Näytetään tekstit, joissa on tunniste Antti Rinne. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Antti Rinne. Näytä kaikki tekstit

lauantai 7. joulukuuta 2019

Hallituksessa pallit heiluvat

Kuten kaikki jo epäilemättä tietävät, niin mitä ilmeisimmin ex-pääministeri Sipilän masinoimassa operaatiossa Keskusta onnistui kaatamaan hallituksen, johon itse kuului. Motivaatiot ovat vielä epäselviä, mutta oli taustalla sitten henkilökohtaisia kaunoja tai Keskustan taustavoimien antipatioita, niin joka tapauksessa Sipilä & kump. siis nappasivat kiinni pääministerin pallista ja vetäisivät niin lujaa, että mies tuupertui maahan. Prosessissa Antti Rinteeltä lähti siis yksi palli, mutta koska hallitus näyttäisi kuitenkin jatkavan samalla puoluekokoonpanolla, niin laskeutuu hän mahdollisesti istumaan toisen päälle. Varmaa tämä ei kuitenkaan ole ja kuten Sirpa Paateron ja Pekka Haaviston kohdalla näkyy, heiluvat hallituksessa pallit muutenkin ympäriinsä.

Tässä kohtaa Kokoomuksen Petteri Orpo päätti, että hän itse asiassa kuuluu Rautavaltaistuimelle ja haluaa muodostaa seuraavan hallituksen, mikä on jo sikäli erikoista, että Kokoomus on vasta 3. suurin puolue Eduskunnassa SDP:n ja Perussuomalaisten jälkeen. Joka tapauksessa tältä pohjalta on hyödyllistä, että Elina Lepomäki taannoin tiivisti jälleen Kokoomuksen talousosaamista kritisoimalla Rinteen (ex)hallituksen toimia näin: ”Nyt käsillä olevan suunnitelman mukaan julkinen talous on kauden lopussa 3,6 miljardia alijäämäinen […] Näin siis ihan normaalissa talouskehityksessä, ilman taantumaa tai varsinkaan kansainvälistä talouskriisiä. Tästä on tasapaino kaukana!” Jos hallitussekoilu ja pallien viuhuminen ympäriinsä pyörremyrskyssä onkin osaltaan koomista, niin tämän tason ymmärtämättömyys sen sijaan on jo traagista. Selitetäänpä.

EKP aloitti uudelleen velkakirjojenosto-ohjelmansa marraskuussa ostaen nyt siis 20 miljardilla euroalueen valtioiden velkakirjoja/kk. Suomen Pankin laskennallinen osuus tästä on 370 miljoonaa/kk, mikä on enemmän kuin valtion nettolainanoton tarve. Tämä puolestaan tarkoittaa, että koska SP siis ostaa valtion liikkeelle laskemaa velkaa, Suomi velkaantuu pääasiassa itselleen ja Lepomäki & kump. ovat missanneet koko pointin – EKP:n raharuiskun tarkoitus on nimenomaisesti saada valtiot käyttämään mainittua rahaa johonkin järkevään. Tiedän että velkariekkuminen takaa Suomessa syvällisen ja vakavan kommentaattorin maineen, mutta paniikin lietsominen itselleen velkaantumisesta on älyvapaata ja itse velkamarkkinoilla näytetään olevan samaa mieltä. Suomen sekä 10- että 5-vuotisjoukkovelkakirjan korko on negatiivinen, mikä puolestaan tarkoittaa, että lainoittajat pitävät Suomen valtionvelkaa äärimmäisen turvallisena sijoituskohteena. Että hyvää myöhästynyttä itsenäisyyspäivää vaan – tällaisilla tietotaidoilla sitä nykyään mennään Eduskuntaan.


Suomen valtion 10-vuotisjoukkovelkakirjan korko on jo hyvän aikaa sitten painunut negatiiviseksi. Myös korkoero yleensä turvallisimpana pidettyyn Saksan joukkovelkakirjaan on itse asiassa pysynyt marginaalisena koko vuosikymmenen.

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Rakennetyöttömyydestä valittajat eivät osaa päättää missä sen piste sijaitsee


Harvoin kuluu päivää ilman että joku haikailee Sipilän hallituksen perään ja ohjeistaa Rinteen hallitusta seuraamaan sen esimerkkiä tai muuten ei hyvä heilu. Niinpä Etlan ex-toimitusjohtaja Vesa Vihriäläkin taannoin ilmoitti, että työmarkkinoilla nyt vain on pakko tehdä ikäviä toimia kuten ”etuuksien heikennyksiä, tukien ehdollisuuden kiristyksiä, jne.” Miksi näitä on tehtävä? Vihriälä selittää blogissaan että ”työvoima on talouden nykyisten rakenteiden vallitessa suurin piirtein täyskäytössä eli työllisyyden kasvua rajoittaa pikemminkin tarjonta kuin kysyntä.” Niinpä niin.

Vihriälä siis kokee, että työllisyysnumerot ovat törmänneet rakenteelliseen pisteeseensä ja tämän takia lakanneet liikkumasta parempaan suuntaan. Rakennetyöttömyys siis tarkoittaa pistettä, jonka alapuolelle työttömyys ei oletetusti voi laskea ilman että työmarkkinoiden kasvava kireys vahvistaa työntekijöiden neuvotteluvoimaa siinä määrin, että palkkojen nousu alkaa voimakkaasti kasvattaa inflaatiota palkkojen alkaessa siirtyä hintoihin – tämän takia työttömyyttä ei voida oletetusti vähentää lisäämällä kysyntää työvoimasta, vaan ainoastaan tarjontaa. Tätä samaa argumenttia minä olen saanut lukea joka ainoa päivä viimeiset 10v, siis myös silloin kun työttömyys kasvoi 9,5%:in vuonna 2015, mistä voimme päätellä ainakin yhden asian: ihmiset jotka nyt ilmoittavat rakennetyöttömyyden pisteen olevan tämän hetkinen 6,5% työttömyys, olivat viimeiset 10v joka päivä väärässä, koska työttömyys pystyi selvästi laskeutumaan ainakin 3% alemmaksi ilman inflaatiopaineita.

Tämä myös tarkoittaa, että pelkästään vuonna 2015 minimissään 85 000 ihmistä oli työttömänä rakennetyöttömyysporukan inkompetenssin takia (työvoima yhteensä = 2,85 miljoonaa, 3% tästä = 85 000). Koska pohjainflaatio oli heinäkuussa edelleen vaivaiset 0,6% (ja trendittämässä jälleen alaspäin), voimme itse asiassa todeta, että rakennetyöttömyyden raja on jossain selkeästi nykyisen pisteen alapuolella ja ongelma ei edelleenkään ole työvoiman tarjonta, vaan kysyntä. Toisaalta mitä tahansa työttömyysasteelle käy (nousee/laskee/pysyy paikallaan), tarjontapuolen porukka tulee ilmoittamaan tämän johtuvan rakennetyöttömyydestä vailla suurempaa kiinnostusta empiirisen maailman tapahtumiin. Näin siksi, että he ovat juuttuneet pysyvästi 1980-lukuun, missä vesihiisi sihisee hississä, menninkäiset tulevat kimppuun kattolaudoista ja ikuinen sota inflaatiospiraaleja vastaan raivoaa kaikkialla. Vaikka tästä saattaisi tulla hauska tarina George R.R. Martinin käsissä, taloudellisten päättäjien katoaminen fantasiamaailmoihin on paljon vähemmän hauskaa.


Paitsi että pohjainflaatio on edelleen historiallisen matalissa lukemissa, se myös trendittää jälleen alaspäin ja samat toteamukset pätevät itse asiassa koko euroalueeseen. Missä ne kireät työmarkkinat ja inflaatiospiraalit oikein luuraavat?



tiistai 14. toukokuuta 2019

Velkahysterian ihmeellinen maailma


Iltalehden Mika Koskinen peräänkuuluttaa ”työntekijöiden kannalta ikäviä ja radikaaleja uudistuksia” vaihtoehtona Antti Rinteen oletetulle velkarallille. En ole varma yrittääkö IL tehdä parodiaa velkakeskustelusta, mutta tämä on yksi absurdeimpia tekstejä, mitä olen koskaan nähnyt. Pelkällä sattumanvaraisella tökkäyksellä todennäköisesti osuu kohtaan, jossa ei ole tolkkua, mutta oma suosikkini on tämä: ”Mitä sitten tehdään, jos taloussuhdanne kääntyy nopeasti huonompaan suuntaan tai korot lähtevät nousuun? Toivottavasti Säätytalon viisikko uhraa edes pienen ajatuksen tällekin tulevaisuudenkuvalle.” Joku saattoi huomata, että nämä ovat päinvastaiset, toisensa poissulkevat skenaariot. Korkojen nousu tarkoittaisi, että EKP pelkkää euroalueen talouden ylikuumenevan liiallisen kysynnän seurauksena ja pyrkii hillitsemään vauhtia korkojen nostolla – tämä tarina on fantastisia uutisia Suomelle, jonka on mahdotonta olla olematta mukana Euroopan mittaisessa buumissa (71% viennistämme menee Eurooppaan) ja käytännössä ainoa ajatus, mikä asialle tarvitsisi uhrata on, että koska avataan samppanjapullot. Taloussuhdanteen kääntyminen huonompaan puolestaan on tarina riittämättömästä kysynnästä, joka voidaan korjata stimuloimalla taloutta suuremman alijäämän kautta. Tiedän että velkahysteerikkojen maailmassa tämä on sietämätön ajatus, mutta se on itse asiassa suoraan kansantalouden ABC:stä ja koska tässä skenaariossa EKP pyrkii myös edelleen elvyttämään pitämällä korot nollassa, eivät korkokustannukset tule aiheuttamaan ongelmaa. Joka tapauksessa meni taloudella hyvin tai huonosti, IL:n vastaus on velkahysteria.

Otetaanpa toinenkin esimerkki: ”Ongelma on siinä, että koulutuksen ja tutkimuksen lisäksi rahaa ollaan nyt sirottelemassa kaikkeen muuhunkin hyvään ja kauniiseen. Yhtälö ei toimi. Tai toimii, jos velkahanat avataan uudestaan. Työllisyysasteen nostaminen olisi fiksuin tapa kasvattaa valtion verotuloja, joilla hyvinvointipalvelut voidaan rahoittaa.” Jälleen, teksti on ristiriidassa itsensä kanssa. Alijäämän kasvattaminen ottamalla lisävelkaa tarkoittaa määritelmällisesti talouden ekspansiota, mikä tarkoittaa työllisyyden kasvua työvoiman kysynnän lisääntyessä – tämä olisi itse asiassa helpoin tapa nostaa työllisyysastetta ja huomattavasti järkevämpää esim. kuin tunti/viikko töiden lisääminen aktiivimallilla yms. toimilla, joita Koskinen peräänkuuluttaa. Minä en tiedä minkälaista politiikka Rinteen (mahdollinen) hallitus aikoo harjoittaa, mutta jos yrittäisin arvailla aiheita ja kirjoittaa niistä kritiikkiä, saisin tätä parempaa tekstiä aikaan pieraisemalla paperille.



Euroopan Keskuspankki pudotti vuodesta 2012 eteenpäin korkoastettaan yrittäen elvyttää kysyntää ja sitä kautta taloutta. Tämä on yhdessä velkakirjojen osto-ohjelman kanssa jossain määrin toiminut, mutta ongelma korkoelvytyksessä on, ettei nollan alle juuri voi mennä. Joka tapauksessa korot nousevat uudestaan vasta, kun EKP pelkää euroalueen talouden ylikuumenevan, mitä ei ole horisontissa.


71% Suomen viennistä vuonna 2016 meni Eurooppaan.


Pelkästään euroalueen maiden osuus tästä oli n. 40%.

tiistai 15. toukokuuta 2018

Eläkekorotus, työtakuu ja Phillips-käyrä

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne herätti vappuna suurta närkästystä lupaamalla korottaa pienimpiä eläkkeitä sadalla eurolla ja sai odotetusti niskoilleen ryöpyn syytöksiä populismista ja epärealistisuudesta pääministeri Sipilän (kesk) ja valtiovarainministeri Orpon (kok) taholta [1] - tyylilleen uskollisesti Jussi Halla-aho (ps) puolestaan kuvasi lupausta nigerialaiskirjeeksi [2]. Kritiikki siis koostuu normaaliin tapaan viittauksista velkaan, budjettialijäämään, yleiseen rahan puutteeseen jne. ja jos jätetäänkin sikseen useiden poliitikkojen ilmeinen ymmärtämättömyys tuotantokuilusta ja velan reaalisista kustannuksista (mitä olen käsitellyt täällä ja täällä) ja halutaan toteuttaa eläkkeiden korotus budjettineutraalisti, niin ei Rinteen ehdotus silti erityisen hullulta näytä. Arviot korotuksen kustannuksista näyttäisivät pyörivän puolen miljardin tienoilla ja kustannusneutraalius tarkoittaisi siis verojen korotuksia, mikä luonnollisesti aiheuttaa jo seuraavan syytösryöpyn. Selväjärkisten ihmisten maailmassa olennaista on kuitenkin mihin verotaakka suuntautuu ja suurin osa kaavaillusta rahoituksesta näyttäisi SDP:n suunnitelmassa tulevan 5 %: lähdeverosta, joka kohdennettaisiin osinkoveroista vapautettuihin yhteisöihin ja perittäisiin osingon maksun yhteydessä (esim. Saksassa samainen vero on itse asiassa 15 %). Veron kohdistuminen Suomessa näyttäisi tältä:
Lähde [3]

Kuten näkyy, ehdottomasti suurimman osan verosta maksaisivat ulkomaalaiset yhteisöt, jotka tällä hetkellä siis siirtävät satoja miljoonia euroja ulos maasta pörssin kautta maksamatta niistä lainkaan veroa. Tähän voi tietenkin huomauttaa, että koska toiseksi suurimmat maksajat ovet suomalaiset eläkerahastot, luo vero paineita eläkemaksun korottamiseen. Kuitenkin koska eläkerahastojen osuus verosta (n. 40 miljoonaa euroa) on vain 0,2 % suhteessa viime vuonna toteutuneisiin eläkemaksuihin, ei paine ole erityisen kova ja vastaisi yksittäiselle palkansaajalle muutaman kymmenen sentin korotusta kuukaudessa.

Toinen mahdollinen lisäverotuksen kohde ovat listaamattomat yritykset, mitä valtiovarainministeriön oma työryhmäkin suositti viime vuonna. [4] Tällä hetkellä listaamattomat yritykset voivat jakaa osinkoa huojennetusti summan, joka vastaa 8 %:a yhtiön nettovarallisuudesta. Tämän järjestelyn konkreettinen seuraus on se, että se ohjaa resursseja pois yhtiön varsinaisen tuotantotoiminnan kannalta olennaisista investoinneista kohti arvopapereita ja kiinteistösijoituksia (jotka siis kasvattavat yhtiön nettovarallisuutta ja sitä kautta absoluuttista summaa, joka voidaan nostaa huojennetusti). Huojennetun prosentin laskeminen esim. valtiovarainministeriön esittämään 4 %:in kasvattaisi paitsi verokertymää, niin myös ohjaisi yhtiöiden varallisuutta kansantalouden kannalta hyödyttömästä kiinteistö- ja arvopaperikeinottelusta reaalisiin investointeihin. Tämän kaltaisia verouudistuksia tulisi luonnollisesti toteuttaa riippumatta siitä tuleeko eläkkeisiin korotusta vai ei, mutta yleisenä pointtina siis on, että rahoituslähteitä korotukselle on, jos poliittista halua löytyy ja valtiovarainministeriön työryhmän ehdottamien muutosten listaamattomien yritysten verotukseen toteuttaminen kokonaisuudessaan toisi valtion kassaan n. 250-300 miljoonaa euroa vuodessa - yhdessä lähdeveron kanssa puoli miljardia olisi siis jo kasassa.

Toinen seuraus Rinteen lupauksesta oli se, että naftaliinista kaiveltiin myös hänen vuonna 2015 oletetusti esittämänsä ehdotus pitkäaikaistyöttömien patistamisesta pakkotöihin. [5] Rinne todellakin mainitsee kommenteissaan työn tarjoamisen pitkäaikaistyöttömille ja velvoitteen ottaa työ vastaan, mutta tämä on yksinkertaisesti kuvaus nykyisestä järjestelmästä - jos työtön kieltäytyy työvoimatoimiston tarjoamasta työstä ilman pätevää syytä, hän saa karenssia. Ehdotuksen ero esim. aktiivimalliin on tietenkin se, että hajanaisten silpputöiden sijaan tässä mallissa maksettaisiin kokopäivätyöstä työehtosopimuksen mukaista palkkaa, mitä ilmeisesti nykyilmapiirissä pidetään vaarallisena radikalismina. Joka tapauksessa, vaikka Rinne tai SDP:n strateginen hallitusohjelma vuodelta 2015 eivät sitä suoraan sanokaan, muistuttaa ehdotus itse asiassa jonkinlaista karvalakkiversiota ns. työtakuusta (job guarantee). Työtakuusta on ulkomailla puhuttu paljon (esim. senaattori Bernie Sanders teki juuri ehdotuksen sen toteuttamisesta Yhdysvalloissa [6]), mutta Suomessa puolestaan varsin vähän, joten vilkaistaanpa sen perusteita ja toteutettavuutta lyhyesti.

Perusidea on yksinkertainen: työtakuusysteemissä valtio järjestää jokaiselle halukkaalle työpaikan. Rinne mainitsee ehdotuksessaan esimerkkinä vanhusten huollon, mutta pointtina on siis tarjota yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä, joka tarvitsee tekijää ja Suomessa esim. infrastruktuurin korjauksessa ja laajentamisessa olisi myös huomattavasti työsarkaa. Minimipalkan omaavissa maissa palkkaus tarkoittaisi tämän mukaista palkkaa ja Suomessa puolestaan taas TES-järjestelmän mukaista minimiä. Käytännössä työtakuu siis eliminoisi suurimman osan työttömyydestä, joka ei ole vapaaehtoista (ei aivan kaikkea, koska osa ihmisistä ei välttämättä koe TES-minimiä riittävän hyväksi), laittaisi halukkaita käsiä töihin ja saisi monia tarpeellisia asioita tehdyksi. Kustannusten perään kyselevillä on todella erikoinen harhakäsitys maailmasta, joka oikastakoon tässä - hyödyllistä työtä tekevät ihmiset eivät ole rasite kansantaloudelle, vaan resurssi. Jos BKT kasvaa tehtyjen töiden ja maksetuista palkoista lisääntyneen kysynnän seurauksena nopeammin, kuin mitä palkkojen maksu valtiolle tuottaa kustannuksia, on kyseessä järkevä investointi ja esim. moottoritie kuskaa ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen täysin riippumatta siitä rakensiko sen yksityinen vai julkinen sektori.

Tähän mennessä kaikki hyvin siis. On kuitenkin huomioitava, että työtakuussa on kaksi selvästi erilaista toteutusmallia, joista ensimmäinen operoisi ainoastaan taantuma-aikoina, kun riittämätön kysyntä taloudessa aiheuttaa massatyöttömyyttä. Tämä versio olisi siis osa normaalia vastasyklistä talouspolitiikkaa, jossa valtio tasaa markkinatalouden heittelyjä - 2010-luvun tuhoisien kiristyskokeilujen jäljiltä voimme todeta, että tämä on edelleen rationaalinen tapa hoitaa asioita, joten olen ehdottomasti sen kannalla. Toinen versio puolestaan tarkoittaisi työtakuun pyörittämistä pysyvästi, siis riippumatta talouden syklin asemasta; tässä päädytäänkin sitten jo muutamiin ongelmiin, joista suurin on inflaatio. Standarditalousteorian mukaan kun työmarkkinat kiristyvät (kysyntä työntekijöistä alkaa ylittää tarjonnan) tämä rohkaisee työntekijöitä vaatimaan suurempia palkankorotuksia, mikä ennen pitkää alkaa näkyä voimistuvana inflaationa, kun palkankorotukset puolestaan alkavat siirtyä hintoihin. Työttömyyden uhka on siis yksi olennaisimmista seikoista, mitkä pitävät inflaatiota karkaamasta kontrollista ja pysyvään työtakuuseen pohjautuvassa taloudessa tämä uhka olisi huomattavasti alentunut, koska kaikille olisi aina tarjolla TES-palkalla varustettu varma työpaikka - inflaatiopaine on siis jatkuvan työtakuun olennaisin ongelma.

Tai näin ainakin siis standarditeorian mukaan. Normaali käsitys inflaation ja työttömyyden suhteesta perustuu ns. Phillips-käyrään, jonka mukaan palkan korotukset pysyvät pieninä työttömyyden ollessa korkea ja nousevat sitä suuremmiksi, mitä alemmas työttömyys laskee. Phillips-käyrälle näyttää kuitenkin tapahtuneen jotain omituista viime vuosikymmeninä, mitä voimme tarkastella alla olevasta kuviosta:
Lähde [7]


Kuvio kuvaa siis inflaation ja työttömyysasteen suhteen kehitystä teollisuusmaissa vuodesta 1975 eteenpäin; pystyakseli on inflaatio (ylhäällä korkea, alhaalla matala) ja vaaka-akseli puolestaan työttömyys (oikealla korkea, vasemmalla matala). Kuten tumman sinisistä palloista näkyy, Phillips-käyrän ennustus toimi varsin luotettavasti vuosina 1975-1984 - työttömyyden ollessa matalalla, inflaatio oli korkea. Linkki näkyy myös vielä vaalean sinisissä palloissa (1985-1994), joskin heikompana. Sen sijaan keltaisissa palloissa (1995-2013) yhteys näyttää kokonaan murtuneen - matala työttömyyden taso ei enää näytä aiheuttavan mitään merkittävää nousua inflaatiossa.

Ilmiöön voi olla monia syitä, mutta yksi on se, että perusteiltaan 1970-luvun tilanteeseen pohjaavat talousmallit ovat joutuneet pahasti epätahtiin todellisuuden kanssa johtuen siitä, että sen aikainen työvoimapoliittinen konfiguraatio on hyvässä tai pahassa pysyvästi murskattu ja työvoima on jo onnistuttu kesyttämään (tarkemmin kirjoitin asiasta viime marraskuussa). Tämä ei sinällään tarkoita, etteikö pysyvän työtakuun pyörittäminen mahdollisesti aiheuttaisi inflaatio-ongelmia, mutta se jälleen vahvasti viittaa kyllä siihen, että rakenteellisen työttömyyden (NAIRU) raja kulkee sekä Suomessa että Euroopassa selkeästi alempana, kuin mitä viralliset arviot näyttävät. Tähän näyttäisi viittaavan myös se, että nousukaudesta huolimatta core inflaatio (inflaatio, josta on poistettu suurille hintamuutoksille alttiit kohteet kuten energia ja ruoka) on lähtenyt jälleen laskuun sekä Suomessa että Euro-alueella. Vaikka pysyvään työtakuuseen suhtautuisikin siis skeptisesti, niin tämän pohjalta voimme vähintään todeta, että Suomessa on edelleen ehdottomasti tilaa vastasykliselle työtakuulle, pienimpien eläkkeiden korotuksille tai muille vastaaville kysyntää kasvattaville toimille, joiden avulla saataisiin oikeasti luotua työpaikkoja ja painettua työttömyyttä reilusti alaspäin, mihin sillä on varaa mennä vielä pitkään ilman erityistä huolta inflaatiosta. Kuitenkin koska hallitus neuvonantajineen näyttää juuttuneen pysyvästi 1970-luvulle, tämä on todennäköisesti liikaa vaadittu.



[1] https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005664530.html
[2] https://www.suomenuutiset.fi/jussi-halla-aho-vertaa-rinteen-vappusatasta-nigerialaiskirjeisiin-elakkeiden-korotuksia-luvataan-vaalien-rahaa-lupauksien-lunastamiseen/
[3] https://veropolitiikka.blog/2018/05/02/osingot-valuvat-ulkomaille-verovapaasti/
[4] http://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/tyoryhma-pitaa-suomen-yritysverotusta-kilpailukykyisena
[5] http://www.iltalehti.fi/politiikka/201801312200709755_pi.shtml; https://www.suomenmaa.fi/uutiset/kommentti-aktiivimallia-rajusti-vastustava-antti-rinne-oli-valmis-leikkaamaan-tyottomyyskorvauksia-viela-viime-kaudella-vallassa-ollessaan-6.3.370652.47245ccfdc
[6] http://www.businessinsider.com/bernie-sanders-job-guarantee-plan-2018-4?r=US&IR=T&IR=T
[7] https://www.economist.com/blogs/graphicdetail/2017/11/daily-chart