Lakko, kustannukset ja velkahysteria

Viime perjantain lakko tuli ja meni ja Suomi löytyy kaikkien yllätykseksi edelleen maailmankartalta. Varsinaiset kustannusarviot tästä yhden päivän odotetusta maailmanlopusta vaihtelevat tällä hetkellä SAK:n 18 miljoonasta eurosta EK:n 120 miljoonaan. Laskelmien ero tulee siitä, että EK:n käsityksessä menetettyä tuotantoa ei voida kuroa umpeen teettämällä lakon jälkeisellä viikolla ylitöitä, kun taas SAK:n laskelmissa tämä on mahdollista. [1] Siinä missä EK:n laskelma perustuu siis lakkopäivän tuotannon menettämiseen pysyvästi, niin SAK:n vastaava puolestaan pohjaa tuotannon umpeen kuromisen ylityökorvauksiin ja jos jälkimmäinen on totta (tuotanto voidaan kokonaan kuroa umpeen), niin itse asiassa lakolla ei ole mitään vaikutusta Suomen BKT:en ja yritysten voitostaan menettämät 18 miljoonaa näkyvät yksinkertaisesti lisäansioina työntekijöiden tilipussissa. [2] Kumpikaan näistä laskelmista on tuskin täsmälleen totta, mutta vaikka hyväksyisimmekin EK:n laskelman sellaisenaan (mikä on hyvin kyseenalainen lähtökohta), on 120 miljoonan menetys yrityksille vain kertaluontoinen ja alle 0,1 % tuotannon arvosta - hädin tuskin siis ennustettu maailmanloppu ja huomattavasti pienempi prosentti verrattuna monilta työttömiltä aktiivimallin mukana pysyvästi vaadittuun 4,65 % menetykseen, jota samalla kuitenkin yleisesti vähätellään. Erinomaisen esimerkin tästä selektiivisestä huolenkannosta antaa professori Pekka Mattila Apun blogissaan, jossa hän ensin ilmoittaa lakon edustavan SAK:n kuolemanviettiä ja haittaavan koko yhteiskuntaa, mutta perään toteaa, että aktiivimallin heikennys työttömyysturvaan on marginaalinen. [3] Samaan aikaan kokoomuslaiset Ben Zyskowicz [4] ja Susanna Koski [5] sekä Elinkeinoelämän valtuuskunta (Eva) asiasta raportin kirjoittaneen professori Seppo Koskisen suulla [6] tietenkin menevät vielä pidemmälle ja vaativat itse asiassa koko poliittisten lakkojen kieltämistä. Toisaalla taas iltapäivälehdet revittelevät lapsilla, jotka eivät pääse kouluun ja vanhemmilla, jotka eivät pääse töihin. Ja niin edelleen. Normaaliin tapaan edes pieni vastarinnan pilke herättää hysteerisen pakokauhun siitä, kuinka maailma loppuu, jos kaikkiin ylhäältä saneltuihin ehtoihin ei suostuta mukisematta.

Kustannuksista puhuen onkin mielenkiintoista huomioida, että sen kummemmin Mattila, Zyskowicz, Koski, Eva tai iltapäivälehdetkään eivät ole osoittaneet suurempaa kiinnostusta niihin kymmeniin miljardeihin euroihin, jotka ovat kiistatta valuneet viemäriin kiristävästä talouspolitiikasta seuranneen menetetyn kasvun muodossa. Päinvastoin - mainitut tahot ovat pääasiassa olleet etulinjassa vaatimassa tätä politiikkaa ja lietsomassa sitä tukevaa velkapaniikkia. Esimerkkejä jälkimmäisestä ei tarvitse vuoden alustakaan kauaa etsiä: sekä valtiovarainministeri Orpo (kok) että sinisten puheenjohtaja Terho ymmärsivät muistuttaa presidentti Niinistön puhetta kommentoidessaan, että Suomi velkaantuu yhä, asia ei muutu itsekseen, ja koron nousua tulee pelätä löysät housussa [7]; Helsingin Sanomissa professori Vesa Puttonen kirjoittaa, että jos talouskasvu ei pysyvästi kiihdy, on hyvinvointivaltion karsiminen ainoa keino julkisen velan kasvun estämiseksi [8]; Susanna Koski puolustaa aktiivimallia, paikallista sopimista ja muita rakenneuudistuksia, koska valtio ottaa edelleen velkaa, eikä budjetti ole tasapainossa [9]; ja niin edelleen. Mahdollisesti parhaan riman alituksen antaa Juhana Vartiainen (kok) kommentoidessaan Jouni Tillin kritiikkiä uusliberalismista toteamalla että hänellä (Vartiaisella) velkaantumiseen ei liity mitään moraalipaniikkia, mutta että Kreikka ja Zimbabwe osoittavat ylivelkaantumisen vaarat. [10] Niinpä niin. Mitään moraalipaniikkia ei lietsota, mutta sattumalta mainitaan kaksi huonossa jamassa olevaa valtiota, joilla ei ole mitään tekemistä Suomen kanssa ja joiden tilaan Suomen on lähes mahdotonta päätyä.

Viime kerralla esitin oman vaihtoehtoisen makrotason näkemykseni, jossa työttömyyteen suhtauduttaisiin tuotantokuilun sulkemisen kautta, eikä työn tarjonnan lisäämisen kautta. Esitin myös, että vallitsevassa ilmapiirissä tämän näkemyksen velkaantumiseen liittyvistä aspekteista on mahdoton keskustella julkisuudessa rationaalisesti johtuen asian ympärillä pyörivästä hysteriasta. Velkahysteria on poliittisesti sikäli ymmärrettävää, että velkaan on helppo liittää houkutteleva moraalitarina (säästäminen hyvä, velkaantuminen paha), mutta niille, jotka haluavat käsitellä velkaa sinä mitä se on (työkalu talouspolitiikassa) ja puhua velan kustannuksista vakavasti, asia näyttää hieman erilaiselta. Jos velan ottoa haluaa rationaalisesti kritisoida (hysteerisen kirkumisen sijasta siis), sen voi tehdä kahdesta suunnasta. Ensin on ns. syrjäytymisvaikutus (crowding out). Tässä tapauksessa valtion toimittama kulutus nostaa korkoja yleisesti (johtuen siis kasvaneesta kilpailusta lainarahasta, jonka määrä on rajallinen), mikä vähentää yksityisen sektorin halua/mahdollisuutta investoida, mikä puolestaan tarkoittaa vähemmän tuotantoa, vaurautta, veroja, jne. Nykytilanteessa tässä argumentissa ei tietenkään ole mitään tolkkua, koska korot ovat historiallisen matalalla, eivätkä ole nousemassa merkittävästi vielä pitkään aikaan, vaikka Euroopan Keskuspankki ensi vuonna niitä alkaisikin nostaa. Toiseksi voidaan sanoa, että velanotto asettaa taakan valtion taloudelle kasvavien korkomenojen muodossa. Tätä argumenttia voidaan tarkastella näiden menojen kehitystä vilkaisemalla:

Lähde [11]

Kuten näkyy, korkokulut olivat vuosituhannen vaihteessa huomattavasti suuremmat, kuin mitä ne ovat nykyään (korkokustannusten suhde BKT:en oli vuonna 2016 itse asiassa alle 1 %), ja koska ne eivät ajaneet Suomea vararikkoon silloinkaan, niin eivät ne tee sitä nytkään.

Edellä esitetyn pohjalta voidaan siis ensinnäkin todeta, että kansantalouden kannalta velka itsessään ei ole ongelma, vaan siitä mahdollisesti aiheutuvat kustannukset, eli korot. Orpolle ja muille, jotka kauhuissaan odottavat koron nousua voin todeta, että EKP ei nosta korkoja huvikseen tai sattumanvaraisesti, vaan korkojen noston tarkoitus on estää talouden ylikuumenemista, eli sitä tulee tapahtumaan vain silloin kun Euroopan valtioiden taloudet ovat myös paremmassa kuosissa maksaa näitä korkoja - tämä koskee siis myös Suomea ja johtuen ulkomaankaupan painotteisuudesta EU-alueelle, on mahdotonta kuvitella tilannetta, jossa Suomi olisi taantumassa samaan aikaan, kun koko muu Eurooppa on noususuhdanteessa. Professori Puttoselle ilmoitettakoon, että velkaa voidaan nimenomaisesti käyttää siihen talouskasvun kiihdyttämiseen, josta hän on niin kovin huolissaan. Rahoituksen professorina hänen luulisisi tämän ymmärtävän, sillä se on mitä menestyksekkäät yritykset tekevät joka päivä - ne arvioivat investointien mielekkyyttä odotettujen tuottojen perusteella ja jos tuottavaan investointiin tarvitaan velkarahoitusta ja tuotto ylittää riittävästi velan synnyttämät kustannukset, niin silloin sitä otetaan. Susanna Kosken huoli budjetin tasapainottamisesta puolestaan on yksinkertaisesti ilmoitus siitä, että jos hän saisi päättää, niin talouspolitiikkaa pyöritettäisiin irrationaalisuuden pohjalta. Miksikö? Koska talouden tila ei ole vakaa - joskus ollaan ylämäessä, joskus alamäessä, joskus pohjalla, joskus huipulla. Tämä tarkoittaa, että talouden hoidon sitominen johonkin ennalta valittuun mielivaltaiseen lukuun (oli se sitten -4 %, + 12 % tai 0 %) merkitsee sitä, että muuttuviin tilanteisiin ei reagoida tilanteen tarpeiden mukaan, vaan tämän mielivaltaisen luvun perusteella, mikä on resepti katastrofille. Vartiaiselle taas ei voi juuri muuta todeta, kuin että Suomesta ei ole tulossa Zimbabwea. Piste. 

Kokoomus ja kirjoituksessa mainitun tyyppiset uusliberalismia edustavat professorit ovat olleet etunenässä puolustamassa leikkauspolitiikkaa ja heidän pääargumenttinaan on yleensä toiminut vetoaminen velkaantumiseen ja sen vaaroihin, mutta kuten edellä on esitetty, nämä argumentit pohjaavat pääasiassa näennäisrationaaliseen retoriikkaan ja reaaliset argumentit korkokustannuksista eivät ole nykytilanteessa päteviä. Ei siinä, että Suomen kannattaisi tällä hetkellä erityisesti lisätä velanottoaan, mutta koska tuotantokuilu on edelleen negatiivinen varovainen kaasun painaminen ei olisi pahitteeksi ihan jo pelkästään työmarkkinoiden saattamiseksi kireämmäksi, mikä kannustaisi yrityksiä investoimaan ja mekanisoimaan. Tämän tapahtumista emme voi tietenkään varmuudella tietää, mutta taloudellisen kuripolitiikan seuraukset sen sijaan tiedämme liiankin hyvin: Suomen talous on ollut OECD:n mukaan joka vuosi talousromahduksen jälkeen potentiaalinsa alapuolella johtuen riittämättömästä kysynnästä. [12] Tämä on maksanut kansalaisille ja valtiolle kymmeniä miljardeja menetetyssä kasvussa sekä syrjäännyttänyt lukemattomia ihmisiä, jotka ovat joutuneet työttömäksi harjoitetun politiikan seurauksena - näiden päätösten jälkeensä jättämiä tuhoja tulemme korjaamaan hamaan tulevaisuuteen. Nyt tämän katastrofaalisen linjan edustajat ovat siis yhtäkkiä paniikinomaisesti huolissaan yhden päivän lakon kustannuksista. Mitä tähän voi enää edes sanoa? Nämä eivät ole vakavasti otettavia ihmisiä.

---

[1] http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/ek-laski-lakon-hinnaksi-120-miljoonaa-euroa-sak-18-miljoonaa/783764/

[2] https://www.sak.fi/aineistot/blogi/ek-paisuttelee-lakkomenetyksia-sakn-laskukaavalla-menetys-lahes-7-kertaa-pienempi

[3] http://blogit.apu.fi/pekkamattila/itsetuhoisten-lakko/

[4] https://www.verkkouutiset.fi/ben-zyskowicz-miten-ay-liikkeella-voi-olla-ulkoparlamentaarinen-veto-oikeus/

[5] https://demokraatti.fi/kokoomuspoliitikko-kieltaisi-poliittiset-lakot-tyottomat-valjastettiin-ay-liikkeen-keppihevoseksi/

[6] https://yle.fi/uutiset/3-10052892

[7] https://yle.fi/uutiset/3-10061583

[8] https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005529779.html

[9] http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/vieraskolumnit/artikkeli-1.220048

[10] http://politiikasta.fi/oleskeluyhteiskunnasta-tyoyhteiskuntaan-aktiivimalli-uusliberaalina-vallankayttona/

[11] http://www.valtionvelka.fi/fi-FI/Tilastot/Riskienhallinta/Budjettitalouden_korkokulut

[12] http://stats.oecd.org/Index.aspx?QueryId=51655#

Aktiivimalli ja tuotantokuilu

Työttömyysturvan aktiivimallin laaja vastustus kansalaisten keskuudessa (asiaan liittyvän kansalaisaloitteen voi allekirjoittaa täällä) on onnistunut aktivoimaan ainakin kaikki kynnelle kykenevät hallituspolitiikan puolustajat, vaikka heidän keskuudessaan tuntuu olevan suurta hämmennystä mallin sisällöstä. Ministeritasolla Kai Mykkänen (kok) kerkesi jo ilmoittamaan, että aktiivimallin ehtojen täyttämiseen riittää myös palkaton 18 tunnin työkokeilu esimerkiksi yhdistyksessä, säätiössä tai osuuskunnassa. Kuitenkin laki aktiivimallista toteaa, että tehdyn työn palkan on oltava työehtosopimuksen mukainen tai jos alalla ei ole työehtosopimusta, kokoaikatyön palkan olisi oltava vähintään 1 187 euroa kuukaudessa. Toisin kuin ministeri luulee, palkkarajan alittava tai ilmainen työ eivät siis kelpaa. Samoin elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk) lupasi, että sanktioita ei tule, jos aktiivisesti hakee töitä. Laki on kuitenkin kiinnostunut vain lopputuloksesta (saako töitä vai ei), eikä ota mitään kantaa siihen, kuinka aktiivisesti niitä on haettu. [1] Jälleen toisin kuin ministeri luulee, laki tulee siis rankaisemaan myös aktiivisia työnhakijoita, koska työpaikkoja tai vaadittavia koulutuspaikkoja ei ole kaikille. 

Tietämättömyys itse säädetyn lain sisällöstä ei tietenkään ole hallituksen ainoa ongelma ja sivuhuomautuksena mainittakoon, että ajoittain pyöritään jo farssin tienoilla, kun ensin Mykkänen patistaa maaseudun työttömiä muuttamaan kaupunkeihin [2] ja parin päivän jälkeen Juhana Vartianen (kok) puolestaan hätyyttelee kaupunkien työttömiä maaseudulle [3]. Vartiainen ja Perussuomalaisten Tom Packalen [4] myös vaativat työttömiä siirtymään sankoin joukoin puhelinmyyjiksi (missä provisiopalkka saattaa helposti asettua ongelmaksi edellä mainitun palkkarajan alituksen suhteen), eli nimenomaan niihin matalan tuottavuuden työpaikkoihin, joista marraskuussa kirjoitin ja joista poispäin voimakkaammin täystyöllisyyteen tähtäävällä talouspolitiikalla voitaisiin halutessa siirtyä. Vartiainen ja hänen puolustajansa myös jatkavat tuttua sotaansa terminologiaa vastaan ja perustelevat aktiivimallia sillä, että lähestymme rakenteellisen työttömyyden rajaa (NAIRU). Tarkemman selostuksen voi lukea marraskuun kirjoituksestani, mutta koska NAIRU nimenomaan tarkoittaa sitä pistettä työttömyydessä, jonka alle ei oletetusti voida mennä ruokkimatta kiihtyvää inflaatiota, voidaan väitteet pisteen lähestymisestä tarkastaa viime vuoden inflaatiosta:

Koska inflaatio on edelleen kaukana EKP:n 2 % tavoitteesta ja trendi itse asiassa alaspäin, ovat väitteet NAIRUn lähestymisestä auttamatta roskaa. Tämä ei siis ole minun mielipiteeni, vaan määritelmällinen kysymys - koska inflaatio ei kasva, emme yksinkertaisesti voi olla siinä työllisyyden pisteessä, jossa se kasvaa.

Kaikki tämä sanottuna, koska esimerkiksi Mykkäsen ja Kokoomuksen ohjelmapäällikön Antti Vesalan [5] esittämä vaatimus kriitikoille aktiivimallille vaihtoehtoisista toimista työllisyyden kasvattamiseksi ei ole millään lailla kohtuuton, niin tässä tulee varsin vaatimaton ja yksinkertainen ehdotus makrotasolla - keskitytään tuotantokuilun sulkemiseen, eikä työvoiman tarjonnan lisäämiseen. Tuotantokuilu tarkoittaa reaalisen BKT:n erotusta kansantalouden potentiaaliseen bruttokansantuotteeseen, eli siihen BKT:n tasoon, joka saavutettaisiin, jos kansantalouden kapasiteetti olisi täyskäytössä. Negatiivinen luku tarkoittaa vajaa käyttöä ja OECD:n tilastoista [6] voimme nähdä, että Suomen tuotantokuilu on ollut miinusmerkkinen joka vuosi talousromahduksen jälkeen, eli potentiaalisen tuotannon alapuolella. Tämä kertoo myös meille varsin kiistattomasti talouden ongelmien olennaisimman lähteen - riittämätön kysyntä, mikä on siis pitänyt kapasiteetin vajaa käytössä, mikä puolestaan on tarkoittanut rahan kaatamista viemäriin menetetyn kasvun seurauksena.

Suomessa tähän ongelmaan on suhtauduttu nimenomaan viennin kautta (vaikka tässäkin suhteessa tarjontapuolen kilpailukykykonseptin kautta, ei kysynnän riittämättömyytenä ulkomailla), mutta tällöin unohtuu, että suurin osa taloudellisesta toiminnasta on kuitenkin kotimaista, ja että kotimainen kysyntä on viime vuosina ollut Suomessa hieman yli 70 prosenttia kokonaiskysynnästä. Koska vertaaminen Ruotsiin on muodikasta, niin tehdäänpä se tässäkin tapauksessa:

Lähde [7]

Kuten näkyy, siinä missä Ruotsissa on stimuloitu kotimaista kysyntää, täällä taas on tehty päinvastoin ja seuraukset ovat jälleen olleet sen mukaisia. Joku saattaisi vetää tästä joitain johtopäätöksiä valitun kurssin viisaudesta, mutta jos vertaaminen Ruotsiin onkin muodikasta, niin vielä muodikkaampaa on tehdä vertaus, huomata että se ei tue tarjontapuolen oppeja, jättää tämä sivuseikka huomioimatta ja ilmoittaa että todistus tarjontapuolen näkemyksille on löytynyt. Tämän jälkeen sitten markkinakultisteja marssitetaan median eteen pirskottelemaan vuohen verta temppelin nurkkiin ja lukemaan teelehdistä, mitä jumalan lepyttäminen seuraavaksi vaatii.

Hieman vakavammin asioihin suhtautuvat henkilöt saattavat huomauttaa, että OECD:n ennuste Suomen tuotantokuilusta on tälle vuodelle enää hieman negatiivinen (-0, 235 % kun taas 2017 se oli -1,742 %), ja että plussan puolelle siirtyminen luo inflaatiopaineita. Tämä on tietenkin periaatteessa totta, mutta kuten aikaisemmin totesin, inflaatio on edelleen erittäin kaukana tavoitteesta, joten asia ei ole todellinen ongelma. Tuotantokuilun siirtäminen positiiviseksi (kysyntä ylittää tarjonnan) ja sen pitäminen siellä on myös itse asiassa hyödyllistä, koska se kannustaa yrityksiä laajentamaan kapasiteettia (investoimaan) ja kasvattamaan tuottavuutta (mekanisoimaan) - molemmat näistä tekijöistä ovat kansantalouden kannalta huomattavasti olennaisempia seikkoja, kuin ihmisten usuttaminen häiritsemään muita kansalaisia puhelinmarkkinoinnilla. Se, mihin valtion rahoja sitten pitäisi tarkalleen ottaen ohjata, on kokonaan toinen kysymys ja legitiimi puheenaihe, mutta esim. suuremmalla panostuksella liikenneväylien kunnostukseen valtio säästäisi pitkässä juoksussa (korjauskustannukset pahenevat vaurioiden syventyessä) ja sama pätee sekä yrityksiin että yksityishenkilöihin (nopeammat yhteydet, vähemmän vaurioita ja kulumista ajoneuvoille), mikä puolestaan tarkoitaisi, että käytännössä kaikki voittaisivat.

Loppuun on kuitenkin pakko mainita, että esitetty keskittyminen tuotantokuiluun vaihtoehtoisena lähestymistapana työttömyyden hoitamisessa on nykyisessä ilmapiirissä käytännön tasolla mahdotonta. Miksikö? Koska se tarkoittaisi asiaan puuttumista lainarahalla ja sekä Kokoomus että Sipilä-johtoinen Keskusta ovat erittäin tehokkaasti onnistuneet sabotoimaan mahdollisuudet rationaaliseen keskusteluun talouspolitiikasta ja velkakeskustelu muuttuu aina välittömästi hysteeriseksi huutamiseksi. Näin ollen, kun Mykkänen ja Vesala kysyvät vaihtoehtoisia toimia työttömyyden parantamiseen ja sitten valittavat, ettei vastapuolelta sellaisia löydy, niin mitä he oikeasti tarkoittavat on, että kyllä löytyy, mutta emme pidä niistä, joten niitä ei ole.

---

[1] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005513911.html

[2] http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/mykkanen-lyttaa-aktiivimallin-vastustajat-jos-ei-kotiseudulta-loydy-mitaan-taytyy-lopulta-muuttaa/780415/

[3] http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka/artikkeli-1.219281

[4] https://www.aamulehti.fi/uutiset/sinisten-matti-torvinen-ay-liike-ja-vasemmistopuolueet-masinoivat-tyottomien-sahkopostitulvan-200637007/?ref=rns_fb

[5] https://yle.fi/uutiset/3-9997836

[6] http://stats.oecd.org/Index.aspx?QueryId=51655#

[7] http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22016/ty22016pdf/ty22016TanninenTuomala.pdf

Halpatyövoima

Kuten viime kerralla ohimennen mainitsin, niin koska talouspolitiikan ohjenuoraksi Suomessa on valittu tarjontapuolen talousopit, niin leikkaukset ja vastikkeellisuus tulevat todennäköisesti olemaan päivän sana työllisyyspolitiikassa hamaan tulevaisuuteen. Eduskunnan käsittelyssä oleva työttömyysturvan aktiivimalli tarjoaa kumpaakin: aktiivimallin mukaan työttömyysetuus maksettaisiin 65 työttömyysetuuden maksupäivältä 4,65 prosentilla alennettuna, jos henkilö ei ole 65 edeltävän työttömyysetuuden maksupäivän aikana osoittanut aktiivisuutta. Aktiivisuutta voi osoittaa olemalla työssä yhteen työssäoloehtoa kerryttävään kalenteriviikkoon vaadittava työaika tai ansaita yritystoiminnasta vastaava tulo tai olla viisi päivää työllistymistä edistävässä palvelussa mainitun 65 päivän aikana. [1] Eli jos haluaa saada työttömyysetuutta, on tehtävä sen eteen tehtävä töitä, eikä näillä töillä ole siis alun perinkään tarkoitus tulla toimeen. Koska työllistymistä edistävä palvelu on usein 9 euron päiväpalkalla tehtävää "kuntouttavaa työtoimintaa", tarkoittavat nämä seikat siis yhdessä kasvavia halpatyömarkkinoita.

Edellä esitetty ei ikävä kyllä ole myöskään pelkkä hypoteesi, sillä esimerkiksi työministeri Jari Lindström (sin) myönsi jo julkisesti, että halpatyömarkkinoita nimenomaan ollaan luomassa ja oppositiostakin ainakin myös Vihreiden Antero Vartian mielestä on vaarallista ajatella, että palkalla pitäisi tulla toimeen. [2] Työnantajien piirissä on jo pitkään tietenkin haaveiltu vastaavista muutoksista ja esim. Etlan tutkimusjohtaja Mika Maliranta kokee "valtavasti viehätystä ja tarvetta siirtyä saksalaistyyppiseen malliin", jossa siis on pysyvästi luotu halpatyömarkkinat heikentämällä yleissitovuutta, tiukentamalla oikeutta työttömyysturvaan, leikkaamalla ansiosidonnaisen kestoa ja tasoa jne. Sitä, että halpatyömarkkinat Saksassa ovat osoittautuneet köyhyysloukuksi (ja todennäköisesti tekevät siis saman täällä), ei ilmeisesti normaalin sanahelinän ulkopuolella koeta ongelmalliseksi. [3]

Kaikki tämä on siis moraalisesti vähintäänkin kyseenalaista, mutta miltä näyttää taloudellinen puoli, johon yleensä jonkin sortin välttämättömyysargumenteilla vedotaan? Vastatakseen tähän on ensiksi otettava esille asia, jota mediassa käsitellään aivan liian harvoin, eli työn tuottavuuden kehitys, jonka suhde bruttokansantuotteeseen on siis kaksisuuntainen - BKT:n kasvu yleensä ruokkii tuottavuuden kasvua ja toisinpäin. Alla kuvio työn tuottavuuden kehityksestä Suomessa (kuvio on saman suuntainen käytännössä kaikissa länsimaissa):

Lähde [4]

Kuviosta voimme siis nähdä, että kiristyspolitiikan seurauksena myös tuottavuuden kasvu on jumiutunut epänormaalin mataliin lukuihin pitkäksi aikaa. Työn tuottavuuden kasvu määräytyy lähes kokonaan mekanisaatiosta, jota myös digitalisaatioksi nykyään kutsutaan. Näin esimerkiksi kun 1950- ja 1960-luvuilla maaseudulla siirryttiin traktoreihin, puimureihin ja muihin vastaaviin koneisiin, nousi työntuottavuus selkeästi, koska yksi henkilö pystyi nyt tekemään työt, johon aiemmin tarvittiin monia. Tämä tietenkin teki monista työttömiä, mutta se ei ollut ylitse pääsemätön ongelma, koska Suomen valtio (kuten kaikki länsimaat) pyöritti täystyöllisyyteen tähtäävää kysyntäpuolen talouspolitiikkaa, minkä seurauksena maaseudun työttömät saivat töitä tehtaista, rakennustyömailta, jne. 

Ensimmäinen pointti tässä on siis, että paljon puhuttuja työntappajarobotteja ei ainakaan empiirisestä aineistosta löydy, koska numerot puhuvat itse asiassa epänormaalin hitaasta mekanisaatiosta, mistä voimme päätellä, että työttömyyden syy ei ole ollut teknologinen kehitys, vaan tietoisesti harjoitettu politiikka. Tämä asettaa myös kyseenalaiseksi Etlan Malirannan ja muiden vastaavien tahojen väitökset siitä, että muutosta Saksan suuntaan pakottaa "teknologinen murros". Koska merkkejä teknologisesta murroksesta tai työntappajaroboteista ei ainakaan datasta löydy, niin voi epäillä löytyykö niitä mistään muualta kuin ideologisista fantasioista ja poliittisesti tarkoituksenmukaisesta retoriikasta. Tämä on toki uusliberaali normi - empiria joutaa roskiin abstraktien mallien ja ideologisen vakaumuksen tieltä. 

Toinen pointti liittyy varsinaisesti halpatyövoimaan. Halpatyömarkkinoiden ja laajan työvoimareservin ylläpitäminen (johon työntarjontaa lisäävät "reformit" tähtäävät) ehkäisevät tuottavuuden kasvua ja investointeja, koska työnantajilla on kannustin käyttää halpaan työvoimaan perustuvia työvoimaintensiivisiä metodeja mekanisaatioon investoimisen sijaan, mikä siis osaltaan jarruttaa BKT:n kasvua pitkällä tähtäimellä. Voimakkaammin täystyöllisyyteen tähtäävä politiikka paitsi antaa siis työntekijöille paremmat mahdollisuudet neuvotella korkeammasta palkasta, niin se myös kannustaa työnantajia mekanisaatioon, koska tiukempien työmarkkinoiden olosuhteissa halpatyövoimareserviä on vähemmän käytettävissä. Tämä tietenkin tarkoittaa, että tietyt matalan tuottavuuden työpaikat jäävät osittain täyttämättä (kuuluisat risusavotat, kivien lakaisut ja muut piikatyöt tai vaikkapa feissarit kadun kulmissa), mutta ainoastaan siksi, että niiden tekijöille tarjoutuu paremmat mahdollisuudet neuvotella itsensä paremmin maksaviin töihin, mikä on siis halpatyövoimamallin luoman köyhyysloukun vastakohta. Tämä ei myöskään ole pelkkä hypoteesi, sillä esim. Yhdysvalloissa työmarkkinoiden kiristyminen (työttömyysprosentti 4,1%) näyttäisi vieneen aikaisemmin aneemisen tuottavuuden kasvun vuoden kahdella viimeisellä neljänneksellä yli kolmeen prosenttiin, [5] kun taas päinvastaisesti esim. paikallisen sopimisen ja muiden työmarkkinoiden deregulaation positiivisista vaikutuksista ei edes IMF [6] (tai moni muukaan [7]) löydä reaalimaailmasta todistusaineistoa.

Työvoimareserviin liittyen voidaankin ottaa vielä esille yksi pointti, joka jäi tekemättä viime kertaisessa kirjoituksessa, eli että käytettävissä olevan työvoimareservin arvioinnissa ei tietenkään ole syytä jäädä ainoastaan varsinaiseen työttömyysprosenttiin, vaan mukaan tulee laskea myös alityöllistetyt ja piilotyöttömät. Tämän pohjalta tilanne näyttää seuraavalta:

Lähde [8]

Piilotyöttömillä tässä tarkoitetaan niitä, jotka haluaisivat tehdä työtä ja olisivat käytettävissä kahden viikon kuluessa, mutta eivät ole viimeisen neljän viikon aikana etsineet työtä. Alityölliset puolestaan ovat niitä, jotka ovat esim. osa-aikaisia, mutta haluaisivat tehdä enemmän työtä. Kun nämä ryhmät lasketaan yhteen, saadaan käytettävissä olevaksi työvoimareserviksi 13% työikäisistä, mikä jälleen näyttäisi viittaavan siihen, että työntarjonnan lisäämisen pitäminen prioriteettien eturivissä ei näytä perustellulta ja että työttömyyttä voidaan huoletta painaa huomattavasti alemmaksi ilman erityistä huolta inflaatiosta. Tämä siis tietenkin sillä oletuksella, että käynnissä olevien toimien tarkoitus on todella vaikuttaa positiivisesti talouteen tai ihmisten elämään, eikä pyrkiä luomaan työssä käyvien köyhien luokkaa, johon putoamisella myös oikeissa töissä käyviä voidaan kätevästi pelotella pysymään ruodussa.

---

[1] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3822805-syrjiva-ja-epatasa-arvoinen-tyottomien-keskusjarjesto-pitaa-aktiivimallia-leikkauksena

[2] https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/ministeri-lindstrom-ennustaa-suomeen-halpatyomarkkinoita-ja-myontaa-tyottomien-aktiivimallin-saattavan-tarvita-korjauksia/6695858#gs.MgHMGVc

[3] https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/saksassa-osa-saa-niin-pienta-palkkaa-etta-silla-ei-tule-toimeen-ja-suomessa-haikaillaan-samaa/?shared=1764374-dddd2b90-999

[4] https://www.stat.fi/til/ttut/2016/ttut_2016_2017-11-30_tie_001_fi.html

[5] http://cepr.net/blogs/beat-the-press/higher-wages-can-boost-productivity-but-wages-are-already-growing

[6] https://www.socialeurope.eu/labour-market-deregulation-productivity-imf-finds-no-link

[7] Esim. https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=2206526; https://academic.oup.com/ser/article-abstract/11/4/739/1690275?redirectedFrom=fulltext

[8] http://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2017/11/29/niin-syva-on-kuin-pitkakin/

Vartiainen ja työttömyys

Juhana Vartiainen (kok) onnistui taannoin aiheuttamaan laajaa pahennusta Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa toteamalla, että Suomen työttömistä ainoastaan noin 40 000 pystyy oikeasti työllistymään. [1] Sittemmin hän on myös jo kerennyt sydämistymään jutun aiheuttamista reaktioista, [2] moittinut HS:n otsikointia ja kirjoittanut blogissaan selvennyksen näkemyksistään [3]. Otsikoinnin tasosta en tiedä, mutta koska olennaista asiassa on tietenkin Vartiaisen näkemysten sisältö, niin vilkaistaanpa niitä.

Kuten Vartiainen blogissaan selittää, niin tuo 40 000 työttömän mahdollisuus työllistymiseen perustuu tämän hetkisen kausitasoittetuun työttömyysprosentin (8,7 %) ja arvioidun rakenteellisen työttömyysasteen (OECD:n mukaan 7,4 %) erotukseen. Rakenteellinen työttömyysaste (englanninkielinen lyhenne NAIRU) tarkoittaa sitä työttömyysprosenttia, jonka alle tietyssä yhteiskunnassa ei oletetusti voida mennä ilman, että se kiihdyttää inflaatiota. Tämä puolestaan johtuu siitä, että työllisyyden laskiessa työntekijöiden mahdollisuudet vaatia enemmän palkkaa kasvavat, mikä puolestaan alkaa siirtyä kuluttajahintoihin ja molemmat seikat yhdessä siis johtavat inflaatiospiraaliin kun työntekijät vaativat kierroksittain suurempia palkkoja, mihin työnantajat taas vastaavat kohottamalla hintoja.

Näin siis ainakin teoriassa. Ongelma NAIRUn kanssa on, että sen arvioimiseen ei ole luotettavia metodeja ja arvioilla on yleensä suuri taipumus mennä yläkanttiin - esimerkiksi sekä Ruotsi että Saksa ovat alittaneet omat NAIRUnsa, mutta niiden inflaatio ei ole edes Euroopan Keskuspankin määrittämässä 2 %:n tavoitteessa. [4] NAIRUun liittyviä inflaatiospiraaleja ei ole itse asiassa juuri nähty sitten 1980-luvun puolivälin, mikä onkin Vartiaisen ja hänen uusliberaalien hengenheimolaistensa mahdollisesti suurin ongelma - heidän teesiensä perusta pohjaa 1970-lukuun, mutta silloin teollisuusmaissa voimassa ollut työvoimapoliittinen konfiguraatio on jo ajat sitten käännetty käytännössä päälaelleen. NAIRUn kuvaaman 1970-luvun inflaatiogeneraattorin ja nykypäivän erot voi summata seuraavalla kaaviolla:

Tilanne 1970-luvulla:	Tilanne nykyään:
Korkea inflaatio	Sekulaari inflaation puute
Työvoiman osuus BKT:sta korkea	Pääoman osuus BKT:sta korkea
Yritysten voitot matalalla	Reaalipalkkojen kasvu matalalla
Ammattiliitot vahvoja	Ammattiliitot heikkoja
Matala epätasa-arvoisuus	Kasvava epätasa-arvoisuus
Kansalliset markkinat	Globaalit markkinat
Finanssitalous heikko	Finanssitalous vahva
Keskuspankit heikkoja	Keskuspankit vahvoja
Parlamentit vahvoja	Parlamentit heikkoja

 Lähde [5]

1970-luvulla työvoiman vaikutusvalta sekä työmarkkinoilla että politiikassa oli siis suhteellisesti vahvempi kuin koskaan ja se pystyi tehokkaasti vaatimaan oikeuksiaan, Kapitalistisessa järjestelmässä tämä on kuitenkin aina ongelma, koska yritysten täytyy jollain tavalla tehdä voittoa tai muuten ne menevät konkurssiin, minkä seurauksena palkankorotuksiin vastattiin hintojen nostoilla, mikä siis johti inflaatiospiraaliin. Uusliberaalien muutosten myötä 1980- ja 1990-luvuilla tämä konfiguraatio on kuitenkin hyvässä tai pahassa suurelta osin romutettu (mahdollistamalla ulkoistukset kehitysmaihin, siirtämällä keskuspankit pois parlamentaarisesta kontrollista, jne.), minkä perusteella voi todeta, että Vartiainen ja kumppanit todennäköisesti arvioivat NAIRUN yläkanttiin, koska työvoima on jo onnistuttu varsin tehokkaasti kesyttämään, mikä puolestaan näkyy esimerkiksi lakkojen määrän romahtamisessa [6] ja toisaalta EKP:n kyvyttömyytenä saada inflaatiota edes haluamaansa 2 %:in. Vartiaiselle sanoisin siis, että edelleen on olennaisempaa keskittyä tuotantokuilun sulkemiseen (kysynnän stimuloimiseen) kuin työvoimareservin kasvattamiseen, mutta koska Vartiainen uskoo sellaisiinkin konsepteihin kuin rikardolainen ekvivalenssi [7] (jota on empiirisestä maailmasta etsitty kissojen ja koirien kanssa - tuloksetta), niin tuskinpa häntä erityisesti kiinnostaisi.

Mutta työvoimareservin kautta voimmekin palata HS:n haastatteluun, jossa Vartiainen toteaa työvoimapulan olevan jo ongelma ja että hän on saanut asian tiimoilta useita soittoja työnantajilta ympäri Suomea. Ehkä on, ehkä ei, mutta tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä rationaalisen päätöksenteonkannalta, sillä (mahdollisen) työvoimapulan näemme numeroista, emme kuuntelemalla anekdootteja naapurin Kakelta. Todellisen työvoimapulan tilanteessa työnantajat luonnollisesti pyrkivät tarjoamaan korkeampia palkkoja houkutellakseen työvoimaa kilpailijoiltaan, koska tämä antaa absoluuttisen edun - esimerkiksi jos kaupungissa on pulaa remonttimiehistä, niin yritys A saa absoluuttisen edun houkuttelemalla remonttimiehiä yritykseltä B, koska sen jälkeen yritys A pystyy toteuttamaan siltä tilatut remontit toisin kuin yritys B. Jos tätä ei tapahdu se voi johtua kahdesta syystä: a) kyseiset yrittäjät eivät ymmärrä markkinataloudesta mitään ja mahdollisesti siten korvautuvat pätevämmillä kilpailijoilla mennessään konkurssiin b) oikeaa työvoimapulaa ei ole ja asiasta valitetaan muista syistä. Joka tapauksessa ansiotasoindeksistä voimme siis tarkistaa, onko Suomessa hurja palkkakilpailu käynnissä:

Lähde [8]

Kuten näkyy, palkkojen korotussuunta on ollut alaspäin, ei ylös, mikä näyttäisi viittaavan siihen, ettei Vartiaisella ole ainakaan mitään empiiristä pohjaa toteamukselleen. Tähän voi tietenkin todeta, että tilastot näyttävät aina viiveellä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu ja että kuvio loppuu tämän vuoden syyskuuhun, mutta minä voin nojata vain siihen mitä saatavilla oleva data minulle kertoo, en puhelinsoittoihin yrittäjäystäviltäni tai ideologisiin fantasioihin.

Lopuksi Vartiainen toteaa, että "iso elefantti huoneessa" on se, mitä sosiaaliturvan uudistus merkitsee työttömyysturvan kannalta. Valtioneuvoston kanslia on asettanut 28.9.2017 Perusturvan ja toimeliaisuuden kokonaisuudistushankkeen, [9] ja vaikka sitä ei ainakaan vielä kerrota suoraan, kuinka sosiaaliturvaa on tarkoitus uudistaa, niin todennäköisesti tällä tarkoitetaan Vartiaisenkin peräänkuuluttamia työvoimareservin kasvattamiseen pyrkiviä toimia, eli leikkauksia ja mahdollista vastikkeellisuutta. Itse ansiosidonnainen työttömyysturvahan kerettiin jo lyhentää 400 päivään ja koska työttömyys todennäköisesti vähenee ensi vuonna talouskasvun myötä, niin tämäkin "uudistus" todennäköisesti julistetaan onnistuneeksi riippumatta sen todellisista meriiteistä. Näitä todellisia meriittejä on tietenkin mahdoton tietää etukäteen, mutta koska ruotsalaiset kerkesivät jo vuosina 2001-2002 tehdä samansuuntaisen reformin (työttömyyskorvauksen tasoa alennettiin 20 viikon jälkeen), voimme seurata sen vaikutuksia vertaamalla työttömyyden kehitystä reformittomaan Suomeen:

Lähde [10]

Kuten näkyy, Ruotsin työttömyys jatkoi kasvuaan vielä yli kaksi vuotta reformin jälkeen ja on sen jälkeen seurannut varsin yksi yhteen Suomen kehitystä aina vuoteen 2013 saakka. Jos nykyisen eron syyksi haluaa hakea Ruotsin työttömyysturvareformia tai enemmän paikalliseen sopimiseen nojaavaa työmarkkinajärjestelmää, joutuu tekemään kohtuullisesti mentaalista akrobatiaa selittääkseen miksi näiden seikkojen vaikutus näyttää aktivoituvan varsin selektiivisesti, erityisesti koska käyrien eroaminen vuoden 2013 kohdalla sattumalta korreloi myös Ruotsin siirtymisellä elvyttävämpään talouspolitiikkaan samalla kun Suomi on jatkanut kiristystä (puhuin tästä lyhyesti viime kuussa). Tämän toteaminen on kuitenkin poliittisesti epäkorrektia kerettiläisyyttä kunniallisissa keskustelukerhoissa, minkä seurauksena poliittinen diskurssi on degeneroitunut tasolle, jossa kaikki jotka eivät hyväksy uusliberaalin tarjonta-puolen talousopin olettamuksia Jumalan totuuksina lynkataan julkisesti törsäävinä hyysäreinä. Ei ihme, että Vartiainenkin kauhistui THL:n raportista, jossa kehdattiin epäillä hänen käsitystään, että työttömien äitien lisääminen työmarkkinoille oikeasti alentaakin työttömyyttä.

---

[1] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005454334.html

[2] https://yle.fi/uutiset/3-9944811

[3] https://juhanavartiainen.fi/2017/tyovoimavirrat-ja-rakenteellinen-tyottomyys/

[4] http://stats.oecd.org/Index.aspx?QueryId=61365#; https://fi.tradingeconomics.com/sweden/inflation-cpi; https://fi.tradingeconomics.com/sweden/unemployment-rate; https://fi.tradingeconomics.com/germany/inflation-cpi; https://fi.tradingeconomics.com/germany/unemployment-rate

[5] http://www.readcube.com/articles/10.1007/s10272-016-0629-4?author_access_token=6WZAX6MYuq8klP_knSHpQve4RwlQNchNByi7wbcMAY6OtT4TeY_DX0VnADkr76rVJ_jZJzNq1JWkm1hNcbEa5zupZoPmmbOJARbNg1MlYrLrMxG0hycztfrYLf1cC0xk-lIB_TQOa7xOFiogDvuklQ%3D%3D

[6] http://www.tilastokeskus.fi/til/tta/2016/tta_2016_2017-04-28_tau_002_fi.html

[7] http://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000004875641.html

[8] http://www.stat.fi/til/ati/2017/03/ati_2017_03_2017-10-12_tie_001_fi.html

[9] http://vnk.fi/documents/10616/3934867/Perusturvan-ja-toimeliaisuuden-kokonaisuudistus.pdf

[10] http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22016/ty22016pdf/ty22016TanninenTuomala.pdf

Kiky

Odotettua paremmat näkymät taloudessa tälle sekä ensi vuodelle ovat luonnollisesti herättäneet keskustelun siitä, kelle ansio tapahtuneesta kuuluu. Oppositiossa SDP ja Vihreät ovat viimein hypänneet Vasemmistoliiton kelkkaan vastustamaan kikyä ja sieltä todetaankin, että kasvun vahvistuminen pohjaa pääasiassa maailmantalouden vahvistuneeseen suhdanteeseen. Hallitus luonnollisesti ilmoittaa, että kaiken takana on hallituksen politiikka ja kiky, todeten esimerkiksi eurooppa-, kulttuuri-, ja urheiluministeri Terhon (sin.) suulla: "Usein on nostettu esille, että nyt saatu talouskasvu on vain kansainvälistä suhdannemuutosta. On omituista, että kuinka pitkällä viiveellä muutos siirtyi Suomeen." [1] Onko? Pelastiko kiky Suomen vai ovatko aikaisempien vuosien vaikeudet johtuneet jostain muusta kuin liian kalliista työvoimasta?

Kilpailukykysopimuksen pointtihan on, että Suomessa tuotannon kustannukset ovat oletetusti liian korkeat verrattuna kilpailijamaihin, joten kustannuksia päätettiin alentaa leikkaamalla työvoiman hintaa, eli sitä mitä työnantaja joutuu työntekijästä maksamaan palkan ja muiden maksujen kautta. Esimerkkeinä olennaisista kilpailijamaista mainitaan usein Ruotsi ja Saksa (joilla siis on mennyt Suomea paremmin), joten käytetäänpä niitä vertailussa. Alla olevassa kuviossa näkyy työvoiman yksikkökustannusten kehitys vuodesta 2010 eteenpäin. Onko Suomen kehitys eriytynyt Ruotsista ja Saksasta?

Lähde [2]

Vastaus on ei. Punaisen viivan päällä näkyvät siis Ruotsi, Suomi ja Saksa vierekkäin, eli työvoiman yksikkökustannusten kehitykset ovat olleet maissa käytännössä samat (erot ovat prosentin kymmenyksissä). Koska työvoiman hinnan nousu ei siis ole voinut olla ongelma, ei sen lasku todennäköisesti myöskään ole ratkaisu. Kikyn vaikutusten kyseenalaisuuteen näyttäisi myös viittaavan se, että viime vuoden 1,9 %:n talouskasvu Suomessa (siis aikana ennen kikyn voimaantuloa) on samoissa lukemissa kuin vuodelle 2018 ennustettu kasvu. [3] Samaan tulokseen siis näytettäisiin pääsevän sekä kikyllä että ilman sitä, mutta tästä huolimatta siis esimerkiksi sosiaaliturvan maksuosuuksia siirretään työnantajilta työntekijöille kikyn mukaisesti vielä vuosia ja perusteena on nimenomaan kilpailukyvyn parantaminen.

Jos vastauksia Suomen talouden vaikeuksiin 2012-2015 alkaisi siis etsimään jostain muualta kuin liian kalliista työvoimasta, niin mistä niitä mahdollisesti löytyisi? Ensimmäisen paikan ei pitäisi aiheuttaa suurta pään raavintaa: kun joukko valtioita, jotka pääasiassa käyvät kauppaa keskenään (esim. EU) alkaa rajusti leikata kulutustaan yhtä aikaa (kuten tehtiin vuodesta 2010 eteenpäin), niin jokainen edes vielä puoliksi järjissään oleva ymmärtää, että tämä tulee aiheuttamaan talousvaikeuksia johtuen yhtäaikaisesta kysynnän laskusta. Siinä missä yksi valtio mahdollisesti voisi leikata itsensä kasvuun viennin kautta, niin kaikkien on tätä mahdotonta tehdä, koska jonkun täytyisi pystyä ostamaankin niitä vientituotteita. Kysynnän yleisellä heikkenemisellä Euroopassa ei siis ole mitään tekemistä suomalaisen työvoiman hinnan tai kikyn tarpeellisuuden kanssa.

Euroopan Keskuspankin korkojen lasku vuodesta 2012 eteenpäin (päätyen nollakorkoon 2016) yhdessä velkakirjojen osto-ohjelman kanssa pysäytti pahimman leikkauspolitiikasta aiheutuneen syöksykierteen ja euroalue pääsi suurimmasta kurimuksesta vuoden 2013 aikana siirtyen taas nollan paremmalle puolelle kasvuluvuissa. Tämä näkyy myös Suomen kohdalla:

Lähde [4]

Kuten näkyy, käyrä lähtee jälleen kasvuun 2013, mutta tyssää myös nopeasti. Miksi? Yksi olennainen syy on 2014 alkanut Krimin kriisi ja sen jälkiseuraukset, jotka ovat tietenkin vaikuttaneet koko Euroopan kaupankäyntiin Venäjän kanssa, mutta erityisesti Suomen. Tämä on johtunut Suomen perinteisesti suuremmasta suhteellisesta volyymistä Venäjän kaupassa ja siinä missä Venäjälle viennin osuus Suomen kokonaisviennistä putosi vuoden 2013 9,43%:sta vuoden 2016 5,64%:iin, niin esimerkiksi Saksassa vastaavat luvut olivat 3,36% ja 1,76% sekä Ruotsissa 2,11% ja 1,19%. [5] Menetettyjen prosenttiyksikköjen määrä on siis Suomessa huomattavasti suurempi kuin Saksassa tai Ruotsissa, mikä on vaikuttanut nousun heikkouteen täällä. Jälleen, tällä ei ole mitään tekemistä suomalaisen työvoiman hinnan kanssa.

Edellä mainitut seikat puhuvat tietenkin sen puolesta, että suhdannetarina on uskottavampi kuin kiky-tarina. Kuitenkin myös kotimaisella politiikalla on merkitystä (jonka kyseenalaiseen päätöksentekoon hallituksessa tällä tai edellisellä kaudella kaikki eduskuntapuolueet ovat siis ehtineet osallistua), kuten voimme nähdä seuraavasta kuviosta:

Lähde [6]

Kyseessä on siis vertailu Suomen ja Ruotsin julkisen sektorin rakenteellisesta tasapainosta, josta on poistettu suhdanteiden aiheuttama vaihtelu. Näin nähdään tietoisesti harjoitetun politiikan kiristävyys/elvyttävyys ja käyrän lasku tarkoittaa siis elvyttävyyttä, nousu puolestaan kiristävyyttä. Kuten näkyy, Ruotsi on vuoden 2013 jälkeen (jo porvarihallituksen alla siis) siirtynyt taas selkeästi elvyttävään suuntaan, kun taas Suomi on tehnyt päinvastoin, mikä näkyy myös kasvuluissa; Suomen nolla ja miinusmerkkiset numerot 2013-2015 olivat Ruotsissa 1,2%, 2,7%, ja 4,1%. [7]

Tämän toteaminen on tietenkin nykyilmapiirissä kerettiläisyyttä ja mielenkiintoisesti Suomen mediasta ei löydy halaistua sanaa esimerkiksi siitä, että ongelmamaana pidetty Portugali ei olekaan päätynyt konkurssiin vuonna 2015 valitun vasemmistohallituksen johdolla. Hallitus korotti minimipalkkaa, poisti kriisin aikana tehdyt korotukset regressiivisiin veroihin, palautti julkisen sektorin työntekijöiden palkat ja eläkkeet ennalleen ja nosti köyhimpien sosiaaliturvaa - kaikki toimia, joiden kiristyksen kannattajien mukaan olisi tullut johtaa katastrofiin. Kuten alkaa olla jo tavallista, mainitut ennustajat olivat jälleen täysin väärässä ja Portugalin BKT:n ennustetaan kasvavan tänä vuonna 2,5%, budjetin alijäämä on leikkautunut yli puolet aiemmasta (pienimmilleen 40 vuoteen) ja yritysten investointi kasvanut 13%. [8] Mahdollisesti Portugalin tapahtumat eivät suomalaisia kiinnosta ja siitä syystä asiasta ei ole kirjoitettu, mutta mainittakoon vielä että Helsingin Sanomat uutisoi pari viikkoa sitten jälleen kerran hieman kyseenalaisesti näiden asioiden tiimoilta kirjoittaessaan, että EKP:n johtaja Mario Draghi on monta kertaa toistanut rakenteellisten uudistusten tärkeyttä vastauksena euro-alueen ongelmiin. [9] Niin onkin, mutta hän on myös useaan kertaan toivonut Euroopan valtioilta fiskaalista elvytystä EKP:n toteuttaman rahapoliittisen elvytyksen avuksi [10]; tätä HS ei kuitenkaan näe tarpeelliseksi mainita. Koska HS on aikaisemminkin uutisoinut elvytykseen liittyvistä asioista vähintäänkin erikoisesti (sivusin asiaa kesällä), niin skeptisempi henkilö voisi alkaa epäillä, että maamme suurimmalla sanomalehdellä on mahdollisesti tarkoituksenmukainen linjaus asiasta.

No, oli tai ei, niin kilpailukykysopimuksen vaikutus talouden nousun moottorina ainakin näyttää vähintäänkin kyseenalaiselta kaiken edellä esitetyn valossa, mutta toisaalta kiky kyllä kuvastaa hyvin lähes koko EU:n alueella vallitsevaa hyvin saksalaista ajattelua siitä, kuinka taantumasta päästään yli - viennillä. Tältä pohjalta ajateltuna, kunhan on vain riittävästi kilpailua, hinnat kohdallaan ja laatu kunnossa, niin vienti alkaa vetää ja talous korjautuu. Ongelmana tässä ajattelussa on tietenkin jo edellä mainittu seikka, että jollain pitäisi sitten olla vielä rahaa niiden tuotteiden ostamiseenkin ja siinä missä senkin kokoinen valtio, kuin Saksa voi vielä mahdollisesti pyörittää vientiylijäämää koko muuta maailmaa vastaan, niin saman reseptin tarjoaminen koko EU:n mittakaavassa on erittäin kyseenalaista johtuen EU:n suuresta koosta; loppu maailmassa ei yksinkertaisesti ole kysyntää riittävästi tätä projektia varten. Näin erityisesti siksi, että Kiina mahdollisesti on aikeissa supistaa omaa elvytyspolitiikkaansa [11] ja samalla Yhdysvalloissa ollaan huolissaan kauppavajeesta, molemmat siis seikkoja, jotka voivat heikentää kansainvälistä kysyntää entisestään. Tämä ei tietenkään lupaa hyvää tulevaisuutta EU-projektille, mutta toisaalta tuskin myöskään pysäyttää markkinakultistien periaatteilla tehtyjä linjauksia, sillä ei niitä ole rationaalisuuden tai empiirisen datan valossa ole tehty alun perinkään.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-9842046

[2] https://data.oecd.org/lprdty/unit-labour-costs.htm

[3] https://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/

[4] http://www.findikaattori.fi/en/3

[5] https://wits.worldbank.org/Default.aspx?lang=en

[6] http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22016/ty22016pdf/ty22016TanninenTuomala.pdf

[7] https://www.focus-economics.com/countries/sweden

[8] https://www.theguardian.com/commentisfree/2017/aug/24/austerity-lie-deep-cuts-economy-portugal-socialist; https://www.focus-economics.com/countries/portugal

[9] https://www.hs.fi/talous/art-2000005406642.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=6&utm_source=tf-other&share=280f4cb5cd58636346f62ac799e5636d

[10] Esim. http://www.publicfinanceinternational.org/news/2016/11/draghi-calls-european-governments-use-fiscal-policy-boost-growth

[11] https://www.ft.com/content/dc9a3608-fe3b-11e6-96f8-3700c5664d30?mhq5j=e5

Miksi (melkein) kaikkien pitää kiristää vyötä

Valtiovarainministeri Orpo ilmoittaa, että talouskasvusta huolimatta ns. jakovaraa ei ole, eli kasvua käytetään velan lyhentämiseen,[1] ei esimerkiksi kasvun vakauttamiseen investointien tai tulonsiirtojen kautta. Pääministeri Sipiläkin myöntää jo, että harjoitettu politiikka kepittää vähävaraisempia ja hyödyttää parempi tuloisia,[2] minkä myös Eduskunnan oma tietopalvelu vahvistaa. [3] Pääministeri toteaa tämän johtuvan siitä, että pienituloisethan ne niitä valtion etuuksia saavat, vaikka todellisuudessa veronalaisista sosiaalietuisuuksista 10 % menee rikkaimmalle kymmenykselle, kun taas köyhin kymmenys saa vain 9,4 %. [4] Jakovaraa on siis ollut, mutta ainoastaan ylöspäin. Samaan aikaan Nordean pääkonttori pakenee Ruotsista Suomeen välttääkseen Ruotsiin kaavaillut korkeammat vakaus- ja talletussuojamaksut. [5] Miten viimeksi mainittu seikka liittyy tässä mihinkään?

Tätä ymmärtääkseen on ensin ymmärrettävä, mistä talouskurimus ja koko järjestelmän sakannut talouskriisi ovat lähtöisin. Tästä on olemassa kaksi eri tarinaa. Toinen kertoo siitä, kuinka Euroopan julkiset sektorit piehtaroivat velkaisissa kulutusorgioissa ennen kriisiä ja tästä syystä nyt sekä kansalaisten että valtioiden on kiristettävä vyötä. Toinen on se, mitä oikeasti tapahtui. Kulutusorgiateorian todistaminen vääräksi on itse asiassa äärimmäisen helppoa ja otetaan nyt ensiksi esille ihan vain Suomen valtionvelan kehitys (samantyyppinen kuvio löytyy koko euroalueelta ja suurimmasta osasta sen valtioita) [6]:

Lähde[7] 

Kuten näkyy, velkaa maksettiin tuntuvasti pois kriisiä edeltäneinä vuosina, joten sillä tai sen oletetusti rahoittamalla julkisen sektorin törsäyksellä ei voi olla mitään tekemistä kriisin ja sen puhkeamisen kanssa, koska se kääntäisi kausaliteetin päälaelleen. Todellisuudessa velka alkoi siis kasvaa kriisin seurauksena, ei sitä ennen ja kyseessä on (edelleen) ensin yksityisen sektorin pankkikriisi ja vasta sitten velkakriisi.

Se mitä sitten oikeasti tapahtui on monimutkainen prosessi ja vaikea tiivistää pieneen tilaan, mutta kriisin puhkeamisen alku on Yhdysvaltojen asuntolainamarkkinoilla, missä riskipitoisia lainoja jaettiin käytännössä kenelle tahansa, joka kehtasi pyytää. Näitä lainoja pankit sitten paketoivat yhteen ja möivät toisilleen johdannaisten kautta, luoden tiukasti toisiinsa sitoutuneiden pankkien verkoston, jonka bisnesmalli pohjautui käytännössä halvan lainan ottoon toisilta pankeilta lyhyellä tähtäimellä, minkä jälkeen sitä myönnettiin suuremmalla korolla riskialttiimmille lainanottajille pitkällä tähtäimellä. Kun Yhdysvaltain neljänneksi suurin pankki Lehman Brothers ilmoitti syyskuussa 2008 olevansa konkurssissa (koska kävi selväksi, ettei suuri osa riskialttiiden asuntolainojen ottajista pystyisi koskaan maksamaan niitä takaisin), niin markkinoille levisi paniikki, että sama tilanne koski muitakin pankkeja, mikä puolestaan johti siihen, etteivät pankit pystyneet ottamaan enää niitä lyhyen tähtäimen lainoja, joihin niiden bisnesmalli perustui, koska muut pankit eivät kasvaneen riskin tähden halunneet niitä myöntää - koko järjestelmän kyky rahoittaa omaa toimintaansa katosi alta ja käytännössä suuri osa pankkisektoria olikin yhtäkkiä matkalla kohti konkurssia. Sittemmin presidentti Obaman hallinto tietenkin pelasti ja pääomitti vaikeuksissa olevia pankkeja useammalla triljoonalla dollarilla veronmaksajan rahaa, estäen koko pankkisektorin sortumisen ja todennäköisesti vielä pahemman laman. Huomion arvoista tässä on se, että julkisen sektorin kulutuksella, velan otolla tai valtiolla yleensäkään ei ollut mitään tekemistä kriisin alkamisen ja kehittymisen kanssa (muuta kuin löysäämällä pankkien sääntelyä siis) ja valtio kutsuttiin paikalle vasta kun oli aika etsiä joku joka maksaa.

Kriisin saapuessa Eurooppaan osassa maita tapahtui käytännössä täsmälleen samoin kuin Yhdysvalloissa, eli pankkien kyseenalaiset päätökset velkamarkkinoilla siirrettiin yksinkertaisesti suoraan veronmaksajien kirjoihin koko pankkisektorin romahduksen estämiseksi. Seuraukset voi nähdä esimerkiksi Irlannin velkasuhteen muuttumisessa vuoden 2007 12 %:sta vuoden 2012 119 %:in [8] - kaikkien yllätykseksi yksityisen velan muuttaminen valtion velaksi lisää valtion velkaa. Olennaisempaa kun mitä tapahtui periferian maissa, oli kuitenkin mitä tapahtui EU:n suurissa maissa. Vuonna 2008 Ranskan kolmen suurimman pankin koko oli 316 % suhteessa Ranskan valtion bruttokansantuotteeseen, Saksassa kahden suurimman pankin vastaava luku 114 %, Britanniassa neljän suurimman pankin 394 % ja Italiassa kolmen suurimman 115 %. Näiden valtioiden pankkisektorit olivat yksinkertaisesti liian suuria niiden pelastettavaksi yksinään, joten koska pankit kuitenkin erinäisistä syistä haluttiin pelastaa tapahtuipa muuten sitten mitä tahansa, oli talkoisiin kutsuttava muitakin veronmaksajia. Tämän seurauksena on esimerkiksi Kreikan ns. apupakettien kautta kierrätetty veronmaksajien rahaa pari sataa miljardia yksityiselle sektorille (vain 5 % rahoista on mennyt Kreikan valtion budjettiin)[9] ja se on myös olennainen syy siihen miksi Saksan hallitus (yhdessä maailman Petteri Orpojen kanssa) pitää velan maksua kriisin aiheuttaneille pankeille tärkeämpänä kuin mitään muuta asiaa maailmassa.

Eli siinä missä Yhdysvalloissa pankit olivat liian suuria kaatuakseen (too big to fail) Euroopassa ne olivat pitkälti liian suuria pelastettavaksi (too big to bail) ja edelleen vaikeuksissa, kuten viime vuoden Deutsche Bankin ongelmista ja tämän kesän Italian kahden pankin bailoutista näkyy. Olennaista tässä on jälleen, että kriisin aiheuttamisessa ei valtioilla tai julkisella sektorilla ollut juuri osaa tai arpaa, vaan se kasvoi suoraan yksityisten, ylisuurien ja tiukasti toisiinsa kietoutuneiden pankkien toiminnasta. Tähän liittyen voidaankin tarkastella seuraavaa kuviota:

Lähde[10]

Kuvio kertoo siis muutamien Euroopan valtion velkakirjojen korkojen kehityksestä, eli siitä kuinka paljon pankki saa korkoa tietyn valtion ottaessa siltä velkaa ja markkinaolosuhteissa tuotto (eli korko) on tietenkin oletetusti sitä suurempi, mitä suurempi riski on kyseessä (eli kuinka suuri on todennäköisyys, että kyseinen valtio pystyy tai ei pysty maksamaan velan takaisin). Kuvion vasemmasta laidasta voimme nähdä, että vielä 1990-luvun alussa esimerkiksi Kreikan, Portugalin, Espanjan ja Italian velkakirjojen korot olivat selkeästi suurempia kuin matalimmat korot (Saksan velkakirjat), koska niissä arvioitiin olevan enemmän riskiä. Kun euroa alettiin suunnitella, alkoivat korot yhdenmukaistua ja sen käyttöönoton jälkeen ne muuttuvat lähes kokonaan yhdenmukaisiksi. Miksi? Tässä on jälleen kaksi mahdollisuutta. Ensimmäinen on, että lainoittajat (eli pankit) alkoivat yhtäkkiä kuvitella, että Kreikka ja kumppanit olivat euron myötä muuttuneet maagisesti Saksaksi ja arvioivat velkakirjojen riskin tällä perusteella. Tämä selitys vaatii tietenkin samalla olettamaan, että pankkiirit tulivat yhtaikaa hulluiksi. Toisen selityksen mukaan kukaan ei kuvitellut Kreikan muuttuneen Saksaksi, vaan pankit ostivat periferian velkakirjoja valtavia määriä siitä huolimatta, että korko ei kuvastanut todellista riskiä. Tästä seuraa jälleen kysymys miksi? No, mitä enemmän pankit ostivat velkakirjoja, sitä suuremmaksi ne kasvoivat ja mitä suuremmaksi ne kasvoivat, sitä todennäköisempää oli, että jos jotain menisi vikaan ne arvioitaisiin systeemisesti tärkeiksi, eli niiden ei annettaisi kaatua, vaikka mitä tapahtuisi ja veronmaksajat kutsuttaisiin pelastajiksi. Tämä on tietenkin täsmälleen mitä tapahtui - jos tietää, että laskun tulee loppujen lopuksi maksamaan joku muu, niin sillä ei ole juuri merkitystä onko riski oikeassa suhteessa tuottoon, vaan riski kannattaa ottaa aina. Näin on siis onnistuttu myös luomaan systeemi, jossa pankit voivat maailman tappiin saakka kiristää veronmaksajaa maksamaan niiden laskut.

Mitä tällä on sitten tekemistä Suomen hallituksen ja Nordean kanssa? No, jakovaraa on kyllä ainakin ollut. Sitä on ollut Euroopan tasolla jo triljoonien eurojen edestä ja Suomenkin tasolla miljardien edestä (pelkästään Kreikan kautta suomalaiset ovat rahoittaneet pankkeja ja muita yksityisiä toimijoita n. 4,5 miljardin edestä). [12] Financial Stability Board puolestaan laittaa Nordean systeemisesti tärkeiden pankkien kategoriaan [12] ja suuremmat vakaus- ja talletussuojamaksut Ruotsissa tarkoittavat siis, että jos Nordea joutuu ongelmiin, niin lasku veronmaksajalle on hieman pienempi. Onneksi tätä ongelmaa ei Suomessa ole ja pääkonttori on tervetullut. Mainittakoon vielä loppuun, että tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä markkinatalouden kanssa ja jos markkinataloudessa tekee huonoja sijoituksia (esimerkiksi antaa rahaa tahoille, jotka eivät pysty sitä maksamaan takaisin), niin kustannukset ja vastuu kuuluvat ainoastaan huonon sijoituksen tekijälle itselleen. Riskien sosialisointi ja voittojen yksityistäminen puolestaan ovat arkipäivää sosialismia rikkaille -järjestelmässä.

---

[1] http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005317786.html

[2] https://yle.fi/uutiset/3-9831659

[3] [1] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3772264-eduskunnan-tietopalvelu-vasemmistoliitolle-sipilan-hallitus-kasvattaa-tuloeroja

[4] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3777659-anna-kontula-oikaisi-paaministeria-sosiaalietuuksia-enemman-rikkaille-kuin-koyhille

[5] https://yle.fi/uutiset/3-9818329

[6] https://tradingeconomics.com/euro-area/government-debt-to-gdp
[7] http://www.valtionvelka.fi/fi-FI/Tilastot/Valtionvelka/Valtionvelka_ja_BKT
[8] https://tradingeconomics.com/ireland/government-debt-to-gdp
[9] http://www.is.fi/kotimaa/art-2000001174959.html
[10] https://aneconomicsense.org/2011/12/12/the-eurozone-crisis-the-much-praised-convergence-as-a-cause/
[11] https://www.aamulehti.fi/raha/kreikalle-maksettujen-lainojen-osuus-45-miljardia-nain-suomi-on-tienannut-23640644/
[12] http://www.fsb.org/wp-content/uploads/r_111104bb.pdf?page_moved=1

Elvytyksestä

Koska Ylelläkin on ilmeisesti jo siirrytty käsittelemään kiristävän talouspolitiikan kannattajien argumentteja kuin ne olisivat kiistämättömiä totuuksia, lienee syytä vielä oikoa muutamia väärinkäsityksiä ja harhaluuloja asian tiimoilta. Ylen talouden ja politiikan toimittaja Minna Pantzar aloittaa analyysinsä Suomen taloudellisesta tilanteesta ja velanotosta toteamalla "mutta miten niin tiukkaa talouspolitiikkaa jatketaan? Eihän se mitään tiukkaa ole ollut. Taloutta on elvytetty velalla jo vuosikaudet. Taantumassa se oli paikallaan, mutta talouskäänteestä on jo aikaa ja nyt väkevästä talouskasvusta huolimatta lisävelanotto jatkuu." [1] Puretaanpa tätä omituisten oletusten sekasotkua.

Kuten viime kerralla kirjoitin ja tilastoista helposti näkee, niin kiristävän talouspolitiikan empiiriset tulokset ovat varsin huonoja. Kiristystä kannattavien ekonomistien vastaus tähän on, että kiristys toimii kyllä huonosti nyt, mutta joskus vuosikymmenien päästä se osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi. Koska tämä kuulostaa normaalin ihmisen korvaan hullulta, on kiristystä kannattavien maallikoiden keksittävä jotain muuta ja yksi tapa väistää kiristyspolitiikan huonot empiiriset tulokset on todeta, ettei mitään kiristyspolitiikkaa ole harjoitettukaan, vaan itse asiassa päinvastoin taloutta on elvytetty velalla. No, onko elvytetty vai kiristetty? Tämä on itse asiassa kyllä mahdollista selvittää. Fiskaalinen elvytys tarkoittaa teknisesti tietenkin väliaikaista verojen alentamista, valtion suorien menojen kasvattamista (esim. infrastruktuuriin) tai molempia. Määritelmä on muuten osuva, mutta koska valtion tuloihin ja menoihin vaikuttavat myös vahvasti yleiset suhdannevaihtelut maailmalla, saadaan tietoisen talouspolitiikan luonne (kiristävää vai elvyttävää) selville poistamalla datasta suhdanteiden vaikutus. Tämän seurauksena harjoitettu talouspolitiikka näyttää Suomessa tältä:

Lähde [2]



Kuten kuviosta näkyy, niin julkisen talouden rakenteellinen tasapaino heikkeni 2008-2010, mikä on siis seurausta Vanhasen II hallituksen elvytyspolitiikasta. Tämän jälkeen suunta muuttuu, eli tietoinen talouspolitiikka muuttuu kiristäväksi. Pantzar ja kumppanit ottavat huomioon ainoastaan alijäämän kokonaiskasvun, mikä suurelta osin johtuu Euroopassa vallitsevasta heikosta taloussuhdanteesta, mikä puolestaan johtuu harjoitetusta kiristyspolitiikasta. Pelkän alijäämän huomioiminen elvytyksen määritelmänä on tietenkin kiristyksen kannattajien näkökulmasta sikäli hyödyllinen, että sen mukaisesti jos kiristys epäonnistuu (alijäämä kasvaa), niin siitä tuleekin silloin määritelmällisesti elvytystä - kiristys itsessään ei voi muuta kuin onnistua. Kuten sanottu, tämä määritelmä on epäilemättä joissain piireissä hyödyllinen, mutta on vaikea nähdä miksi kukaan rehellinen ihminen sitä käyttäisi.

Pantzar kirjoittaa siis myös, että taantumassa elvytys oli paikallaan, mutta että talouskäänteestä on jo aikaa ja nyt kasvu on väkevää. Elvytys tässä viittaa siis virheellisesti alijäämän kasvuun epäonnistuneen kiristyspolitiikan seurauksena, mutta mitä mainittu talouskäänne tarkoittaa on hieman epäselvää. Mahdollisesti Pantzar viittaa tässä vuoteen 2015, jolloin bruttokansantuotteen kasvu pääsi viimein nollan alta ja on sittemmin pysytellyt sen yläpuolella? Joka tapauksessa kasvun väkevyyden voimme ainakin helposti arvioida saatavilla olevien numeroiden perusteella vertaamalla pitkän ajan keskiarvoa tämän hetkisiin ja ennustettuihin lukuihin. Suomen BKT:n vuosittainen keskivertokasvu 1976-2017 välillä on 2,14 %. [3] Tilastokeskuksen mukaan viime vuoden kasvu oli 1,9 % ja tämän vuoden ennusteiden keskiarvo on 2,17 %, minkä jälkeen mennään taas reilusti alle kahteen prosenttiin. [4] Eli yksi vuosi keskiarvon mukaista kasvua ja muuten aneemisia alle kahden prosentin lukuja; kuinka tästä saadaan väkevää, on mysteeri tavalliselle kuolevaiselle.

Taloudesta ja elvytyksestä puhuminen ei kuitenkaan olisi mitään ilman pakollista velkahysteriaa ja kuten Pantzar toteaa, niin Suomen valtiolainan korkoihin on kulunut vuodesta 2007 alkaen noin 20 miljardia euroa, mikä on tietenkin varsin suuri summa. Lasketaanpa ihan huvikseen, mitä bruttokansantuotetta leikkaava kiristyspolitiikka on karkeasti ottaen maksanut. Elvytyksen jäljiltä vuoden 2010 BKT kasvu oli 3 % ja vuoden 2011 2,6 %, mutta annetaan oikein reilusti siimaa ja mennään pitkän ajan keskiarvonkin ali tasan 2 %:n oletetussa elvytyksen jatkamisskenaariossa ja lasketaan kuinka paljon kasvua on menetetty 2012-2017 ottaen lähtökohdaksi vuoden 2011 BKT (196,9 miljardia euroa). [5] Lopputuloksena BKT:n menetykset ovat maksaneet suomalaisille melkein 23 miljardia euroa ja tämä siis ainoastaan viidessä vuodessa sekä varsin armollisilla alkuoletuksilla. Tätä on tietenkin mahdoton nähdä, jos ajattelee, ettei mitään kiristyspolitiikkaa ole edes tehty ja se on myös syy siihen, miksi Pantzarin väittämä "Valtion ja kuntien velkaantuminen on heikentänyt Suomen velkasuhdetta" on pääasiassa virheellinen. Asiaa on helppo havainnollistaa parilla kaaviolla. Oletetaan ensin hypoteettinen tilanne A, jossa BKT:n suhde valtion velkaan on 100 %, eli 1:1.

Oletetaan sitten toimia, jotka kutistavat bruttokansantuotetta - kuten leikkaavaa talouspolitiikkaa - jonka kautta saavumme tilanteeseen B, jossa hypoteettinen BKT on laskenut 80 %:in, eli velkasuhde onkin nyt 125 %, koska velan määrä on siis yhtäkkiä 25 % suurempi kuin BKT.

Vaikka velkaa ei siis olisi edes otettu yhtään ainoaa senttiä lisää, niin bruttokansantuotetta kutistavat toimet automaattisesti huonontavat velkasuhdetta - tämä on olennaisin syy velkasuhteen huononemiseen ja velasta pääsee parhaiten eroon kasvattamalla bruttokansantuotetta, ei leikkaamalla sitä.

Edellä esitetyt kuripolitiikan argumentit - vaikka ne ovat virheellisiä - ovat siis jo ilmeisesti muuttuneet niin arkitotuuksiksi, ettei niiden perustaa enää edes kyseenalaisteta. Paljon tässä on kyse tietenkin normaalijärkeen hyvin sopivasta moraalitarinasta, jossa säästäminen on hyvä ja kuluttaminen paha. Näin voikin pääasiassa olla yksittäisessä kotitaloudessa, mutta huolimatta aina silloin tällöin esitettävistä vertauskuvista, valtion talous ei ole analoginen yhteen suureen kotitalouteen, vaan valtion tasolla menot ja tulot ovat vahvasti kietoutuneet toisiinsa. Tämän ja muiden edellä esitettyjen seikkojen ymmärtämiseksi ei tarvitse olla taloustieteen professori ja jos työkseen näistä asioista kirjoittavat henkilöt eivät niitä ymmärrä, se johtuu todennäköisesti ainoastaan siitä, etteivät he halua niitä ymmärtää.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-9764364

[2] http://www.labour.fi/ty/tyblogi/2016/03/09/miksi-fiskaalinen-elvytys-ei-kelpaa/

[3] https://tradingeconomics.com/finland/gdp-growth-annual

[4] http://www.is.fi/yritykset/talouden-tunnusluvut/

[5] http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html