Eläkekorotus, työtakuu ja Phillips-käyrä

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne herätti vappuna suurta närkästystä lupaamalla korottaa pienimpiä eläkkeitä sadalla eurolla ja sai odotetusti niskoilleen ryöpyn syytöksiä populismista ja epärealistisuudesta pääministeri Sipilän (kesk) ja valtiovarainministeri Orpon (kok) taholta [1] - tyylilleen uskollisesti Jussi Halla-aho (ps) puolestaan kuvasi lupausta nigerialaiskirjeeksi [2]. Kritiikki siis koostuu normaaliin tapaan viittauksista velkaan, budjettialijäämään, yleiseen rahan puutteeseen jne. ja jos jätetäänkin sikseen useiden poliitikkojen ilmeinen ymmärtämättömyys tuotantokuilusta ja velan reaalisista kustannuksista (mitä olen käsitellyt täällä ja täällä) ja halutaan toteuttaa eläkkeiden korotus budjettineutraalisti, niin ei Rinteen ehdotus silti erityisen hullulta näytä. Arviot korotuksen kustannuksista näyttäisivät pyörivän puolen miljardin tienoilla ja kustannusneutraalius tarkoittaisi siis verojen korotuksia, mikä luonnollisesti aiheuttaa jo seuraavan syytösryöpyn. Selväjärkisten ihmisten maailmassa olennaista on kuitenkin mihin verotaakka suuntautuu ja suurin osa kaavaillusta rahoituksesta näyttäisi SDP:n suunnitelmassa tulevan 5 %: lähdeverosta, joka kohdennettaisiin osinkoveroista vapautettuihin yhteisöihin ja perittäisiin osingon maksun yhteydessä (esim. Saksassa samainen vero on itse asiassa 15 %). Veron kohdistuminen Suomessa näyttäisi tältä:

Lähde [3]

Kuten näkyy, ehdottomasti suurimman osan verosta maksaisivat ulkomaalaiset yhteisöt, jotka tällä hetkellä siis siirtävät satoja miljoonia euroja ulos maasta pörssin kautta maksamatta niistä lainkaan veroa. Tähän voi tietenkin huomauttaa, että koska toiseksi suurimmat maksajat ovet suomalaiset eläkerahastot, luo vero paineita eläkemaksun korottamiseen. Kuitenkin koska eläkerahastojen osuus verosta (n. 40 miljoonaa euroa) on vain 0,2 % suhteessa viime vuonna toteutuneisiin eläkemaksuihin, ei paine ole erityisen kova ja vastaisi yksittäiselle palkansaajalle muutaman kymmenen sentin korotusta kuukaudessa.

Toinen mahdollinen lisäverotuksen kohde ovat listaamattomat yritykset, mitä valtiovarainministeriön oma työryhmäkin suositti viime vuonna. [4] Tällä hetkellä listaamattomat yritykset voivat jakaa osinkoa huojennetusti summan, joka vastaa 8 %:a yhtiön nettovarallisuudesta. Tämän järjestelyn konkreettinen seuraus on se, että se ohjaa resursseja pois yhtiön varsinaisen tuotantotoiminnan kannalta olennaisista investoinneista kohti arvopapereita ja kiinteistösijoituksia (jotka siis kasvattavat yhtiön nettovarallisuutta ja sitä kautta absoluuttista summaa, joka voidaan nostaa huojennetusti). Huojennetun prosentin laskeminen esim. valtiovarainministeriön esittämään 4 %:in kasvattaisi paitsi verokertymää, niin myös ohjaisi yhtiöiden varallisuutta kansantalouden kannalta hyödyttömästä kiinteistö- ja arvopaperikeinottelusta reaalisiin investointeihin. Tämän kaltaisia verouudistuksia tulisi luonnollisesti toteuttaa riippumatta siitä tuleeko eläkkeisiin korotusta vai ei, mutta yleisenä pointtina siis on, että rahoituslähteitä korotukselle on, jos poliittista halua löytyy ja valtiovarainministeriön työryhmän ehdottamien muutosten listaamattomien yritysten verotukseen toteuttaminen kokonaisuudessaan toisi valtion kassaan n. 250-300 miljoonaa euroa vuodessa - yhdessä lähdeveron kanssa puoli miljardia olisi siis jo kasassa.

Toinen seuraus Rinteen lupauksesta oli se, että naftaliinista kaiveltiin myös hänen vuonna 2015 oletetusti esittämänsä ehdotus pitkäaikaistyöttömien patistamisesta pakkotöihin. [5] Rinne todellakin mainitsee kommenteissaan työn tarjoamisen pitkäaikaistyöttömille ja velvoitteen ottaa työ vastaan, mutta tämä on yksinkertaisesti kuvaus nykyisestä järjestelmästä - jos työtön kieltäytyy työvoimatoimiston tarjoamasta työstä ilman pätevää syytä, hän saa karenssia. Ehdotuksen ero esim. aktiivimalliin on tietenkin se, että hajanaisten silpputöiden sijaan tässä mallissa maksettaisiin kokopäivätyöstä työehtosopimuksen mukaista palkkaa, mitä ilmeisesti nykyilmapiirissä pidetään vaarallisena radikalismina. Joka tapauksessa, vaikka Rinne tai SDP:n strateginen hallitusohjelma vuodelta 2015 eivät sitä suoraan sanokaan, muistuttaa ehdotus itse asiassa jonkinlaista karvalakkiversiota ns. työtakuusta (job guarantee). Työtakuusta on ulkomailla puhuttu paljon (esim. senaattori Bernie Sanders teki juuri ehdotuksen sen toteuttamisesta Yhdysvalloissa [6]), mutta Suomessa puolestaan varsin vähän, joten vilkaistaanpa sen perusteita ja toteutettavuutta lyhyesti.

Perusidea on yksinkertainen: työtakuusysteemissä valtio järjestää jokaiselle halukkaalle työpaikan. Rinne mainitsee ehdotuksessaan esimerkkinä vanhusten huollon, mutta pointtina on siis tarjota yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä, joka tarvitsee tekijää ja Suomessa esim. infrastruktuurin korjauksessa ja laajentamisessa olisi myös huomattavasti työsarkaa. Minimipalkan omaavissa maissa palkkaus tarkoittaisi tämän mukaista palkkaa ja Suomessa puolestaan taas TES-järjestelmän mukaista minimiä. Käytännössä työtakuu siis eliminoisi suurimman osan työttömyydestä, joka ei ole vapaaehtoista (ei aivan kaikkea, koska osa ihmisistä ei välttämättä koe TES-minimiä riittävän hyväksi), laittaisi halukkaita käsiä töihin ja saisi monia tarpeellisia asioita tehdyksi. Kustannusten perään kyselevillä on todella erikoinen harhakäsitys maailmasta, joka oikastakoon tässä - hyödyllistä työtä tekevät ihmiset eivät ole rasite kansantaloudelle, vaan resurssi. Jos BKT kasvaa tehtyjen töiden ja maksetuista palkoista lisääntyneen kysynnän seurauksena nopeammin, kuin mitä palkkojen maksu valtiolle tuottaa kustannuksia, on kyseessä järkevä investointi ja esim. moottoritie kuskaa ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen täysin riippumatta siitä rakensiko sen yksityinen vai julkinen sektori.

Tähän mennessä kaikki hyvin siis. On kuitenkin huomioitava, että työtakuussa on kaksi selvästi erilaista toteutusmallia, joista ensimmäinen operoisi ainoastaan taantuma-aikoina, kun riittämätön kysyntä taloudessa aiheuttaa massatyöttömyyttä. Tämä versio olisi siis osa normaalia vastasyklistä talouspolitiikkaa, jossa valtio tasaa markkinatalouden heittelyjä - 2010-luvun tuhoisien kiristyskokeilujen jäljiltä voimme todeta, että tämä on edelleen rationaalinen tapa hoitaa asioita, joten olen ehdottomasti sen kannalla. Toinen versio puolestaan tarkoittaisi työtakuun pyörittämistä pysyvästi, siis riippumatta talouden syklin asemasta; tässä päädytäänkin sitten jo muutamiin ongelmiin, joista suurin on inflaatio. Standarditalousteorian mukaan kun työmarkkinat kiristyvät (kysyntä työntekijöistä alkaa ylittää tarjonnan) tämä rohkaisee työntekijöitä vaatimaan suurempia palkankorotuksia, mikä ennen pitkää alkaa näkyä voimistuvana inflaationa, kun palkankorotukset puolestaan alkavat siirtyä hintoihin. Työttömyyden uhka on siis yksi olennaisimmista seikoista, mitkä pitävät inflaatiota karkaamasta kontrollista ja pysyvään työtakuuseen pohjautuvassa taloudessa tämä uhka olisi huomattavasti alentunut, koska kaikille olisi aina tarjolla TES-palkalla varustettu varma työpaikka - inflaatiopaine on siis jatkuvan työtakuun olennaisin ongelma.

Tai näin ainakin siis standarditeorian mukaan. Normaali käsitys inflaation ja työttömyyden suhteesta perustuu ns. Phillips-käyrään, jonka mukaan palkan korotukset pysyvät pieninä työttömyyden ollessa korkea ja nousevat sitä suuremmiksi, mitä alemmas työttömyys laskee. Phillips-käyrälle näyttää kuitenkin tapahtuneen jotain omituista viime vuosikymmeninä, mitä voimme tarkastella alla olevasta kuviosta:

Lähde [7]

Kuvio kuvaa siis inflaation ja työttömyysasteen suhteen kehitystä teollisuusmaissa vuodesta 1975 eteenpäin; pystyakseli on inflaatio (ylhäällä korkea, alhaalla matala) ja vaaka-akseli puolestaan työttömyys (oikealla korkea, vasemmalla matala). Kuten tumman sinisistä palloista näkyy, Phillips-käyrän ennustus toimi varsin luotettavasti vuosina 1975-1984 - työttömyyden ollessa matalalla, inflaatio oli korkea. Linkki näkyy myös vielä vaalean sinisissä palloissa (1985-1994), joskin heikompana. Sen sijaan keltaisissa palloissa (1995-2013) yhteys näyttää kokonaan murtuneen - matala työttömyyden taso ei enää näytä aiheuttavan mitään merkittävää nousua inflaatiossa.

Ilmiöön voi olla monia syitä, mutta yksi on se, että perusteiltaan 1970-luvun tilanteeseen pohjaavat talousmallit ovat joutuneet pahasti epätahtiin todellisuuden kanssa johtuen siitä, että sen aikainen työvoimapoliittinen konfiguraatio on hyvässä tai pahassa pysyvästi murskattu ja työvoima on jo onnistuttu kesyttämään (tarkemmin kirjoitin asiasta viime marraskuussa). Tämä ei sinällään tarkoita, etteikö pysyvän työtakuun pyörittäminen mahdollisesti aiheuttaisi inflaatio-ongelmia, mutta se jälleen vahvasti viittaa kyllä siihen, että rakenteellisen työttömyyden (NAIRU) raja kulkee sekä Suomessa että Euroopassa selkeästi alempana, kuin mitä viralliset arviot näyttävät. Tähän näyttäisi viittaavan myös se, että nousukaudesta huolimatta core inflaatio (inflaatio, josta on poistettu suurille hintamuutoksille alttiit kohteet kuten energia ja ruoka) on lähtenyt jälleen laskuun sekä Suomessa että Euro-alueella. Vaikka pysyvään työtakuuseen suhtautuisikin siis skeptisesti, niin tämän pohjalta voimme vähintään todeta, että Suomessa on edelleen ehdottomasti tilaa vastasykliselle työtakuulle, pienimpien eläkkeiden korotuksille tai muille vastaaville kysyntää kasvattaville toimille, joiden avulla saataisiin oikeasti luotua työpaikkoja ja painettua työttömyyttä reilusti alaspäin, mihin sillä on varaa mennä vielä pitkään ilman erityistä huolta inflaatiosta. Kuitenkin koska hallitus neuvonantajineen näyttää juuttuneen pysyvästi 1970-luvulle, tämä on todennäköisesti liikaa vaadittu.

---

[1] https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005664530.html

[2] https://www.suomenuutiset.fi/jussi-halla-aho-vertaa-rinteen-vappusatasta-nigerialaiskirjeisiin-elakkeiden-korotuksia-luvataan-vaalien-rahaa-lupauksien-lunastamiseen/

[3] https://veropolitiikka.blog/2018/05/02/osingot-valuvat-ulkomaille-verovapaasti/

[4] http://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/tyoryhma-pitaa-suomen-yritysverotusta-kilpailukykyisena

[5] http://www.iltalehti.fi/politiikka/201801312200709755_pi.shtml; https://www.suomenmaa.fi/uutiset/kommentti-aktiivimallia-rajusti-vastustava-antti-rinne-oli-valmis-leikkaamaan-tyottomyyskorvauksia-viela-viime-kaudella-vallassa-ollessaan-6.3.370652.47245ccfdc

[6] http://www.businessinsider.com/bernie-sanders-job-guarantee-plan-2018-4?r=US&IR=T&IR=T

[7] https://www.economist.com/blogs/graphicdetail/2017/11/daily-chart

Yritystuet

Hallituksen budjettiriihessä esittämä lista suunnitelluista toimista on pitkä ja sisältää lisärahaa mm. muuntokoulutukseen, oppikirjoihin ja muutamiin päivärahoihin. [1] Nämä ovat toki periaatteessa positiivisia muutoksia, mutta pyöritellyt summat itse asiassa varsin pieniä (uusiin menoihin laitettiin vain 115,5 miljoonaa euroa, eli n. 0,2 % koko budjetista) ja normaaliin tapaan ne lähinnä paikkaavat hallituksen itsensä aikaisemmin tekemiä suurempia reikiä, kuten tukien indeksijäädytyksiä - kyynisempi henkilö saattaisi todeta, että lähinnä kosmeettisella lisärahoituksella pohjustellaan tulevia vaaleja. Jotkut suunnitelmista ovat toki mahdollisilta seurauksiltaan erittäin kauas kantoisia (esim. irtisanomissuojan heikentäminen ja palkkauksen mahdollistamisen määräaikaisiin töihin ilman perusteita) [2], mutta tämän kirjoituksen aiheena on suurin piirtein samaan aikaan totaalisesti lässähtänyt yritystukiuudistus. Mielenkiintoista tässä on tietenkin, kuinka helposti toisilta leikataan, mutta toisten kanssa pitkälläkään vatvomisella ei saada mitään aikaan - joku saattaa jo arvata todennäköisen syyn, mutta palataan siihen kirjoituksen lopussa.

Yritystukien leikkaamisella on Suomessa pitkä historia (sanoissa, ei teoissa) ja tätä edeltänyt yritys kaatui vuoden 2017 budjettiriihessä, kun Kokoomus, Keskusta ja Perussuomalaiset eivät päässeet yksimielisyyteen asiasta. Tämän seurauksena perustettiin sitten uusi kaikki eduskuntapuolueet kattava työryhmä, jonka toiminta on muistuttanut karnevaalia käytännössä jo alkuoletuksesta lähtien - jos hallituspuolueet eivät päässeet sopuun edes keskenään, millä ihmeen logiikalla ne pääsisivät siihen koko Eduskunnan kanssa? Ryhmää alun perin johtanut elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk.) ymmärsikin jo hyvissä ajoin siirtyä takavasemmalle yllättäen havaittujen jääviysongelmien seurauksena ja hänen seuraajakseen tuli Mauri Pekkarinen (kesk.), joka on myös sittemmin jo ehtinyt katumaan päätöstään, todeten myös, että työryhmän laajentamisen pointti saattoi nimenomaan olla odotetun epäonnistumisen sysääminen koko Eduskunnan niskoille. [3] Ja ryhmän laajentaminen ei tietenkään tässä tarkoittanut edes pelkästään poliittista laajentamista, vaan mukaan tulivat myös elinkeinoelämän lobbarit, eli päätöksiä tehtäessä pöydässä istui nimenomaan niiden tahojen edustajia, joiden tukia piti oletetusti leikata. Tässä tilanteessa työryhmän epäonnistuminen ei ole ihme - jos se olisi saanut jotain aikaan, se olisi ihme.

Jos poliittinen sirkus kuitenkin jätetään omaan arvoonsa, niin yritystukien leikkaamatta jättämiselle voi toki esittää myös ainakin periaatteessa järkeviä perusteluja, joten käsitelläänpä tässä muutamia olennaisimpia. Yleisin esitetty syy on tietenkin vetoaminen työllisyyteen, eli jos tukia leikataan, se oletetusti vähentää työpaikkoja. Ongelmana tässä on makrotasolla se, että kasvatetut yritystuet [4] eivät näytä viimeisen kymmenen vuoden aikana heijastuneen millään lailla itse työttömyysprosenttiin ja mikrotasolla se, että suuri osa tuista kohdistuu aloille, jotka työllistävät yhä vähemmässä määrin ihmisiä, kuten raskaaseen tehdasteollisuuteen ja alkutuotantoon (mukaan lukien siis maatalous):

Lähde [5]

Kuten näkyy, tehdasteollisuuden ja alkutuotannon osuus tehdyistä työtunneista on ollut jatkuvassa alamäessä, eikä ole mitään erityistä syytä olettaa trendiin muutosta. Jos tarkoituksena on siis työpaikkojen säilyttäminen, niin näille aloille suunnatuissa tuissa se kohdistuu yhä harvenevaan joukkoon työntekijöitä. Toki on myös hyvä huomioida, että ei ole mitään erityistä syytä olettaa tukien poiston vähentävän työpaikkoja tai työntekijöiden etuisuuksia alun perinkään, vaan rahat uusiin kustannuksiin voidaan yrityksessä ottaa periaatteessa mistä tahansa seuraavista kolmesta kohteesta a) asiakkaat (nostamalla tuotteiden hintoja) b) työntekijät (irtisanomalla tai palkkoja/etuisuuksia leikkaamalla) c) omistajat (vähentämällä tehdyn voiton määrää ja osakeantia). Kohdan a toteuttaminen toimivilla markkinoilla on riskialtista, koska jos kilpailijat pitävät omat hintansa vakaina, voi toimenpide osoittautua yritykselle kokonaisuutena haitalliseksi pudonneen myyntivolyymin muodossa. Jos myyntivolyymin ei arvioida laskevan ja kohta a toteutetaan, menevät kustannukset kuitenkin siis (pääasiassa ulkomaisille) ostajille. Kohdan b toteutuminen riippuu ensisijaisesti työvoiman järjestäytymisasteesta, eli ammattiyhdistykset pystyvät kollektiivisella neuvotteluvoimalla estämään kustannusten siirtymisen työntekijöiden maksettavaksi - tämä on luonnollisesti yksi syy siihen, miksi niistä halutaan niin kovasti eroon. Pienemmässä määrin asia riippuu jälleen myös markkinoiden toimivuudesta; jos alalla on palkkakilpailua (eli useampia yrityksiä todellisuudessa toimimassa markkinateorian odottamalla tavalla, eikä oligopolin kaltaisessa systeemissä), on palkkoja ja etuisuuksia vaikea laskea, koska ne saattavat aiheuttaa työvoiman siirtymistä kilpailijoille. Pääasiassa voitaneen siis sanoa, että jos ammattiyhdystysliike pitää huolen kohdasta b ja kohta a on joko yritykselle itselleen haitallinen tai sitten siirtää kustannukset pääasiassa ulkomaalaisille, jäljelle jää kohta c. Kohtaa c ei tietenkään ole mahdollista toteuttaa, jos yrityksen voittomarginaali on erityisen pieni, mutta tämä ei luonnollisesti ainakaan tehdasteollisuudessa päde (esim. UPM teki voittoa 2016 n. miljardin verran) [6}, mikä puolestaan tarkoittaa yritystuen poistamisen vaikuttavan erittäin todennäköisesti ainoastaan hieman pienempinä voittoina omistajille. Yritystukien puolustaminen työpaikkojen tai työntekijöiden etuisuuksien säilyttämisen näkökulmasta on siis vähintäänkin heikoissa kantimissa.

Säilyttämisen lisäksi toinen usein käytetty tulokulma on työpaikkojen luonti, eli investointien lisääminen, ja oletuksena on siis, että tukien avulla yrityksiä voidaan auttaa investoimaan uuteen teknologiaan ja tuottavuuden kehittämiseen, mikä puolestaan on hyödyllistä koko kansantaloudelle. Ongelmana tässä on se, että siinä missä tehottomia verotukia on viime vuosina lisätty, niin tehokkaimmiksi arvioituja tukia (esim. Tekesin tutkimus- ja kehitystuet) on puolestaan leikattu, [7] mikä pistää epäilemään tukien antajien tarkoitusperiä. Mainittakoon myös, että vaikka niitä ei yritystukiin lasketakaan, aikaisempien vuosien leikkaukset yhteisöveroon (yritysveroon) myytiin myös osittain lupauksilla kasvavista investoinneista. Joka tapauksessa sekä veronkevennysten että kasvaneiden yritystukien vaikutuksen voimme tietenkin tarkistaa tapahtuneista investoinneista:

Lähde [8]

Investointiaste siis pääasiassa myötäilee suhdannetta ja lähtee selkeään laskuun kiristävän talouspolitiikan seurauksena vuoden 2012 jälkipuoliskolla nousten uudestaan merkittävästi vasta 2016 talouden elpyessä. Mitään olennaista korrelaatiota n. 870 miljoonaa maksaneeseen [9] vuoden 2014 yritysveronalennukseen tai kasvaneisiin yritystukiin ei ole havaittavissa - itse asiassa Kataisen hallituksen ensimmäisen yhteisöveroalen jälkeen vuonna 2012 investoinnit laskivat. Lasku ei tietenkään johtunut veroalesta, vaan yksinkertaisesti vahvistaa sen mitä jo ennakkoon tiesimme [10] - yleisellä yritysveroasteella tai verotuilla ei ole juuri mitään vaikutusta investointiasteeseen, vaan yksityisellä sektorilla ne määräytyvät odotetun kysynnän mukaan.

Miksi hyödyttömistä yritystuista (joita arvioiden mukaan on jopa 80-90 % kokonaismäärästä) [11] ei sitten hankkiuduta eroon? Uusimman työryhmän poliittinen suhmurointi ja kaikkien halu olla suututtamatta omia taustaryhmiään ovat tietenkin osasyitä, mutta katsoisin niiden kuitenkin olevan vain heijastuksia pinnalla. Olennaisin syy todennäköisesti löytyy seuraavasta kuviosta:

Lähde [12]

Kuten näkyy, Suomessa top 5 % omistaa hieman yli 70 % kaikista osakkeista ja seuraava 15 % käytännössä kaikki loput. Suurille osakeyhtiöille annettujen tukien ei siis ole tarkoituskaan ylläpitää työpaikkoja tai kasvattaa investointeja, vaan niiden tarkoituksena on ylläpitää top 5 %:n elämäntyyliä ja kasvattaa heidän varallisuuttaan - kukaan ei uskalla astua rikkaiden varpaille ja tämä hallitus kaikkein vähiten. Jos joku kaipaa konkreettisia ehdotuksia muutoksesta parempaan suuntaan, niin pistetään nyt loppuun vielä muutama 1) siirtyminen verotuista jälleen esim. Tekesin myöntämiin suoriin tukiin, jotta rahan käytön tarkoituksenmukaisuutta voidaan valvoa ja varmistaa, että veronmaksaja saa rahalle vastinetta (verotuen käytöstä päättää yritys, suoran tuen käytöstä tuen myöntäjä) 2) Irtisanomissuojan ja työntekijän yleisen aseman heikentämisen sijaan palkkatuen rahoituksen lisääminen, jotta esim. pitkäaikaistyöttömiä voidaan paremmin työllistää (viime vuonna palkkatukeen varattiin vain 30 miljoonaa euroa, tänä vuonna enää 25 miljoonaa) 3) Yritysverokannan nostaminen vähintään Ruotsin tasolle 22 %:in valtion uusien investointien rahoittamiseksi. Jos pk-yrittäjiä halutaan kompensoida muutoksesta, voidaan esim. arvonlisäveron täysmittaista huojennusta laajentaa 10 000 euron liikevaihdon yrityksistä 20 000 euron liikevaihdon yrityksiin ja/tai osittaista huojennusta 30 000 eurosta 40 000 euroon, mutta koska pk-yrittäjien markkinat ovat lähes yksinomaan Suomessa, olisi heidän kannaltaan (ja lähes kaikkien muidenkin kannalta) paras vaihtoehto yksinkertaisesti siirtyä pois kiristävästä talouspolitiikasta kohti varovaisesti laajentavaa. On toki myönnettävä, että kaikissa näissä ehdotuksissa on kohtalokas vika - koska ne hyödyttävät muitakin tahoja kuin top 5 %:a, ei toteuttamista kannata odottaa henkeä pidätellen.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10155645

[2] https://yle.fi/uutiset/3-10157542

[3] https://yle.fi/uutiset/3-10149157

[4] https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000001923316.html; https://yle.fi/uutiset/3-9863140

[5] http://jussikiviluoto.blogspot.fi/2015/09/se-pois-jaanyt-argumentti.html

[6] http://www.upm.fi/UPM/Uutishuone/uutiset/Pages/Tilinpaatostiedote-2016-Ennatysvuosi-UPMlle---hyva-tulos-viimeisella-neljannekse-001-Tue-31-Jan-2017-09-36.aspx

[7] https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/11/30/lobbaus-tuottaa-tulosta-yritystukien-leikkauslistojen-laatimiseen-otetaan

[8] http://www.stat.fi/til/sekn/2017/04/sekn_2017_04_2018-03-16_kuv_005_fi.html

[9] https://veropolitiikka.wordpress.com/2017/12/29/ekn-yhteisoveroselvitys-johti-harhaan/

[10] Yhdysvaltain näkökulmasta esim. Dean Baker http://cepr.net/blogs/beat-the-press/as-the-data-show-higher-corporate-profits-mean-higher-investment-not

[11] https://yle.fi/uutiset/3-9598059; https://www.sttk.fi/2015/11/10/taloudesta-tiistaina-yritykset-yhteiskunnan-kukkarolla/

[12] https://www.stat.fi/artikkelit/2012/art_2012-12-10_009.html?s=0

[13] http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79863/TEMrap_22_2017_verkkojulkaisu.pdf

Väärät kansalaisaloitteet, eriarvoisuus ja sekulaari stagnaatio

Yli 140 000 allekirjoitusta kerännyt kansalaisaloite aktiivimallin kumoamisesta luovutettiin Eduskunnalle viime perjantaina, missä asiasta ollaan oltu niin riemuissaan, että puhemiehistössä on käyty keskusteluja allekirjoitusrajan nostamisesta ja puhemies Paula Risikko (kok) on pyytänyt oikeusministeriötä tekemään selvityksen kansalaisaloitteen toimivuudesta. [1] Luonnollisesti tässä ei ole kyse pelkästään juuri tästä aloitteesta, mutta se kertoo hallituksen yleisen nuivasta suhtautumisesta kansalaisten poliittiseen aktiivisuuteen, kuten myös esim. valtiovarainministeri Orpon (kok) liittyminen rintamaan, joka haluaa kieltää poliittiset lakot (hänen mukaansa myös tukilakkoihin ryhtymisen kynnys on liian matala) [2] ja sinisten Matti Torvisen taannoinen kuvaus SAK:n järjestämästä mielenilmauksesta mellakkana [3]. Jos kyseessä on mellakka, niin pitääkö osallistujia kohta alkaa kuskaamaan leivättömän pöydän ääreen? Aletaanko sinne seuraavaksi viemään lakkoilijoita?

Joka tapauksessa aktiivimallin itsensä puolustaminen luonnollisesti jatkuu ja esimerkiksi työministeri Lindströmin (sin.) mukaan se on jo alkanut purra, työttömyysluvut putoavat ja että budjettiriihessä tutkitaan ehditäänkö uusia toimenpiteitä käynnistää ennen seuraavia eduskuntavaaleja. [4] Häntä komppaa muun muassa Palvelualojen työnantajienliitto ilmoittamalla, että aktiivimalli on vasta välietappi, työvoiman saatavuus hidastaa Suomen talouskasvua jo nyt ja että rakennetyöttömyys pitää puolittaa, jotta kestävä työllisyyden taso voitaisiin saavuttaa. [5] Myös työmarkkinajärjestöjen toiselta puolelta aktiivimallia mukana suunnittelemassa ollut STTK:n ekonomisti Ralf Sund painottaa, että julkisen talouden tila on vakava ja että tätä on korjattava lisäämällä työvoiman tarjontaa ja aktivoimalla työttömiä. [6] Kaikkia näitä näkemyksiä yhdistää jälleen erikoinen oletus siitä, että rakennetyöttömyys (NAIRU) on tällä hetkellä talouden kannalta erityisen suuri ongelma ja että tätä ongelmaa paikkaamaan tarvitaan siis aktiivimallia ja muita vastaavia työntarjontaa lisääviä toimia. Kuitenkin kuten olen jo aikaisemmin maininnut, niin NAIRU tarkoittaa siis sitä pistettä työttömyydessä, jonka alle ei oletetusti voida mennä ilman, että inflaatio alkaa kasvamaan hallitsemattomasti. Näin ollen, koska inflaatio ei ole nyt eikä viime vuonna ollut ryskymässä katon läpi (tammikuussa se edelleen jatkoi tasaisesti yhden prosentin alapuolella [7]), on vaikea nähdä kuinka aktiivimalli olisi alkanut "purra", sillä sen on siis tarkoitus olla osaratkaisu ongelmaan, jota tällä hetkellä Suomen taloudessa ei määritelmällisesti ole (työllisyyden laskeminen niin alas, että inflaatio kasvaa). Vaikka työttömyysaste putosi siis tammikuussa 0,4% viime vuotisesta, [8] on lähes mahdoton kuvitella, että tällä olisi ollut jotain tekemistä aktiivimallin kanssa muuta kuin mahdollisesti täysin kosmeettisessa muodossa.

Tähän voi tietenkin todeta, että koska NAIRU kuitenkin jossain pisteessä sijaitsee (piste on todennäköisesti alempana kuin OECD:n virallinen 7,4% Suomelle, mutta silti), niin olennaista on pyrkiä tekemään reformeja jo ennen tämän pisteen saavuttamista, vaikka näillä toimilla ei siis tämän hetkiseen kehitykseen juuri olisikaan vaikutusta. Mahdollisesti, mutta ei aktiivimallin kaltaisia reformeja, joita ohjaavat virheelliset olettamukset. Kuten Tampereen Yliopiston taloustieteen professori Matti Tuomala osoittaa viittaamalla useaan tuoreeseen asiasta tehtyyn tutkimukseen, ajan mukana korvausta laskevat työttömyysturvamallit eivät ole juuri koskaan optimaalisia ratkaisuja johtuen mm. siitä, että työttömäksi joutuneilla on usein vahvasti yliarvioitu käsitys uudelleen työllistymisen helppoudesta (minkä seurauksena korvauksen pitäminen alussa suurempana kuin lopussa on tehoton keino rohkaista etsimään työtä ahkerammin), nopeampi työllistyminen huonompiin työsuhteisiin tarkoittaa lyhyempiä työsuhteita (koska työntekijän sopivuus niihin on heikko, mikä puolestaan on huono asia myös työnantajalle) ja poistuma työttömyysturvajakson lopussa ei yleisesti näyttäisi olevan niinkään takaisin työhön, kuin yksinkertaisesti vain pois rekisteröidystä työttömyydestä (eli turvan lyhentämisellä ei siis olisi vaikutusta joka tapauksessa). Tietenkin jos tarkoitus on yksinkertaisesti vähentää valtion menoja ja rangaista työttömiä vähentämällä heidän kulutusmahdollisuuksiaan, niin se on kokonaan eri asia, mutta tähänkin on todettava, että ainakin Tuomalan aineiston perusteella työttömät tekevät jälkimmäistä jo nyt vähentämällä siis kulutustaan omaehtoisesti työttömyysjakson pitkittyessä. [9]

Tällä viimeisellä pointilla on itse asiassa kauas kantoisia seurauksia, koska makrotaloudellisesta näkökulmasta tarjontapuolen reformeilla (kuten esim. pyrkimyksillä paikalliseen sopimiseen, halulla työllistää pitkäaikaistyöttömiä pienemmällä palkalla, indeksijäädytyksillä, jne.) on muitakin vaikutuksia kuin työvoiman tarjonnan lisääminen - ne vähentävät työntekijöiden neuvotteluvoimaa, mikä tarkoittaa pienempiä palkkoja ja todennäköisesti myös kasvavia tuloeroja, mitkä puolestaan vähentävät kysyntää entisestään taloudessa. Hallituksen aikaisempien toimien kohdalla pointti tuloeroista ei ole edes kyseenalainen, kuten Eduskunnan tietopalvelun oma laskelma osoittaa:

Lähde [10]

Kuten näkyy, alimman 40% tulot ovat tällä hallistuskaudella alentuneet ja alentuma on ollut erityisesti voimakasta alimman 10 % kohdalla. Tästä voi tietenkin moraalisesti tai ideologisesti olla ihan mitä mieltä tahansa (hyvä asia, huono asia, jotain siltä väliltä), mutta pidempiaikaisen talouskehityksen trendille sillä on konkreettisia seurauksia, mistä pääsemmekin sekulaariin stagnaatioon. Sekulaari stagnaatio tarkoittaa tilannetta, jossa kansantaloudet ovat käytännössä pysyvästi kykenemättömiä luomaan riittävästi kysyntää nousun ylläpitämiseksi kuplien ulkopuolella. Ongelma tulojen kasvun ohjaamisessa yhteiskunnan yläpäähän on siinä, että varakkaammat kuluttavat pienemmän prosentin ansioistaan kuin vähemmän varakkaat, mikä ruokkii pysyvästi riittämättömän kysynnän ongelmaa. Tämän takia esim. Euroopassa ja Yhdysvalloissa kelluu jättimäisiä pääomia, jotka ohjautuvat joko veroparatiiseihin tai arvopaperikeinotteluun (esim. yritysten omien osakkeiden takaisinostoon osakkeen arvon nostamiseksi keinotekoisesti) eivätkä tuottaviin investointeihin, koska näiden tuottavien investointien palveluille tai tuotteille ei siis ole riittävästi kysyntää.

Näin siis kysyntäpuolen näkökulmasta. Tarjontapuolella tuloerot eivät ole ongelma, koska vaurauden ohjaaminen yhteiskunnan huipulle johtaa sen valumiseen sieltä kaikille muillekin (trickle-down economics) ja työnantajien toimittaman palkkauksen määrittää työvoiman tarjonnan määrä, ei tuotettujen palveluiden tai tuotteiden kysyntä. Henkilökohtaisesti katson nämä (ja useat muutkin) tarjontapuolen uusliberaalien premissit vähintäänkin kyseenalaisiksi, mutta vakavamielisille ihmisille olennaisempaa kuin mikään teoreettinen lähtökohta on tietenkin mitä tapahtuu, kun teoriaa sovelletaan käytännössä. Koska tarjontapuolen näkemykset ovat viimeiset 30-40 vuotta olleet hegemonisessa asemassa sekä meillä että maailmalla, voimme onneksemme tarkistaa näiden ajatusten konkreettisen menestyksen empiirisestä datasta. Seuraavassa kaaviossa näkyy globaalin BKT:n kasvun keskiarvo vuosikymmenittäin 1960-luvulta eteenpäin:

Lähde[11]

Kuten näkyy, siirtyminen tarjontapuolen oppeihin 1980-luvulla näyttää korreloivan suoraan matalammalle kasvu-uralle jumiutumiseen. Tarkastelkaamme silti seuraavaksi Suomea - ehkä tarjontapuolella on täällä mennyt paremmin. Vertaaminen Suomeen on erityisen mielenkiintoista sikäli, että toisin kuin esim. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja suuressa osassa kolmatta maailmaa missä siirtymä tarjontapuolen oppeihin ja uusliberalismiin tapahtui 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa, niin Suomessa se alkoi tapahtua toden teolla vasta 1980-luvun puolivälissä (erityisesti pankkisäätelyn purkamisena), minkä olettaisi näkyvän datassa:

Lähde [12]

Ja näkyyhän se; vajaa vuosikymmen myöhemmin tapahtunut siirtymä näyttäisi myös korreloivan myöhempään siirtymiseen matalammalle kasvu-uralle. Korrelaatio ei tietenkään välttämättä tarkoita kausaatiota, mutta on erittäin vaikeaa nähdä, kuinka sääntelyn purkamisesta seuranneet romahdukset ja kysyntää laskeva vaurauden ohjaaminen yhteiskunnan huipulle (Suomessakin top 1 % otti massiivisen irtioton kaikista muista vuonna 1993 tehdyn veroreformin myötä, jonka seurauksena ansiotuloja ja pääomatuloja alettiin verottaa eri tavoilla) eivät olisi yhteydessä sattumoisin samaan aikaan ajoittuneeseen pysyvään kasvun hidastumiseen.

Mainittakoon vielä loppuun, että periaatteessa tällä ei itse asiassa ole juuri tekemistä markkinoiden kanssa ja että ihmiset, jotka sanovat kannattavansa vapaita markkinoita interventionismin sijaan (esim. Elina Lepomäeltä [13] ja muilta Kokoomuksen edustajilta vastaavia lausahduksia tulee jatkuvasti), eivät tarkoita sanomisillaan yhtään mitään. Jaa, miten niin? Koska missä tahansa markkinat operoivat, ne operoivat siellä joidenkin sääntöjen perusteella - ilman sääntöjä ei ole markkinoita, vaan pelkästään kaaosta. Kunhan ymmärtää tämän, ymmärtää myös, että kaikki keskustelu markkinoista on itse asiassa keskustelua näistä säännöistä. Esim. ammattiliittojen heikentäminen ja siirtyminen paikalliseen sopimiseen ei ole valtion pysyttelemistä poissa työmarkkinoilta, vaan yksinkertaisesti sääntöjen muutos yhteen suuntaan, jonka seurauksena työvoiman neuvotteluvalta laskee ja sitä kautta myös tulot ja sitä kautta kysyntä. Tasapainotetun budjetin ja leikkausten vaatiminen taantumassa eivät myöskään ole valtion pysyttelemistä poissa markkinoilta, vaan jälleen yksinkertaisesti poliittinen päätös kysynnän laskemista täysin väärässä tilanteessa, mikä puolestaan johtaa odotettavasti irtisanomisiin ja työttömyyteen. Sen teeskenteleminen, että nämä ovat markkinafunktioita, eivätkä poliittisia päätöksiä, joilla on täysin ennustettavia seurauksia ei muuta näitä seurauksia yhtään miksikään ja viimeinen paikka ihmisille, jotka eivät näin yksinkertaisia asioita ymmärrä on Eduskunta. Jos siis haluamme virittää markkinoiden säännöt niin, että ne ohjaavat kasvavassa määrin tuloja yhteiskunnan huipulle ja aiheuttavat aika ajoin hallitsemattomia romahduksia, niin mikäpä siinä sitten. Henkilökohtaisesti katsoisin tämän olevan erittäin huono idea, mutta jos haluamme tarrautua siihen kaikesta huolimatta, niin minimissään voisimme edes lopettaa teeskentelyn siitä, että tämän tekivät markkinat, eivätkä poliittiset päätökset niiden säännöistä.

---

[1] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005599018.html

[2] https://www.verkkouutiset.fi/petteri-orpo-lakkoilun-pelisaantoja-uudistettava-vastuu-tyomarkkinajarjestoilla/

[3] https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005558446.html

[4] https://www.talouselama.fi/uutiset/tyoministeri-haluaa-saataa-pysyvaksi-kokeilun-jonka-avulla-tyottomyysrahoja-on-voitu-muuttaa-palkkatueksi-tai-starttirahaksi/77979ce9-e02b-3a74-a781-3c4857f52258

[5] http://www.iltalehti.fi/talous/201802222200763810_ta.shtml

[6] https://yle.fi/uutiset/3-10077205

[7} https://fi.tradingeconomics.com/finland/inflation-cpi

[8] http://www.findikaattori.fi/fi/34

[9] http://alusta.uta.fi/artikkelit/2018/02/01/aktiivimallin-puolustajien-pitaeisi-paeivittaeae-taloustieteen-tietaemystaeaen.html

[10] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/229235-eduskunnan-tietopalvelun-kuva-nain-sipilan-hallitus-kasvattaa-tuloeroja-pienituloisia

[11] https://data.worldbank.org/indicator/NY.GDP.MKTP.KD.ZG?cid=GPD_30

[12] https://data.worldbank.org/indicator/NY.GDP.MKTP.KD.ZG?cid=GPD_30&locations=FI

[13] Esim. https://www.verkkouutiset.fi/elina-lepomaki-annetaan-tuloerojen-kasvaa-itsestaan-20614/

Lakko, kustannukset ja velkahysteria

Viime perjantain lakko tuli ja meni ja Suomi löytyy kaikkien yllätykseksi edelleen maailmankartalta. Varsinaiset kustannusarviot tästä yhden päivän odotetusta maailmanlopusta vaihtelevat tällä hetkellä SAK:n 18 miljoonasta eurosta EK:n 120 miljoonaan. Laskelmien ero tulee siitä, että EK:n käsityksessä menetettyä tuotantoa ei voida kuroa umpeen teettämällä lakon jälkeisellä viikolla ylitöitä, kun taas SAK:n laskelmissa tämä on mahdollista. [1] Siinä missä EK:n laskelma perustuu siis lakkopäivän tuotannon menettämiseen pysyvästi, niin SAK:n vastaava puolestaan pohjaa tuotannon umpeen kuromisen ylityökorvauksiin ja jos jälkimmäinen on totta (tuotanto voidaan kokonaan kuroa umpeen), niin itse asiassa lakolla ei ole mitään vaikutusta Suomen BKT:en ja yritysten voitostaan menettämät 18 miljoonaa näkyvät yksinkertaisesti lisäansioina työntekijöiden tilipussissa. [2] Kumpikaan näistä laskelmista on tuskin täsmälleen totta, mutta vaikka hyväksyisimmekin EK:n laskelman sellaisenaan (mikä on hyvin kyseenalainen lähtökohta), on 120 miljoonan menetys yrityksille vain kertaluontoinen ja alle 0,1 % tuotannon arvosta - hädin tuskin siis ennustettu maailmanloppu ja huomattavasti pienempi prosentti verrattuna monilta työttömiltä aktiivimallin mukana pysyvästi vaadittuun 4,65 % menetykseen, jota samalla kuitenkin yleisesti vähätellään. Erinomaisen esimerkin tästä selektiivisestä huolenkannosta antaa professori Pekka Mattila Apun blogissaan, jossa hän ensin ilmoittaa lakon edustavan SAK:n kuolemanviettiä ja haittaavan koko yhteiskuntaa, mutta perään toteaa, että aktiivimallin heikennys työttömyysturvaan on marginaalinen. [3] Samaan aikaan kokoomuslaiset Ben Zyskowicz [4] ja Susanna Koski [5] sekä Elinkeinoelämän valtuuskunta (Eva) asiasta raportin kirjoittaneen professori Seppo Koskisen suulla [6] tietenkin menevät vielä pidemmälle ja vaativat itse asiassa koko poliittisten lakkojen kieltämistä. Toisaalla taas iltapäivälehdet revittelevät lapsilla, jotka eivät pääse kouluun ja vanhemmilla, jotka eivät pääse töihin. Ja niin edelleen. Normaaliin tapaan edes pieni vastarinnan pilke herättää hysteerisen pakokauhun siitä, kuinka maailma loppuu, jos kaikkiin ylhäältä saneltuihin ehtoihin ei suostuta mukisematta.

Kustannuksista puhuen onkin mielenkiintoista huomioida, että sen kummemmin Mattila, Zyskowicz, Koski, Eva tai iltapäivälehdetkään eivät ole osoittaneet suurempaa kiinnostusta niihin kymmeniin miljardeihin euroihin, jotka ovat kiistatta valuneet viemäriin kiristävästä talouspolitiikasta seuranneen menetetyn kasvun muodossa. Päinvastoin - mainitut tahot ovat pääasiassa olleet etulinjassa vaatimassa tätä politiikkaa ja lietsomassa sitä tukevaa velkapaniikkia. Esimerkkejä jälkimmäisestä ei tarvitse vuoden alustakaan kauaa etsiä: sekä valtiovarainministeri Orpo (kok) että sinisten puheenjohtaja Terho ymmärsivät muistuttaa presidentti Niinistön puhetta kommentoidessaan, että Suomi velkaantuu yhä, asia ei muutu itsekseen, ja koron nousua tulee pelätä löysät housussa [7]; Helsingin Sanomissa professori Vesa Puttonen kirjoittaa, että jos talouskasvu ei pysyvästi kiihdy, on hyvinvointivaltion karsiminen ainoa keino julkisen velan kasvun estämiseksi [8]; Susanna Koski puolustaa aktiivimallia, paikallista sopimista ja muita rakenneuudistuksia, koska valtio ottaa edelleen velkaa, eikä budjetti ole tasapainossa [9]; ja niin edelleen. Mahdollisesti parhaan riman alituksen antaa Juhana Vartiainen (kok) kommentoidessaan Jouni Tillin kritiikkiä uusliberalismista toteamalla että hänellä (Vartiaisella) velkaantumiseen ei liity mitään moraalipaniikkia, mutta että Kreikka ja Zimbabwe osoittavat ylivelkaantumisen vaarat. [10] Niinpä niin. Mitään moraalipaniikkia ei lietsota, mutta sattumalta mainitaan kaksi huonossa jamassa olevaa valtiota, joilla ei ole mitään tekemistä Suomen kanssa ja joiden tilaan Suomen on lähes mahdotonta päätyä.

Viime kerralla esitin oman vaihtoehtoisen makrotason näkemykseni, jossa työttömyyteen suhtauduttaisiin tuotantokuilun sulkemisen kautta, eikä työn tarjonnan lisäämisen kautta. Esitin myös, että vallitsevassa ilmapiirissä tämän näkemyksen velkaantumiseen liittyvistä aspekteista on mahdoton keskustella julkisuudessa rationaalisesti johtuen asian ympärillä pyörivästä hysteriasta. Velkahysteria on poliittisesti sikäli ymmärrettävää, että velkaan on helppo liittää houkutteleva moraalitarina (säästäminen hyvä, velkaantuminen paha), mutta niille, jotka haluavat käsitellä velkaa sinä mitä se on (työkalu talouspolitiikassa) ja puhua velan kustannuksista vakavasti, asia näyttää hieman erilaiselta. Jos velan ottoa haluaa rationaalisesti kritisoida (hysteerisen kirkumisen sijasta siis), sen voi tehdä kahdesta suunnasta. Ensin on ns. syrjäytymisvaikutus (crowding out). Tässä tapauksessa valtion toimittama kulutus nostaa korkoja yleisesti (johtuen siis kasvaneesta kilpailusta lainarahasta, jonka määrä on rajallinen), mikä vähentää yksityisen sektorin halua/mahdollisuutta investoida, mikä puolestaan tarkoittaa vähemmän tuotantoa, vaurautta, veroja, jne. Nykytilanteessa tässä argumentissa ei tietenkään ole mitään tolkkua, koska korot ovat historiallisen matalalla, eivätkä ole nousemassa merkittävästi vielä pitkään aikaan, vaikka Euroopan Keskuspankki ensi vuonna niitä alkaisikin nostaa. Toiseksi voidaan sanoa, että velanotto asettaa taakan valtion taloudelle kasvavien korkomenojen muodossa. Tätä argumenttia voidaan tarkastella näiden menojen kehitystä vilkaisemalla:

Lähde [11]

Kuten näkyy, korkokulut olivat vuosituhannen vaihteessa huomattavasti suuremmat, kuin mitä ne ovat nykyään (korkokustannusten suhde BKT:en oli vuonna 2016 itse asiassa alle 1 %), ja koska ne eivät ajaneet Suomea vararikkoon silloinkaan, niin eivät ne tee sitä nytkään.

Edellä esitetyn pohjalta voidaan siis ensinnäkin todeta, että kansantalouden kannalta velka itsessään ei ole ongelma, vaan siitä mahdollisesti aiheutuvat kustannukset, eli korot. Orpolle ja muille, jotka kauhuissaan odottavat koron nousua voin todeta, että EKP ei nosta korkoja huvikseen tai sattumanvaraisesti, vaan korkojen noston tarkoitus on estää talouden ylikuumenemista, eli sitä tulee tapahtumaan vain silloin kun Euroopan valtioiden taloudet ovat myös paremmassa kuosissa maksaa näitä korkoja - tämä koskee siis myös Suomea ja johtuen ulkomaankaupan painotteisuudesta EU-alueelle, on mahdotonta kuvitella tilannetta, jossa Suomi olisi taantumassa samaan aikaan, kun koko muu Eurooppa on noususuhdanteessa. Professori Puttoselle ilmoitettakoon, että velkaa voidaan nimenomaisesti käyttää siihen talouskasvun kiihdyttämiseen, josta hän on niin kovin huolissaan. Rahoituksen professorina hänen luulisisi tämän ymmärtävän, sillä se on mitä menestyksekkäät yritykset tekevät joka päivä - ne arvioivat investointien mielekkyyttä odotettujen tuottojen perusteella ja jos tuottavaan investointiin tarvitaan velkarahoitusta ja tuotto ylittää riittävästi velan synnyttämät kustannukset, niin silloin sitä otetaan. Susanna Kosken huoli budjetin tasapainottamisesta puolestaan on yksinkertaisesti ilmoitus siitä, että jos hän saisi päättää, niin talouspolitiikkaa pyöritettäisiin irrationaalisuuden pohjalta. Miksikö? Koska talouden tila ei ole vakaa - joskus ollaan ylämäessä, joskus alamäessä, joskus pohjalla, joskus huipulla. Tämä tarkoittaa, että talouden hoidon sitominen johonkin ennalta valittuun mielivaltaiseen lukuun (oli se sitten -4 %, + 12 % tai 0 %) merkitsee sitä, että muuttuviin tilanteisiin ei reagoida tilanteen tarpeiden mukaan, vaan tämän mielivaltaisen luvun perusteella, mikä on resepti katastrofille. Vartiaiselle taas ei voi juuri muuta todeta, kuin että Suomesta ei ole tulossa Zimbabwea. Piste. 

Kokoomus ja kirjoituksessa mainitun tyyppiset uusliberalismia edustavat professorit ovat olleet etunenässä puolustamassa leikkauspolitiikkaa ja heidän pääargumenttinaan on yleensä toiminut vetoaminen velkaantumiseen ja sen vaaroihin, mutta kuten edellä on esitetty, nämä argumentit pohjaavat pääasiassa näennäisrationaaliseen retoriikkaan ja reaaliset argumentit korkokustannuksista eivät ole nykytilanteessa päteviä. Ei siinä, että Suomen kannattaisi tällä hetkellä erityisesti lisätä velanottoaan, mutta koska tuotantokuilu on edelleen negatiivinen varovainen kaasun painaminen ei olisi pahitteeksi ihan jo pelkästään työmarkkinoiden saattamiseksi kireämmäksi, mikä kannustaisi yrityksiä investoimaan ja mekanisoimaan. Tämän tapahtumista emme voi tietenkään varmuudella tietää, mutta taloudellisen kuripolitiikan seuraukset sen sijaan tiedämme liiankin hyvin: Suomen talous on ollut OECD:n mukaan joka vuosi talousromahduksen jälkeen potentiaalinsa alapuolella johtuen riittämättömästä kysynnästä. [12] Tämä on maksanut kansalaisille ja valtiolle kymmeniä miljardeja menetetyssä kasvussa sekä syrjäännyttänyt lukemattomia ihmisiä, jotka ovat joutuneet työttömäksi harjoitetun politiikan seurauksena - näiden päätösten jälkeensä jättämiä tuhoja tulemme korjaamaan hamaan tulevaisuuteen. Nyt tämän katastrofaalisen linjan edustajat ovat siis yhtäkkiä paniikinomaisesti huolissaan yhden päivän lakon kustannuksista. Mitä tähän voi enää edes sanoa? Nämä eivät ole vakavasti otettavia ihmisiä.

---

[1] http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/ek-laski-lakon-hinnaksi-120-miljoonaa-euroa-sak-18-miljoonaa/783764/

[2] https://www.sak.fi/aineistot/blogi/ek-paisuttelee-lakkomenetyksia-sakn-laskukaavalla-menetys-lahes-7-kertaa-pienempi

[3] http://blogit.apu.fi/pekkamattila/itsetuhoisten-lakko/

[4] https://www.verkkouutiset.fi/ben-zyskowicz-miten-ay-liikkeella-voi-olla-ulkoparlamentaarinen-veto-oikeus/

[5] https://demokraatti.fi/kokoomuspoliitikko-kieltaisi-poliittiset-lakot-tyottomat-valjastettiin-ay-liikkeen-keppihevoseksi/

[6] https://yle.fi/uutiset/3-10052892

[7] https://yle.fi/uutiset/3-10061583

[8] https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005529779.html

[9] http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/vieraskolumnit/artikkeli-1.220048

[10] http://politiikasta.fi/oleskeluyhteiskunnasta-tyoyhteiskuntaan-aktiivimalli-uusliberaalina-vallankayttona/

[11] http://www.valtionvelka.fi/fi-FI/Tilastot/Riskienhallinta/Budjettitalouden_korkokulut

[12] http://stats.oecd.org/Index.aspx?QueryId=51655#

Aktiivimalli ja tuotantokuilu

Työttömyysturvan aktiivimallin laaja vastustus kansalaisten keskuudessa (asiaan liittyvän kansalaisaloitteen voi allekirjoittaa täällä) on onnistunut aktivoimaan ainakin kaikki kynnelle kykenevät hallituspolitiikan puolustajat, vaikka heidän keskuudessaan tuntuu olevan suurta hämmennystä mallin sisällöstä. Ministeritasolla Kai Mykkänen (kok) kerkesi jo ilmoittamaan, että aktiivimallin ehtojen täyttämiseen riittää myös palkaton 18 tunnin työkokeilu esimerkiksi yhdistyksessä, säätiössä tai osuuskunnassa. Kuitenkin laki aktiivimallista toteaa, että tehdyn työn palkan on oltava työehtosopimuksen mukainen tai jos alalla ei ole työehtosopimusta, kokoaikatyön palkan olisi oltava vähintään 1 187 euroa kuukaudessa. Toisin kuin ministeri luulee, palkkarajan alittava tai ilmainen työ eivät siis kelpaa. Samoin elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk) lupasi, että sanktioita ei tule, jos aktiivisesti hakee töitä. Laki on kuitenkin kiinnostunut vain lopputuloksesta (saako töitä vai ei), eikä ota mitään kantaa siihen, kuinka aktiivisesti niitä on haettu. [1] Jälleen toisin kuin ministeri luulee, laki tulee siis rankaisemaan myös aktiivisia työnhakijoita, koska työpaikkoja tai vaadittavia koulutuspaikkoja ei ole kaikille. 

Tietämättömyys itse säädetyn lain sisällöstä ei tietenkään ole hallituksen ainoa ongelma ja sivuhuomautuksena mainittakoon, että ajoittain pyöritään jo farssin tienoilla, kun ensin Mykkänen patistaa maaseudun työttömiä muuttamaan kaupunkeihin [2] ja parin päivän jälkeen Juhana Vartianen (kok) puolestaan hätyyttelee kaupunkien työttömiä maaseudulle [3]. Vartiainen ja Perussuomalaisten Tom Packalen [4] myös vaativat työttömiä siirtymään sankoin joukoin puhelinmyyjiksi (missä provisiopalkka saattaa helposti asettua ongelmaksi edellä mainitun palkkarajan alituksen suhteen), eli nimenomaan niihin matalan tuottavuuden työpaikkoihin, joista marraskuussa kirjoitin ja joista poispäin voimakkaammin täystyöllisyyteen tähtäävällä talouspolitiikalla voitaisiin halutessa siirtyä. Vartiainen ja hänen puolustajansa myös jatkavat tuttua sotaansa terminologiaa vastaan ja perustelevat aktiivimallia sillä, että lähestymme rakenteellisen työttömyyden rajaa (NAIRU). Tarkemman selostuksen voi lukea marraskuun kirjoituksestani, mutta koska NAIRU nimenomaan tarkoittaa sitä pistettä työttömyydessä, jonka alle ei oletetusti voida mennä ruokkimatta kiihtyvää inflaatiota, voidaan väitteet pisteen lähestymisestä tarkastaa viime vuoden inflaatiosta:

Koska inflaatio on edelleen kaukana EKP:n 2 % tavoitteesta ja trendi itse asiassa alaspäin, ovat väitteet NAIRUn lähestymisestä auttamatta roskaa. Tämä ei siis ole minun mielipiteeni, vaan määritelmällinen kysymys - koska inflaatio ei kasva, emme yksinkertaisesti voi olla siinä työllisyyden pisteessä, jossa se kasvaa.

Kaikki tämä sanottuna, koska esimerkiksi Mykkäsen ja Kokoomuksen ohjelmapäällikön Antti Vesalan [5] esittämä vaatimus kriitikoille aktiivimallille vaihtoehtoisista toimista työllisyyden kasvattamiseksi ei ole millään lailla kohtuuton, niin tässä tulee varsin vaatimaton ja yksinkertainen ehdotus makrotasolla - keskitytään tuotantokuilun sulkemiseen, eikä työvoiman tarjonnan lisäämiseen. Tuotantokuilu tarkoittaa reaalisen BKT:n erotusta kansantalouden potentiaaliseen bruttokansantuotteeseen, eli siihen BKT:n tasoon, joka saavutettaisiin, jos kansantalouden kapasiteetti olisi täyskäytössä. Negatiivinen luku tarkoittaa vajaa käyttöä ja OECD:n tilastoista [6] voimme nähdä, että Suomen tuotantokuilu on ollut miinusmerkkinen joka vuosi talousromahduksen jälkeen, eli potentiaalisen tuotannon alapuolella. Tämä kertoo myös meille varsin kiistattomasti talouden ongelmien olennaisimman lähteen - riittämätön kysyntä, mikä on siis pitänyt kapasiteetin vajaa käytössä, mikä puolestaan on tarkoittanut rahan kaatamista viemäriin menetetyn kasvun seurauksena.

Suomessa tähän ongelmaan on suhtauduttu nimenomaan viennin kautta (vaikka tässäkin suhteessa tarjontapuolen kilpailukykykonseptin kautta, ei kysynnän riittämättömyytenä ulkomailla), mutta tällöin unohtuu, että suurin osa taloudellisesta toiminnasta on kuitenkin kotimaista, ja että kotimainen kysyntä on viime vuosina ollut Suomessa hieman yli 70 prosenttia kokonaiskysynnästä. Koska vertaaminen Ruotsiin on muodikasta, niin tehdäänpä se tässäkin tapauksessa:

Lähde [7]

Kuten näkyy, siinä missä Ruotsissa on stimuloitu kotimaista kysyntää, täällä taas on tehty päinvastoin ja seuraukset ovat jälleen olleet sen mukaisia. Joku saattaisi vetää tästä joitain johtopäätöksiä valitun kurssin viisaudesta, mutta jos vertaaminen Ruotsiin onkin muodikasta, niin vielä muodikkaampaa on tehdä vertaus, huomata että se ei tue tarjontapuolen oppeja, jättää tämä sivuseikka huomioimatta ja ilmoittaa että todistus tarjontapuolen näkemyksille on löytynyt. Tämän jälkeen sitten markkinakultisteja marssitetaan median eteen pirskottelemaan vuohen verta temppelin nurkkiin ja lukemaan teelehdistä, mitä jumalan lepyttäminen seuraavaksi vaatii.

Hieman vakavammin asioihin suhtautuvat henkilöt saattavat huomauttaa, että OECD:n ennuste Suomen tuotantokuilusta on tälle vuodelle enää hieman negatiivinen (-0, 235 % kun taas 2017 se oli -1,742 %), ja että plussan puolelle siirtyminen luo inflaatiopaineita. Tämä on tietenkin periaatteessa totta, mutta kuten aikaisemmin totesin, inflaatio on edelleen erittäin kaukana tavoitteesta, joten asia ei ole todellinen ongelma. Tuotantokuilun siirtäminen positiiviseksi (kysyntä ylittää tarjonnan) ja sen pitäminen siellä on myös itse asiassa hyödyllistä, koska se kannustaa yrityksiä laajentamaan kapasiteettia (investoimaan) ja kasvattamaan tuottavuutta (mekanisoimaan) - molemmat näistä tekijöistä ovat kansantalouden kannalta huomattavasti olennaisempia seikkoja, kuin ihmisten usuttaminen häiritsemään muita kansalaisia puhelinmarkkinoinnilla. Se, mihin valtion rahoja sitten pitäisi tarkalleen ottaen ohjata, on kokonaan toinen kysymys ja legitiimi puheenaihe, mutta esim. suuremmalla panostuksella liikenneväylien kunnostukseen valtio säästäisi pitkässä juoksussa (korjauskustannukset pahenevat vaurioiden syventyessä) ja sama pätee sekä yrityksiin että yksityishenkilöihin (nopeammat yhteydet, vähemmän vaurioita ja kulumista ajoneuvoille), mikä puolestaan tarkoitaisi, että käytännössä kaikki voittaisivat.

Loppuun on kuitenkin pakko mainita, että esitetty keskittyminen tuotantokuiluun vaihtoehtoisena lähestymistapana työttömyyden hoitamisessa on nykyisessä ilmapiirissä käytännön tasolla mahdotonta. Miksikö? Koska se tarkoittaisi asiaan puuttumista lainarahalla ja sekä Kokoomus että Sipilä-johtoinen Keskusta ovat erittäin tehokkaasti onnistuneet sabotoimaan mahdollisuudet rationaaliseen keskusteluun talouspolitiikasta ja velkakeskustelu muuttuu aina välittömästi hysteeriseksi huutamiseksi. Näin ollen, kun Mykkänen ja Vesala kysyvät vaihtoehtoisia toimia työttömyyden parantamiseen ja sitten valittavat, ettei vastapuolelta sellaisia löydy, niin mitä he oikeasti tarkoittavat on, että kyllä löytyy, mutta emme pidä niistä, joten niitä ei ole.

---

[1] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005513911.html

[2] http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/mykkanen-lyttaa-aktiivimallin-vastustajat-jos-ei-kotiseudulta-loydy-mitaan-taytyy-lopulta-muuttaa/780415/

[3] http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/politiikka/artikkeli-1.219281

[4] https://www.aamulehti.fi/uutiset/sinisten-matti-torvinen-ay-liike-ja-vasemmistopuolueet-masinoivat-tyottomien-sahkopostitulvan-200637007/?ref=rns_fb

[5] https://yle.fi/uutiset/3-9997836

[6] http://stats.oecd.org/Index.aspx?QueryId=51655#

[7] http://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22016/ty22016pdf/ty22016TanninenTuomala.pdf

Halpatyövoima

Kuten viime kerralla ohimennen mainitsin, niin koska talouspolitiikan ohjenuoraksi Suomessa on valittu tarjontapuolen talousopit, niin leikkaukset ja vastikkeellisuus tulevat todennäköisesti olemaan päivän sana työllisyyspolitiikassa hamaan tulevaisuuteen. Eduskunnan käsittelyssä oleva työttömyysturvan aktiivimalli tarjoaa kumpaakin: aktiivimallin mukaan työttömyysetuus maksettaisiin 65 työttömyysetuuden maksupäivältä 4,65 prosentilla alennettuna, jos henkilö ei ole 65 edeltävän työttömyysetuuden maksupäivän aikana osoittanut aktiivisuutta. Aktiivisuutta voi osoittaa olemalla työssä yhteen työssäoloehtoa kerryttävään kalenteriviikkoon vaadittava työaika tai ansaita yritystoiminnasta vastaava tulo tai olla viisi päivää työllistymistä edistävässä palvelussa mainitun 65 päivän aikana. [1] Eli jos haluaa saada työttömyysetuutta, on tehtävä sen eteen tehtävä töitä, eikä näillä töillä ole siis alun perinkään tarkoitus tulla toimeen. Koska työllistymistä edistävä palvelu on usein 9 euron päiväpalkalla tehtävää "kuntouttavaa työtoimintaa", tarkoittavat nämä seikat siis yhdessä kasvavia halpatyömarkkinoita.

Edellä esitetty ei ikävä kyllä ole myöskään pelkkä hypoteesi, sillä esimerkiksi työministeri Jari Lindström (sin) myönsi jo julkisesti, että halpatyömarkkinoita nimenomaan ollaan luomassa ja oppositiostakin ainakin myös Vihreiden Antero Vartian mielestä on vaarallista ajatella, että palkalla pitäisi tulla toimeen. [2] Työnantajien piirissä on jo pitkään tietenkin haaveiltu vastaavista muutoksista ja esim. Etlan tutkimusjohtaja Mika Maliranta kokee "valtavasti viehätystä ja tarvetta siirtyä saksalaistyyppiseen malliin", jossa siis on pysyvästi luotu halpatyömarkkinat heikentämällä yleissitovuutta, tiukentamalla oikeutta työttömyysturvaan, leikkaamalla ansiosidonnaisen kestoa ja tasoa jne. Sitä, että halpatyömarkkinat Saksassa ovat osoittautuneet köyhyysloukuksi (ja todennäköisesti tekevät siis saman täällä), ei ilmeisesti normaalin sanahelinän ulkopuolella koeta ongelmalliseksi. [3]

Kaikki tämä on siis moraalisesti vähintäänkin kyseenalaista, mutta miltä näyttää taloudellinen puoli, johon yleensä jonkin sortin välttämättömyysargumenteilla vedotaan? Vastatakseen tähän on ensiksi otettava esille asia, jota mediassa käsitellään aivan liian harvoin, eli työn tuottavuuden kehitys, jonka suhde bruttokansantuotteeseen on siis kaksisuuntainen - BKT:n kasvu yleensä ruokkii tuottavuuden kasvua ja toisinpäin. Alla kuvio työn tuottavuuden kehityksestä Suomessa (kuvio on saman suuntainen käytännössä kaikissa länsimaissa):

Lähde [4]

Kuviosta voimme siis nähdä, että kiristyspolitiikan seurauksena myös tuottavuuden kasvu on jumiutunut epänormaalin mataliin lukuihin pitkäksi aikaa. Työn tuottavuuden kasvu määräytyy lähes kokonaan mekanisaatiosta, jota myös digitalisaatioksi nykyään kutsutaan. Näin esimerkiksi kun 1950- ja 1960-luvuilla maaseudulla siirryttiin traktoreihin, puimureihin ja muihin vastaaviin koneisiin, nousi työntuottavuus selkeästi, koska yksi henkilö pystyi nyt tekemään työt, johon aiemmin tarvittiin monia. Tämä tietenkin teki monista työttömiä, mutta se ei ollut ylitse pääsemätön ongelma, koska Suomen valtio (kuten kaikki länsimaat) pyöritti täystyöllisyyteen tähtäävää kysyntäpuolen talouspolitiikkaa, minkä seurauksena maaseudun työttömät saivat töitä tehtaista, rakennustyömailta, jne. 

Ensimmäinen pointti tässä on siis, että paljon puhuttuja työntappajarobotteja ei ainakaan empiirisestä aineistosta löydy, koska numerot puhuvat itse asiassa epänormaalin hitaasta mekanisaatiosta, mistä voimme päätellä, että työttömyyden syy ei ole ollut teknologinen kehitys, vaan tietoisesti harjoitettu politiikka. Tämä asettaa myös kyseenalaiseksi Etlan Malirannan ja muiden vastaavien tahojen väitökset siitä, että muutosta Saksan suuntaan pakottaa "teknologinen murros". Koska merkkejä teknologisesta murroksesta tai työntappajaroboteista ei ainakaan datasta löydy, niin voi epäillä löytyykö niitä mistään muualta kuin ideologisista fantasioista ja poliittisesti tarkoituksenmukaisesta retoriikasta. Tämä on toki uusliberaali normi - empiria joutaa roskiin abstraktien mallien ja ideologisen vakaumuksen tieltä. 

Toinen pointti liittyy varsinaisesti halpatyövoimaan. Halpatyömarkkinoiden ja laajan työvoimareservin ylläpitäminen (johon työntarjontaa lisäävät "reformit" tähtäävät) ehkäisevät tuottavuuden kasvua ja investointeja, koska työnantajilla on kannustin käyttää halpaan työvoimaan perustuvia työvoimaintensiivisiä metodeja mekanisaatioon investoimisen sijaan, mikä siis osaltaan jarruttaa BKT:n kasvua pitkällä tähtäimellä. Voimakkaammin täystyöllisyyteen tähtäävä politiikka paitsi antaa siis työntekijöille paremmat mahdollisuudet neuvotella korkeammasta palkasta, niin se myös kannustaa työnantajia mekanisaatioon, koska tiukempien työmarkkinoiden olosuhteissa halpatyövoimareserviä on vähemmän käytettävissä. Tämä tietenkin tarkoittaa, että tietyt matalan tuottavuuden työpaikat jäävät osittain täyttämättä (kuuluisat risusavotat, kivien lakaisut ja muut piikatyöt tai vaikkapa feissarit kadun kulmissa), mutta ainoastaan siksi, että niiden tekijöille tarjoutuu paremmat mahdollisuudet neuvotella itsensä paremmin maksaviin töihin, mikä on siis halpatyövoimamallin luoman köyhyysloukun vastakohta. Tämä ei myöskään ole pelkkä hypoteesi, sillä esim. Yhdysvalloissa työmarkkinoiden kiristyminen (työttömyysprosentti 4,1%) näyttäisi vieneen aikaisemmin aneemisen tuottavuuden kasvun vuoden kahdella viimeisellä neljänneksellä yli kolmeen prosenttiin, [5] kun taas päinvastaisesti esim. paikallisen sopimisen ja muiden työmarkkinoiden deregulaation positiivisista vaikutuksista ei edes IMF [6] (tai moni muukaan [7]) löydä reaalimaailmasta todistusaineistoa.

Työvoimareserviin liittyen voidaankin ottaa vielä esille yksi pointti, joka jäi tekemättä viime kertaisessa kirjoituksessa, eli että käytettävissä olevan työvoimareservin arvioinnissa ei tietenkään ole syytä jäädä ainoastaan varsinaiseen työttömyysprosenttiin, vaan mukaan tulee laskea myös alityöllistetyt ja piilotyöttömät. Tämän pohjalta tilanne näyttää seuraavalta:

Lähde [8]

Piilotyöttömillä tässä tarkoitetaan niitä, jotka haluaisivat tehdä työtä ja olisivat käytettävissä kahden viikon kuluessa, mutta eivät ole viimeisen neljän viikon aikana etsineet työtä. Alityölliset puolestaan ovat niitä, jotka ovat esim. osa-aikaisia, mutta haluaisivat tehdä enemmän työtä. Kun nämä ryhmät lasketaan yhteen, saadaan käytettävissä olevaksi työvoimareserviksi 13% työikäisistä, mikä jälleen näyttäisi viittaavan siihen, että työntarjonnan lisäämisen pitäminen prioriteettien eturivissä ei näytä perustellulta ja että työttömyyttä voidaan huoletta painaa huomattavasti alemmaksi ilman erityistä huolta inflaatiosta. Tämä siis tietenkin sillä oletuksella, että käynnissä olevien toimien tarkoitus on todella vaikuttaa positiivisesti talouteen tai ihmisten elämään, eikä pyrkiä luomaan työssä käyvien köyhien luokkaa, johon putoamisella myös oikeissa töissä käyviä voidaan kätevästi pelotella pysymään ruodussa.

---

[1] https://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3822805-syrjiva-ja-epatasa-arvoinen-tyottomien-keskusjarjesto-pitaa-aktiivimallia-leikkauksena

[2] https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/ministeri-lindstrom-ennustaa-suomeen-halpatyomarkkinoita-ja-myontaa-tyottomien-aktiivimallin-saattavan-tarvita-korjauksia/6695858#gs.MgHMGVc

[3] https://seura.fi/asiat/ajankohtaista/saksassa-osa-saa-niin-pienta-palkkaa-etta-silla-ei-tule-toimeen-ja-suomessa-haikaillaan-samaa/?shared=1764374-dddd2b90-999

[4] https://www.stat.fi/til/ttut/2016/ttut_2016_2017-11-30_tie_001_fi.html

[5] http://cepr.net/blogs/beat-the-press/higher-wages-can-boost-productivity-but-wages-are-already-growing

[6] https://www.socialeurope.eu/labour-market-deregulation-productivity-imf-finds-no-link

[7] Esim. https://papers.ssrn.com/sol3/papers.cfm?abstract_id=2206526; https://academic.oup.com/ser/article-abstract/11/4/739/1690275?redirectedFrom=fulltext

[8] http://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2017/11/29/niin-syva-on-kuin-pitkakin/