Petteri Orpo pelkää julkisen sektorin toimia korona-aikana

Petteri Orpo ilmoittaa, että politiikassa on palattava siinä mielessä arkeen että muistakin asioista kuin koronasta on voitava keskustella. Niinpä hän Iltalehden mukaan toteaakin jotta ”monet koronatoimet paisuttavat julkista sektoria automaattisesti. Kun yritysten verotusta ei samaan aikaan kevennetä eikä uusien työntekijöiden palkkaamisen ehtoja tehdä joustavammaksi, seurauksena on pahimmillaan yksityisen sektorin näivettyminen […] Hallituksen politiikka johtaa siihen, että julkinen sektori kasvaa ja kasvaa ja suomalaisten yritysten toimintaedellytykset heikkenevät. Se johtaa umpikujaan.” Jos tätä haluaa ajatella muunakin kuin hassuna poliittisena retoriikkana, niin ilmeisesti Orpo viittaa kommenteillaan ns. syrjäytymisvaikutukseen (crowding out), jossa julkisen sektorin kulutuksen lisääminen syrjäyttää yksityisen sektorin kulutusta mm. investointien muodossa, mikä puolestaan tekee koko yhteiskunnan pitkässä juoksussa vähemmän varakkaaksi. Ongelmana tässä on, että näin voi edes potentiaalisesti tapahtua ainoastaan talouden pyöriessä jo täydellä kapasiteetilla, jolloin julkisen sektorin ekspansio saa sen kilpailemaan yksityisten yritysten kanssa jo käytössä olevista resursseista. Jos paluu arkeen politiikassa tarkoittaa sen verran hämärää ajattelua, että massatyöttömyyden/lomautusten ja kansantalouden supistumisen oletetaan olevan yhtä kuin tuotantokapasiteetin täyskäyttö, on mietintämyssy kyllä laitettava vielä uudelleen päähän.

Selitetäänpä taas yksinkertaisuuksia. Kansantaloudessa on oltava riittävä määrä kysyntää, jotta talouden pyörät pysyisivät pyörimässä, ihmiset eivät joutuisi huvikseen työttömiksi, jne. Käytännössä tämä kysyntä voi tulla kolmelta eri alueelta 1) yksityiset kansalaiset 2) yksityiset yritykset 3) julkinen sektori (vienti on periaatteessa yksi alue, mutta sielläkin kysyntä tulee jostain näistä kategorioista tosin vain toisessa maassa). Jos sekä yritykset että kansalaiset säästävät tuloistaan normaalia enemmän eivätkä kuluta/investoi (mikä on normaali reaktio vaikeina aikoina/kriiseissä), ainoaksi kysynnän lähteeksi jää julkinen sektori. Tämä ei syrjäytä yksityistä kysyntää, vaan täyttää fiskaalista tilaa, joka muuten jäisi täyttymättä ja koska tällä hetkellä on mahdotonta tietää kuinka kauan koronasta aiheutuvat häiriöt ovat seuranamme, on tätä linjaa jatkettava tismalleen niin kauan kuin on tarpeellista. Tiedän ettei esim. Orpo pidä tästä, mutta se nyt vain sattuu olemaan kuinka maailma toimii ja hieman sama jos minä valittaisin siitä, että karhut sontivat metsikköön – ne sontivat sinne pidin minä asiasta tai en, koska karhut sattuvat asumaan metsässä. Standardi etenemisen suunnalle ei tule olla Orpon ym. porukan fiilikset, vaan mikä on järkevää ja mikä toimii.

Vaikka yritysten investointiaste pysyi vakaana vuoden ensimmäisellä neljänneksellä, kotitalouksien säästämisaste oli puolestaan jo silloin selvässä nousussa. Ennakkotietojen mukaan kulutuskysyntä oli heinäkuussa jälleen kasvussa, mutta koronan toisen aallon myötä se todennäköisesti pysyy normaalia alempana myös syksyllä.

Kuten 1990-luvun laman ja finanssikriisin yhteydessä näkyy, säästämisasteen nousu kriiseissä on odotettavissa oleva reaktio.

Kiky ja yritysveron alennukset eivät aiheuttaneet investointibuumia. Miksi?

Ylellä hämmästellään miksi kiky ja yritysveroleikkaukset eivät ole aiheuttaneet luvattua investointibuumia. Huonoja tuloksia Etlan Aki Kangasharju selittää toteamalla että ”Väestön ikääntyminen on synnyttänyt yrityksissä pelkoa työvoiman loppumisesta”, mikä ”karkottaa investointeja”. Tätä voidaan itse asiassa tarkastella Ylen jutussa mukana olevan maita vertailevan investointikaavion avulla – jos työvoiman loppuminen pelottaa yrityksiä, se pitäisi näkyä myös muissa ikääntyvissä maissa laskevana investointiasteena. Saksassa mediaani-ikä on 47,1 (Suomi 42,5) ja Saksan väestöprojektiot näyttävät huonommilta (vuonna 2050 Saksassa väkiluku 13% pienempi kuin nyt, Suomessa 1%), minkä lisäksi Saksan työttömyysprosentti on 3%. Työvoima näyttäisi siis loppuvan paljon nopeammin kuin Suomessa, mutta investointiaste on pysynyt tasaisena. Samankaltainen tarina pätee myös esim. Tanskaan, mutta erityisesti moniin Itä-Euroopan maihin (näitä Ylen kaaviossa ei näy), joissa väestö supistuu kaksinumeroisilla prosenteilla, mutta investointiastetta ei näytä juuri kiinnostavan. Tämä tuntuu erityisen puolivillaiselta argumentilta jopa Kangasharjulle.

Miksi investointibuumia ei sitten näy? Vastaus on yksinkertainen: yritysten veroalennukset eivät aiheuta investointibuumeja. Paitsi että tämä näkyy historiallisesta datasta, on asia erityisen helppo ymmärtää nykytilanteessa. Investointibuumin odottamisen logiikka veroalen tai kikyn kautta on, että nämä tekevät pääomasta halvempaa, mikä saa yritykset investoimaan enemmän. Ongelma tässä on, että historiallisen matalien korkojen takia pääoma on jo äärimmäisen halpaa, minkä seurauksena suuretkaan lisäpudotukset eivät tule vaikuttamaan investointeihin. Samaa roskaa kaupiteltiin Yhdysvalloissa Trumpin yritysveroleikkausten yhteydessä, mutta sielläkin investointibuumi jäi kotiin juomaan kahvia.

Minne ne rahat ovat sitten menneet? Vesa Vihriälä toteaa asiasta: ”Työn tuottavuuden kehitys ei enää riipu yhtä paljon kiinteistä investoinneista […] Yritykset investoivat enemmän esimerkiksi ohjelmistoihin ja henkilöstön osaamiseen, mikä ei näy tilastoissa kiinteinä investointeina.” Totta, mutta sen pitäisi silti näkyä tuottavuuskehityksessä, joka kuitenkin on epänormaalin matalalla – voimme hylätä tämänkin selityksen. Maksettujen pörssiosinkojen määrä on kasvanut vuoden 2014 6,9 miljardista vuoden 2018 9,5 miljardiin, mikä saattaisi antaa osviittaa vapautuneiden rahojen päämäärästä. Lisää osviittaa antaa se, että vain 13% suomalaisista omistaa pörssiosakkeita ja että tämän joukon sisällä rikkain 1% omistaa puolet. Ei tullut siis investointeja, mutta tulipahan lisää rahaa rikkaille.

Suurimmassa osassa Itä- ja Keski-Euroopan maita väestön ennustetaan laskevan paljon rajummin, kuin Suomessa...

...Mutta Saksassa investointiaste pysyy tasaisena ja Tanskassa taas kasvaa. 

https://yle.fi/uutiset/3-10898875

http://factsmaps.com/projected-population-change-european-countries-2017-2050/

https://www.etla.fi/ajankohtaista/etla-ennustaa-lahivuosina-ajamme-taloudessa-pienemmalla-vaihteella-riskit-ovat-kasvaneet/

https://www.epi.org/blog/international-evidence-shows-that-low-corporate-tax-rates-are-not-strongly-associated-with-stronger-investment/ 

https://www.aalto.fi/sites/g/files/flghsv161/files/2018-12/ownership.pdf

https://kauppakamari.fi/wp-content/uploads/2016/06/osinkoselvitys-2016keskuskauppakamari.pdf

https://kauppakamari.fi/wp-content/uploads/2018/07/osingot-suomalaisissa-porssiyhtioissa-2018.pdf

Veivätkö työntappajarobotit kaikki työt?

Mediaan on ilmeisesti asetettu joku omituinen kiintiö työvoimapulaa valittelevista artikkeleista, joka sitten on kuukausittain yksinkertaisesti täytettävä. Samoin ajasta aikaan on pyöritettävä artikkeleita, joissa kerrotaan työntappajarobottien vieneen kaikki työpaikat. Suosikkejani ovat silti jutut, joissa molemmat skenaariot saadaan mahtumaan samaan artikkeliin. Manpower Groupin toimitusjohtaja Matti Kariola kertoo meille Ylellä ”että on paljonkin aloja, joilla on aitoa työvoimapulaa ja huutava tarve osaajille” ja toteaa samalla että ”työmarkkinoille vapautuu digitalisaation ja automaation takia henkilöitä, joiden osaamiselle ei ole enää niin paljon kysyntää”. Työpaikat siis loppuvat kesken (automaatiotarina) samaan aikaan kun työntekijät loppuvat kesken (työvoimapulatarina). Näiden skenaarioiden on mahdotonta olla totta samaan aikaan, mutta toisaalta molempien on mahdollista olla epätotta. Katsotaanpa ovatko työntappajarobotit saaneet tarpeeksi keppiä ja osallistuneet riittävän moneen käsipäivää-kurssiin viedäkseen muiden työt.

Kuinka paljon automaatio (digitalisaatio) syrjäyttää työvoimaa on mitattavissa. Näin siksi, että tämän prosessin seurauksena työnantajan/yrityksen tuottama arvonlisä pysyy yhtä suurena tai kasvaa samaan aikaan kun sen tekemiseen käytetty työvoiman määrä laskee, mikä puolestaan tarkoittaa tuottavuuden nousemista. Tämä on siis määritelmällinen kysymys (tuottavuus = BKT/työtunnit), minkä seurauksena automaation työvoimaa korvaava tahti näkyy tuottavuuskehityksen osana, jota kutsutaan kokonaistuottavuudeksi. Ongelma työntappajarobottitarinan kannalta on, että kokonaistuottavuuden keskiverto kehitys/vuosi 2008-2017 oli -0,6%, eli historiallisen heikkoa (1995-2007 vastaava luku oli 1,9%). Jos työntappajarobotit veivät kaikki työpaikat, ne eivät ilmeisesti siellä tee muuta kuin juovat kahvia ja lorvivat.

Tulevaisuutta on mahdoton ennustaa, mutta robotit eivät myöskään näytä lymyilevän ainakaan aivan kulman takana. Näin siksi, että jos yritykset aikoisivat toteuttaa massiivisia automatisaatio-ohjelmia, tämä näkyisi investointiasteessa, joka kuitenkin edelleen mataa 25%:ssa ja investointien osuus bkt:sta on itse asiassa ollut historiallisen matalalla. Todettakoon vielä, ettei minulla ole siis mitään Kariolan ehdottamia työntekijöiden koulutusohjelmia vastaan (päinvastoin), mutta työttömyyteen ym. ongelmiin ei ole syypää (kätevästi neutraaliksi koettu) teknologia, vaan hölmöt poliittiset päätökset kuten talouskuri. Ymmärrän että erityisesti näiden päätösten tekijät haluaisivat ihmisten ajattelevan toisin, mutta meillä muilla ei ole mitään järkeviä syitä tehdä niin.

Kokonaistuottavuuden kehitys on ollut historiallisen heikkoa.

Yritysten investointiasteessa ei näy suuntausta ylöspäin.

Investointien osuus BKT:sta ei myöskään tue työntappajarobottitarinaa.

https://yle.fi/uutiset/3-10821366

http://tilastokeskus.fi/til/sekn/2019/01/sekn_2019_01_2019-06-20_tie_001_fi.html

https://www.eurojatalous.fi/fi/2015/artikkelit/mista-investointien-vaimeus-johtuu/

http://www.stat.fi/til/ttut/2017/ttut_2017_2018-11-30_tie_001_fi.html

72 %, rakennetyöttömyys ja mitä minä sanoin

Kuten odottaa saattaa, ovat hallituspuolueet viime aikoina taputelleet itseään selkään tavoitellun 72 % työllisyysasteen saavuttamisen johdosta. Koska Saku Timonen on jo useampaan otteeseen osoittanut, [1] että vain alle puolet syntyneistä työpaikoista on itse asiassa jatkuvaa kokoaikatyötä (loput siis osa- tai määräaikaisia), niin en lähde tätä asiaa sen enempää perkaamaan, kuin toteamalla että uusimmat tilastot näyttävät tarkentavan lukuja hallituksen kannalta huonompaan suuntaan – siinä missä Timosen joulukuisissa kaavioissa osa-aikaisten osuudeksi kaikista työllisistä todetaan 15 %, niin Tilastokeskuksen uusimpien tietojen mukaan tämä luku näyttäisi olevan todellisuudessa 17,7 %. [2] Vilkaistaanpa joka tapauksessa kehitystä sitten pitemmällä aikavälillä:

Lähde [3]

Osa-aikaisten vuosituhannen alun alle 12 % osuus on siis muuttunut 17,7 % osuudeksi ja kuten näkyy, vaikka kyseessä onkin pitkäaikainen trendi Suomen politiikassa, niin Sipilän hallituksen kauteen myös epäilemättä sijoittuu kohtalainen piikki ensin vuoden 2015 aikana ja sittemmin suurempi vuonna 2018 (jota siis ei tässä vuoteen 2017 päättyvästä kaaviosta vielä näy).

Huomion arvoista on myös se, että 25-30 % (n. 100 000 henkeä) osa-aikaisista ikäryhmässä 15-64 -vuotiaat oli vuonna 2017 osa-aikaisia vastentahtoisesti, eli toisin sanoen he ottaisivat mielellään kokoaikatyötä vastaan, jos sellaista olisi tarjolla. Tämä on erityisen mielenkiintoista sikäli, että jatkuvasti saa lukea puheenvuoroja siitä, kuinka Suomen talous pyörii jo täydellä kapasiteetilla ja talousruuvia tulee kiristää ylikuumenemisen estämiseksi - näin siis vaikka 100 000 henkilöllä olisi tarjota lisää työpanostaan, jos heille vain annettaisiin siihen mahdollisuus (puhumattakaan 134 000 piilotyöttömästä, [4] jotka myös kuuluvat työvoimareserviin). Kapasiteetin aliarvioiminen ja rakennetyöttömyyden yliarvioiminen tuntuukin käyvän melkeinpä työstä monille.

Tässä hengessä muistelkaammekin hetki menneitä. Vähän päälle vuosi sitten Juhana Vartiainen ilmoitti Helsingin Sanomien haastattelussa, [5] että todellinen työvoimareservi (henkilöt, jotka voivat työllistyä ilman rakenneuudistuksia) Suomessa on ainoastaan 40 000, arvio jonka hän perusti sen hetkisen kausitasoitetun työttömyysasteen (8,7 %) ja OECD:n rakennetyöttömyysarvion (7,4 %) erotukseen. [6] Minä puolestani totesin, ettei tämä näkemys pidä paikkaansa, vedoton mm. edellä mainittuihin alityöllistettyihin ja piilotyöttömiin osana käytettävissä olevaa reserviä. Koska kausitasoitettu työttömyyden trendi on nyt 7,1 % eikä pohjainflaatio ole nousussa (tällä hetkellä edelleen 0,4 %), voimme ihan ensiksi todeta sekä Vartiaisen että OECD:n olleen objektiivisesti väärässä - reserviä oli enemmän käytössä ilman merkittäviä inflaatiopaineita. Rakennetyöttömyys tarkoittaa siis sitä pistettä työttömyydessä, jonka alle ei oletetusti voida mennä ilman, että kasvava kysyntä työvoimasta aiheuttaa palkkojen nousun kautta hallitsematonta nousua inflaatiossa. Tämä määritelmä on hyvä pitää mielessä tulevaisuutta varten, kun muistamme Vartiaisen myös todenneen samassa haastattelussa, että "nykyisellä sosiaaliturvalla ja yleissitovuudella" ei ole mahdollista päästä alle 7 % työttömyysasteen. Jälleen joudun olemaan eri mieltä; jos/kun työttömyysaste tänä vuonna putoaa alle 7 % (kuten on jo ennustettu [7]), se ei edelleenkään laukaise hallitsematonta nousua pohjainflaatiossa.

Tämä johtuu ensiksikin edellä mainituista seikoista liittyen työvoimareservin todelliseen kokoon ja todella käytettävissä olevaan työpanokseen. Toinen asiaan vaikuttava seikka on pitkään jatkunut investointilama yhdistettynä yritysten huomattavasti kasvaneisiin nettosäästöihin (käytettävissä oleva pääoma, verojen, osinkojen, yms. jälkeen). Jälkimmäistä voimme tarkastella seuraavasta kuviosta:

Lähde [8]

Kuten näkyy, nettosäästöt ovat kasvaneet vuoden 2013 3 miljardista vuoden 2017 13 miljardiin ja palanneet ennen finanssikriisiä vallinneelle tasolle, mikä yhdistettynä matalaan investointiasteeseen tarkoittaa, että yrityksillä olisi sekä resursseja että mahdollisuuksia tuotavuuden parantamiseen investoimalla, jos niillä olisi tarvetta tai kannustimia tähän. Tämä on olennaista rakennetyöttömyyden kannalta siksi, että kiristyvien työmarkkinoiden mukanaan tuomat palkankorotukset voivat olla kansantaloudelle ongelma vain, jos ne siirtyvät merkittävässä määrin hintoihin. Nykytilanteessa tämä puolestaan tarkoittaa, että inflaatiopaineet suhteessa palkkoihin ovat arvioitua matalammalla. Näin siksi, että palkkojen nousua ei pääsääntöisesti kannata siirtää hintoihin, jos menetyksen voi korvata parantamalla tuottavuutta (hintojen nostaminen samalla, kun kilpailijat käyttävät tuottavuuden nostamista heikentää kilpailuasemaa markkinoilla).

Se että minä olen ollut tässä asiassa enemmän oikeassa kuin monet virallisemmat tahot, ei johdu siitä, että minulla olisi jotain salaista tietoa, vaan yksinkertaisesti siitä, että tilastojen valossa työmarkkinat näyttävät edelleen varsin heikoilta (mistä mm. osa-aikaisuusien kasvu todistaa), mikä tarkoittaa, että työntekijöiden neuvotteluvoima on matalalla, mikä puolestaan tarkoittaa, että palkkavaatimukset todennäköisesti pysyvät suhteellisen matalina. Kirjoitusteni vakituiset lukijat tietävät oman linjaukseni asiasta - harjoitetaan varovaisesti laajentavaa talouspolitiikkaa siihen asti, kunnes pohjainflaatiossa näkyy selkeitä kasvamisen merkkejä. Tämä kertoo meille rakenteellisen työttömyyden todellisen rajan ilman tarvetta nojautua kenenkään ideologisiin fantasioihin asiassa.

---

[1] https://blogit.apu.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2018/12/25/aiheesta-viela/; https://blogit.apu.fi/uuninpankkopoikasakutimonen/2018/12/23/puolet-kaunista-kaaretta/

[2] https://www.stat.fi/til/tyti/2018/11/tyti_2018_11_2018-12-21_tau_012_fi.html
[3] http://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2018/vastentahtoiset-osa-aikatyot-yleistyneet-2010-luvulla/
[4] http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/11/tyti_2018_11_2018-12-21_tie_001_fi.html
[5] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005454334.html
[6] https://juhanavartiainen.fi/2017/tyovoimavirrat-ja-rakenteellinen-tyottomyys/
[7] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005826439.html
[8] https://www.stat.fi/til/vtp/2017/vtp_2017_2018-07-12_kat_001_fi.html

Yritystuet

Hallituksen budjettiriihessä esittämä lista suunnitelluista toimista on pitkä ja sisältää lisärahaa mm. muuntokoulutukseen, oppikirjoihin ja muutamiin päivärahoihin. [1] Nämä ovat toki periaatteessa positiivisia muutoksia, mutta pyöritellyt summat itse asiassa varsin pieniä (uusiin menoihin laitettiin vain 115,5 miljoonaa euroa, eli n. 0,2 % koko budjetista) ja normaaliin tapaan ne lähinnä paikkaavat hallituksen itsensä aikaisemmin tekemiä suurempia reikiä, kuten tukien indeksijäädytyksiä - kyynisempi henkilö saattaisi todeta, että lähinnä kosmeettisella lisärahoituksella pohjustellaan tulevia vaaleja. Jotkut suunnitelmista ovat toki mahdollisilta seurauksiltaan erittäin kauas kantoisia (esim. irtisanomissuojan heikentäminen ja palkkauksen mahdollistamisen määräaikaisiin töihin ilman perusteita) [2], mutta tämän kirjoituksen aiheena on suurin piirtein samaan aikaan totaalisesti lässähtänyt yritystukiuudistus. Mielenkiintoista tässä on tietenkin, kuinka helposti toisilta leikataan, mutta toisten kanssa pitkälläkään vatvomisella ei saada mitään aikaan - joku saattaa jo arvata todennäköisen syyn, mutta palataan siihen kirjoituksen lopussa.

Yritystukien leikkaamisella on Suomessa pitkä historia (sanoissa, ei teoissa) ja tätä edeltänyt yritys kaatui vuoden 2017 budjettiriihessä, kun Kokoomus, Keskusta ja Perussuomalaiset eivät päässeet yksimielisyyteen asiasta. Tämän seurauksena perustettiin sitten uusi kaikki eduskuntapuolueet kattava työryhmä, jonka toiminta on muistuttanut karnevaalia käytännössä jo alkuoletuksesta lähtien - jos hallituspuolueet eivät päässeet sopuun edes keskenään, millä ihmeen logiikalla ne pääsisivät siihen koko Eduskunnan kanssa? Ryhmää alun perin johtanut elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk.) ymmärsikin jo hyvissä ajoin siirtyä takavasemmalle yllättäen havaittujen jääviysongelmien seurauksena ja hänen seuraajakseen tuli Mauri Pekkarinen (kesk.), joka on myös sittemmin jo ehtinyt katumaan päätöstään, todeten myös, että työryhmän laajentamisen pointti saattoi nimenomaan olla odotetun epäonnistumisen sysääminen koko Eduskunnan niskoille. [3] Ja ryhmän laajentaminen ei tietenkään tässä tarkoittanut edes pelkästään poliittista laajentamista, vaan mukaan tulivat myös elinkeinoelämän lobbarit, eli päätöksiä tehtäessä pöydässä istui nimenomaan niiden tahojen edustajia, joiden tukia piti oletetusti leikata. Tässä tilanteessa työryhmän epäonnistuminen ei ole ihme - jos se olisi saanut jotain aikaan, se olisi ihme.

Jos poliittinen sirkus kuitenkin jätetään omaan arvoonsa, niin yritystukien leikkaamatta jättämiselle voi toki esittää myös ainakin periaatteessa järkeviä perusteluja, joten käsitelläänpä tässä muutamia olennaisimpia. Yleisin esitetty syy on tietenkin vetoaminen työllisyyteen, eli jos tukia leikataan, se oletetusti vähentää työpaikkoja. Ongelmana tässä on makrotasolla se, että kasvatetut yritystuet [4] eivät näytä viimeisen kymmenen vuoden aikana heijastuneen millään lailla itse työttömyysprosenttiin ja mikrotasolla se, että suuri osa tuista kohdistuu aloille, jotka työllistävät yhä vähemmässä määrin ihmisiä, kuten raskaaseen tehdasteollisuuteen ja alkutuotantoon (mukaan lukien siis maatalous):

Lähde [5]

Kuten näkyy, tehdasteollisuuden ja alkutuotannon osuus tehdyistä työtunneista on ollut jatkuvassa alamäessä, eikä ole mitään erityistä syytä olettaa trendiin muutosta. Jos tarkoituksena on siis työpaikkojen säilyttäminen, niin näille aloille suunnatuissa tuissa se kohdistuu yhä harvenevaan joukkoon työntekijöitä. Toki on myös hyvä huomioida, että ei ole mitään erityistä syytä olettaa tukien poiston vähentävän työpaikkoja tai työntekijöiden etuisuuksia alun perinkään, vaan rahat uusiin kustannuksiin voidaan yrityksessä ottaa periaatteessa mistä tahansa seuraavista kolmesta kohteesta a) asiakkaat (nostamalla tuotteiden hintoja) b) työntekijät (irtisanomalla tai palkkoja/etuisuuksia leikkaamalla) c) omistajat (vähentämällä tehdyn voiton määrää ja osakeantia). Kohdan a toteuttaminen toimivilla markkinoilla on riskialtista, koska jos kilpailijat pitävät omat hintansa vakaina, voi toimenpide osoittautua yritykselle kokonaisuutena haitalliseksi pudonneen myyntivolyymin muodossa. Jos myyntivolyymin ei arvioida laskevan ja kohta a toteutetaan, menevät kustannukset kuitenkin siis (pääasiassa ulkomaisille) ostajille. Kohdan b toteutuminen riippuu ensisijaisesti työvoiman järjestäytymisasteesta, eli ammattiyhdistykset pystyvät kollektiivisella neuvotteluvoimalla estämään kustannusten siirtymisen työntekijöiden maksettavaksi - tämä on luonnollisesti yksi syy siihen, miksi niistä halutaan niin kovasti eroon. Pienemmässä määrin asia riippuu jälleen myös markkinoiden toimivuudesta; jos alalla on palkkakilpailua (eli useampia yrityksiä todellisuudessa toimimassa markkinateorian odottamalla tavalla, eikä oligopolin kaltaisessa systeemissä), on palkkoja ja etuisuuksia vaikea laskea, koska ne saattavat aiheuttaa työvoiman siirtymistä kilpailijoille. Pääasiassa voitaneen siis sanoa, että jos ammattiyhdystysliike pitää huolen kohdasta b ja kohta a on joko yritykselle itselleen haitallinen tai sitten siirtää kustannukset pääasiassa ulkomaalaisille, jäljelle jää kohta c. Kohtaa c ei tietenkään ole mahdollista toteuttaa, jos yrityksen voittomarginaali on erityisen pieni, mutta tämä ei luonnollisesti ainakaan tehdasteollisuudessa päde (esim. UPM teki voittoa 2016 n. miljardin verran) [6}, mikä puolestaan tarkoittaa yritystuen poistamisen vaikuttavan erittäin todennäköisesti ainoastaan hieman pienempinä voittoina omistajille. Yritystukien puolustaminen työpaikkojen tai työntekijöiden etuisuuksien säilyttämisen näkökulmasta on siis vähintäänkin heikoissa kantimissa.

Säilyttämisen lisäksi toinen usein käytetty tulokulma on työpaikkojen luonti, eli investointien lisääminen, ja oletuksena on siis, että tukien avulla yrityksiä voidaan auttaa investoimaan uuteen teknologiaan ja tuottavuuden kehittämiseen, mikä puolestaan on hyödyllistä koko kansantaloudelle. Ongelmana tässä on se, että siinä missä tehottomia verotukia on viime vuosina lisätty, niin tehokkaimmiksi arvioituja tukia (esim. Tekesin tutkimus- ja kehitystuet) on puolestaan leikattu, [7] mikä pistää epäilemään tukien antajien tarkoitusperiä. Mainittakoon myös, että vaikka niitä ei yritystukiin lasketakaan, aikaisempien vuosien leikkaukset yhteisöveroon (yritysveroon) myytiin myös osittain lupauksilla kasvavista investoinneista. Joka tapauksessa sekä veronkevennysten että kasvaneiden yritystukien vaikutuksen voimme tietenkin tarkistaa tapahtuneista investoinneista:

Lähde [8]

Investointiaste siis pääasiassa myötäilee suhdannetta ja lähtee selkeään laskuun kiristävän talouspolitiikan seurauksena vuoden 2012 jälkipuoliskolla nousten uudestaan merkittävästi vasta 2016 talouden elpyessä. Mitään olennaista korrelaatiota n. 870 miljoonaa maksaneeseen [9] vuoden 2014 yritysveronalennukseen tai kasvaneisiin yritystukiin ei ole havaittavissa - itse asiassa Kataisen hallituksen ensimmäisen yhteisöveroalen jälkeen vuonna 2012 investoinnit laskivat. Lasku ei tietenkään johtunut veroalesta, vaan yksinkertaisesti vahvistaa sen mitä jo ennakkoon tiesimme [10] - yleisellä yritysveroasteella tai verotuilla ei ole juuri mitään vaikutusta investointiasteeseen, vaan yksityisellä sektorilla ne määräytyvät odotetun kysynnän mukaan.

Miksi hyödyttömistä yritystuista (joita arvioiden mukaan on jopa 80-90 % kokonaismäärästä) [11] ei sitten hankkiuduta eroon? Uusimman työryhmän poliittinen suhmurointi ja kaikkien halu olla suututtamatta omia taustaryhmiään ovat tietenkin osasyitä, mutta katsoisin niiden kuitenkin olevan vain heijastuksia pinnalla. Olennaisin syy todennäköisesti löytyy seuraavasta kuviosta:

Lähde [12]

Kuten näkyy, Suomessa top 5 % omistaa hieman yli 70 % kaikista osakkeista ja seuraava 15 % käytännössä kaikki loput. Suurille osakeyhtiöille annettujen tukien ei siis ole tarkoituskaan ylläpitää työpaikkoja tai kasvattaa investointeja, vaan niiden tarkoituksena on ylläpitää top 5 %:n elämäntyyliä ja kasvattaa heidän varallisuuttaan - kukaan ei uskalla astua rikkaiden varpaille ja tämä hallitus kaikkein vähiten. Jos joku kaipaa konkreettisia ehdotuksia muutoksesta parempaan suuntaan, niin pistetään nyt loppuun vielä muutama 1) siirtyminen verotuista jälleen esim. Tekesin myöntämiin suoriin tukiin, jotta rahan käytön tarkoituksenmukaisuutta voidaan valvoa ja varmistaa, että veronmaksaja saa rahalle vastinetta (verotuen käytöstä päättää yritys, suoran tuen käytöstä tuen myöntäjä) 2) Irtisanomissuojan ja työntekijän yleisen aseman heikentämisen sijaan palkkatuen rahoituksen lisääminen, jotta esim. pitkäaikaistyöttömiä voidaan paremmin työllistää (viime vuonna palkkatukeen varattiin vain 30 miljoonaa euroa, tänä vuonna enää 25 miljoonaa) 3) Yritysverokannan nostaminen vähintään Ruotsin tasolle 22 %:in valtion uusien investointien rahoittamiseksi. Jos pk-yrittäjiä halutaan kompensoida muutoksesta, voidaan esim. arvonlisäveron täysmittaista huojennusta laajentaa 10 000 euron liikevaihdon yrityksistä 20 000 euron liikevaihdon yrityksiin ja/tai osittaista huojennusta 30 000 eurosta 40 000 euroon, mutta koska pk-yrittäjien markkinat ovat lähes yksinomaan Suomessa, olisi heidän kannaltaan (ja lähes kaikkien muidenkin kannalta) paras vaihtoehto yksinkertaisesti siirtyä pois kiristävästä talouspolitiikasta kohti varovaisesti laajentavaa. On toki myönnettävä, että kaikissa näissä ehdotuksissa on kohtalokas vika - koska ne hyödyttävät muitakin tahoja kuin top 5 %:a, ei toteuttamista kannata odottaa henkeä pidätellen.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10155645

[2] https://yle.fi/uutiset/3-10157542

[3] https://yle.fi/uutiset/3-10149157

[4] https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000001923316.html; https://yle.fi/uutiset/3-9863140

[5] http://jussikiviluoto.blogspot.fi/2015/09/se-pois-jaanyt-argumentti.html

[6] http://www.upm.fi/UPM/Uutishuone/uutiset/Pages/Tilinpaatostiedote-2016-Ennatysvuosi-UPMlle---hyva-tulos-viimeisella-neljannekse-001-Tue-31-Jan-2017-09-36.aspx

[7] https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/11/30/lobbaus-tuottaa-tulosta-yritystukien-leikkauslistojen-laatimiseen-otetaan

[8] http://www.stat.fi/til/sekn/2017/04/sekn_2017_04_2018-03-16_kuv_005_fi.html

[9] https://veropolitiikka.wordpress.com/2017/12/29/ekn-yhteisoveroselvitys-johti-harhaan/

[10] Yhdysvaltain näkökulmasta esim. Dean Baker http://cepr.net/blogs/beat-the-press/as-the-data-show-higher-corporate-profits-mean-higher-investment-not

[11] https://yle.fi/uutiset/3-9598059; https://www.sttk.fi/2015/11/10/taloudesta-tiistaina-yritykset-yhteiskunnan-kukkarolla/

[12] https://www.stat.fi/artikkelit/2012/art_2012-12-10_009.html?s=0

[13] http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79863/TEMrap_22_2017_verkkojulkaisu.pdf