-kuvassa-ei

Oliko pankit pakko pelastaa?

Pyöreiden lukujen tullessa täyteen, on yleensä tavanomaista muistella menneitä aikoja, minkä seurauksena lehdet ovat tänä syksynä täyttyneet jutuista vuonna 2008 alkaneesta finanssikriisistä. Muistin virkistämiseksi otetaanpa ensin lyhyt kertaus tapahtumien kulusta viime vuotisesta kirjoituksestani: "kriisin puhkeamisen alku on Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla, missä riskipitoisia lainoja jaettiin käytännössä kenelle tahansa, joka kehtasi pyytää. Näitä lainoja pankit sitten paketoivat yhteen ja möivät toisilleen johdannaisten kautta, luoden tiukasti toisiinsa sitoutuneiden pankkien verkoston, jonka bisnesmalli pohjautui käytännössä halvan lainan ottoon toisilta pankeilta lyhyellä tähtäimellä, minkä jälkeen sitä myönnettiin suuremmalla korolla riskialttiimmille lainanottajille pitkällä tähtäimellä. Kun Yhdysvaltain neljänneksi suurin pankki Lehman Brothers ilmoitti syyskuussa 2008 olevansa konkurssissa (koska kävi selväksi, ettei suuri osa riskialttiiden asuntolainojen ottajista pystyisi koskaan maksamaan niitä takaisin), niin markkinoille levisi paniikki, että sama tilanne koski muitakin pankkeja, mikä puolestaan johti siihen, etteivät pankit pystyneet ottamaan enää niitä lyhyen tähtäimen lainoja, joihin niiden bisnesmalli perustui, koska muut pankit eivät kasvaneen riskin tähden halunneet niitä myöntää - koko järjestelmän kyky rahoittaa omaa toimintaansa katosi alta ja käytännössä suuri osa pankkisektoria olikin yhtäkkiä matkalla kohti konkurssia." Tämä perustarina on edelleen totta ja sen pääpiirteet kerrotaan myös asiaa syvällisemmin käsittelevissä uutisjutuissa (esim. Ylellä [1] ja Helsingin Sanomissa [2]). Perustarinaan tupataan kuitenkin aina kyytipojaksi lisäämään pari taustaoletusta, joiden totuudellisuus on paljon heikommissa kantimissa: 1) valtiot päätyivät pelastamaan pankkeja ja takaamaan niiden lainoja estääkseen rahoitusmarkkinoiden totaalisen lamaantumisen, koska tämä veisi mukanaan koko talousjärjestelmän 2) koska kriisi tuli täysin puun takaa, kukaan ei voinut nähdä sitä ennalta. Katsotaanpa näiden oletusten uskottavuutta.

Ensin on hyvä erottaa kaksi toisiinsa liittyvää, mutta silti erillistä asiaa: finanssikriisi ja asuntokupla(t). Jutut 10 vuoden takaisista tapahtumista tuppaavat keskittymään finanssikriisiin ja jättävät asuntokuplien kehityksen sivuraiteelle, mikä on sikäli ymmärrettävää, että tämä priorisointi pääasiassa päästää pankkiirit/taloustieteilijät/muut alan asiantuntijat pälkähästä. Näin siksi, että finanssikriisiin olennaisesti liittyneet eksoottiset sijoitusinstrumentit kuten kiinnelainavakuudelliset arvopaperit, luottoriskinvaihtosopimukset, jne. olivat erittäin monimutkaisia, huonosti läpinäkyviä ja niiden vaikutukset heikosti ymmärrettyjä, minkä seurauksena järjestelmätason riskien näkeminen oli kiistämättä haastavaa. Luonnollisesti tähän voi sanoa, että koko pankkien deregulaatiomania oli alun perinkin huono idea (mikä on totta), mutta tässä tapauksessa mitään jättimäistä varoistusmerkkiä ei silti ollut vilkkumassa kaiken yllä.

Sen sijaan jos keskitymme pankkien toiminnan vanavedessä syntyneisiin asuntokupliin, on tilanne toinen, koska näiden havaitseminen ei ammattilaisille pitäisi olla vaikeaa. Seuraava kaavio asumiskiinteistöjen hinnoista on Yhdysvalloista, mutta samanlaisia löytyy myös useasta Euroopan maasta (esim. Britannia, Espanja, Irlanti, Bulgaria, Romania, Viro, Latvia ja Liettua):

Lähde [3]

Kuten näkyy, kiinteistöjen hinnat alkoivat rajusti nousta vuosituhannen vaihteessa vailla mitään linkkiä inflaatioon tai vuokriin, kun taas tyhjillään olevien asuntojen määrä samalla kasvoi. Tämä on klassinen asuntokupla ja erotuksena finanssi-instrumenttien esoteerisiin linkkeihin se oli kaikkien niiden nähtävillä, jotka halusivat nähdä. Koska asuntorakentaminen on aina vahvasti velkarahaan perustuva sektori, ei myöskään ollut vaikeaa nähdä, että kuplan puhkeaminen johtaisi useiden lainanottajien muuttumiseen maksukyvyttömiksi asuntohintojen romahtaessa (kuten sitten tapahtuikin, mikä puolestaan laukaisi varsinaisen finanssikriisin). Koska vallalla olleen uusliberaalin ajattelun mukaan kuplat kuitenkin olivat mahdottomia (markkinat toimivat aina tehokkaasti ja korjaavat itseään, estäen kuplien syntymisen), jäivät biljoonien dollareiden/eurojen kokoluokkaan kasvaneet asuntokuplat Yhdysvalloissa ja Euroopassa alan ammattilaisilta huomaamatta ja myöhemmin kaikille sitten annettiinkin "kukaan ei voinut tietää" -synninpäästö. "Kukaan ei voinut tietää" -tarinan suurin heikkous on kuitenkin siinä, että se ei ole totta ja jos ekonomistina ei osaa seurata omaan alaansa liittyviä tilastoja, on lienee syytä vaihtaa ammattia.

Vilkaistaanpa seuraavaksi Suomea. Seuraavassa siis hintakehitys Suomen omakotitalojen markkinoilla ennen ja jälkeen kriisin (osakeasuntomarkkinoilla kuvio on käytännössä sama) [4]:

Lähde [5]

Kuten näkyy, Suomessa merkittävää asuntokuplaa ei siis ollut, vaan vuoden 2008 jyrkkä pudotus BKT:ssa oli ensisijaisesti ulkoisen shokin seurausta (lähinnä liittyen vientiin kysynnän romahtaessa ulkomailla). Venytetäänpä yllä olevaa aikajanaa kuitenkin ihan piruuttaan vielä pidemmälle menneisyyteen:

Lähde [6]

Tästä näemme, että vaikka vuoden 2008 talouskriisissä kotimaisella asuntokuplalla ei ollut osuutta, niin 1990-luvun alun lamassa se puolestaan oli merkittävä tekijä ja sääntelyn löysennyttyä tuntuvasti 1980-luvun puolivälissä kotimaiset pankit eivät juuri haaskanneet aikaa massiivisen asuntokuplan puhaltamisessa - tämä on kuin miniatyyri versio paljon suurempien ulkomaisten pankkien toiminnasta ennen vuoden 2008 kriisiä. Joka tapauksessa tarinan opetus on siis, että kun pankkimaailmasta tehdään villi länsi, tämä synnyttää kuplia, jotka lähes aina kaatuvat muiden syliin maksettavaksi. Tämän kertoo tutkimuskin: 80 %:a pankkikriiseistä seuraa valtion velkakriisi. [7]

Mistä pääsemmekin sitten kysymykseen, oliko pankit pakko pelastaa? Teknisessä mielessä vastaus on ehdoton ei. Pankkien pelastamisen peruslogiikka perustui siihen, että jos niiden annetaan kaatua, tämä pysäyttää rahoitusmarkkinat kokonaan ja lainanannon hiipuessa myös kokonaiskysyntä romahtaa, mikä puolestaan vie sitten mennessään koko talouden. Periaatteessa tämä on validi argumentti, mutta yksityisen kysynnän romahtamiseen on ratkaisu - teknisesti mikään ei estä valtioita pyörittämästä riittävän suuria alijäämiä kompensoidakseen vaikutuksen ja tasatakseen kysynnän. Rahoituksen lähdekin on selvä: mikään ei olisi estänyt Euroopan Keskuspankkia ostamasta jäsenvaltioiden velkakirjoja riittävässä määrin operaation rahoittamiseen, koska tämä nimenomaisesti on mitä EKP on tehnyt vuodesta 2015 eteenpäin velkakirjojen osto-ohjelmansa kanssa. Tämä ei myöskään olisi tarkoittanut paluuta 1930-luvulle siinä mielessä, että ihmisten säästöt olisivat hävinneet, koska EU-alueella on jo 1990-luvulta lähtien ollut voimassa talletussuojasäädökset. 

Näin siis teknisessä mielessä. Todellisessa maailmassa velkahysteerikot, alijäämäriekkujat ym. irrationalistiset tahot olisivat olleet huomattava este tämän kurssin toteuttamisessa, puhumattakaan pankkisektorin lobbariarmeijasta. Totuus kuitenkin on, ettei mitään välttämättömän pakottavaa tarvetta pankkien pelastamiseen veronmaksajien rahoilla ollut, vaan kyseessä oli poliittinen valinta, jonka seurauksena kaikista muista asiosta on sittemmin tullut alisteisia tälle päämäärälle. Olisiko pankkien sitten pitänyt antaa kaatua? Kyllä ja ei. Todennäköisesti käytännön kannalta paras mahdollinen ratkaisu olisi ollut pelastaa pankit, mutta sääntelyjen lisäksi yhdistää pelastuspaketteihin ehto pankeille pakottavasta kutistumisesta sellaiseen mittakaavaan, ettei niiden kaatuminen enää olisi systeemiriski, joka uhkaa koko Euroopan taloutta - tämä olisi estänyt niitä enää koskaan pitämästä kansalaisia panttivankina. Sen sijaan varsinaisesti tapahtunut ratkaisu oli todennäköisesti huonoin mahdollinen: pankkien pelastamiseksi koko manner on saanut tuta melkein kymmenen vuoden taantuman yhdessä kiristyspolitiikan kanssa, kun taas pankkisektorilla nostetaan edelleen seitsemän numeroisia palkkoja "liian suuri kaatumaan" -vakuutuksen suojissa. Pankkien kaatuminen olisi lähes takuuvarmasti tehnyt välittömästä talouden alamäestä jyrkemmän, mutta se olisi sentään pidemmällä tähtäimellä poistanut ylisuuren finanssisektorin roikkumasta myllynkivenä eurooppalaisten kaulassa.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10398406

[2] https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000005811076.html

[3] http://cepr.net/images/stories/reports/housing-bubble-2018-09.pdf

[4] http://tilastokeskus.fi/til/ashi/2010/01/ashi_2010_01_2010-04-30_tie_001_fi.html

[5] http://tilastokeskus.fi/til/kihi/2012/04/kihi_2012_04_2013-03-08_tie_001_fi.html

[6] http://tilastokeskus.fi/til/kihi/2007/02/kihi_2007_02_2007-09-14_tie_001.html

[7] http://www.nber.org/papers/w14587