Metsäteollisuus ja paikallinen sopiminen

Viime aikoina on ollut paljon puhetta Metsäteollisuuden päätöksestä luopua työehtosopimusten tekemisestä ja siirtää sopiminen yritystasolle. Teknologiateollisuuden työmarkkinajohtaja Minna Helle kirjoittaa asiasta että ”Rakenteista tapeltaessa unohtuu helposti, mistä oikeastaan lopulta on kyse: suomalaisten yritysten menestymisestä kansainvälisessä kilpailussa ja sitä myöten suomalaisten työllisyydestä ja hyvinvoinnin rahoittamisesta. Se on win win kaikille […] Kustannuskilpailukyky uhkaa taas heiketä. Ei voi olla niin, että 1940-1950-luvuilla luotuja rakenteita ei saa muuttaa eikä niitä uskalleta muuttaa”. Jos tätä haluaa tulkita mahdollisimman hyväntahtoisesti, niin Helle tarkoittaa paikallisen sopimisen lisäävän yrityksille joustavuutta maksaa pienempiä palkkoja huonoina aikoina mutta samalla myös suurempia hyvinä aikoina (koska palkat voivat jo joustaa ylöspäin, oletus ilmeisesti on, että ilman alaspäin joustoa yritykset ajautuvat konkurssiin tai muuttavat muualle, minkä seurauksena ylöspäin joustoja ei ylipäätäänkään tule). Asiallisesti on kyselty, että mikä tarkalleen ottaen varsinaisesti takaa palkkojen suuremman nousun hyvinä aikoina, mutta teknisessä mielessä Helteen & kump. on helppo tähän vastata että neuvotteluvoima. Toisin sanoen talouskasvun nopeutuessa myös kysyntä työvoimalle kasvaa, mikä puolestaan kasvattaa työntekijöiden neuvotteluvoimaa ja pakottaa työnantajia maksamaan suurempia palkkoja. Tai näin siis ainakin teoriassa. Jos asiaa katsotaan viime vuosikymmenen valossa, niin nousukauden välillä 2014-2018 palkansaajien ansiotasoindeksi nousi keskiarvona n. 1-1,5% vuosivauhdilla, kun taas esimerkiksi maksettujen pörssiosinkojen määrä kasvoi 6,9 miljardista 9,5 miljardiin, eli n. 7-8% vuosivauhdilla. Syitä miksi kasvanut tuotanto välittyy alaspäin erittäin huonosti on monia (esim. se että työmarkkinat eivät varsinaisesti ole olleet missään vaiheessa kireät viimeiseen 12 vuoteen), mutta jos odottaa palkkojen nousevan nopeammin tämän mekanismin kautta voi joutua odottamaan aika kauan.

 

Paikallisesta sopimisesta itsestään usein todetaan, ettei sen työllisyysvaikutuksista ole selkeää tutkimusnäyttöä (näin Hellekin kirjoittaa), mutta tämä ei varsinaisesti ole totta ja esim. OECD pitää asiasta indeksiä luokitellen valtioiden työmarkkinajärjestelmiä kahden akselin mukaan: keskittyneisyys ja koordinaatio. Lyhyesti summattuna tulokset kertovat, että keskittyneisyydellä ei itsessään ole erityisen suurta merkitystä ja esim. huomattavasti suuremman keskittyneisyyden maissa kuten Saksassa voidaan saada yhtä hyviä tai parempia työmarkkinatuloksia kuin täysin hajautetun järjestelmän maissa kuten Yhdysvalloissa. Olennaisempaa sen sijaan on koordinaatio, joka mittaa paitsi organisoitumisastetta niin myös sekä työantaja- että työntekijäjärjestöjen välistä kykyä yhteistyöhön ja vaatii varsin suurta määrää sosiaalista pääomaa ja luottamusta. On mahdotonta sanoa tarkalleen ottaen mitä tulevaisuus tuo, mutta koska Metsäteollisuuden päätöksestä eivät olleet tietoisia edes toiset työnantajajärjestöt, tällä akselilla ei välttämättä olla matkalla hyvään suuntaan.

Hieman asian vierestä, mutta tämä kuvio siis kuvaa palkkojen joustavuutta suhteessa tuottavuuteen eri maissa. Kuten näkyy Suomi on varsin joustamattomien joukossa (vasemmalla), mutta mielenkiintoisesti kaikki muut Pohjoismaat ovat vielä enemmän joustamattomia tässä suhteessa, mistä en suoraan sanoen muista nähneeni ikinä mainintaa missään. On erikoista, kuinka jotkut asiat koetaan kiinnostaviksi ja toiset ei lainkaan.

Perusuomalaisissa haikaillaan uuden talouskurikatastrofin perään

Perussuomalaisten kansanedustaja Riikka Purra toteaa Verkkouutisten mukaan jotta ”yksikään puolue ei ole kritisoinut sitä, että koronakriisiin otetaan velkaa. Myöskään elvyttämisen logiikkaa ei ole kyseenalaistettu [...] ennen koronaa hallitus kertoi tekevänsä finanssipolitiikkaa, joka reagoi suhdanteisiin sekä sitovansa menolisäyksiään työllisyysasteen nousuun. Mikäli työllisyysaste ei nouse riittävästi, menoja peruutetaan. Näin ei tapahdu.” Elvytyksen logiikkaa ei ole kyseenalaistettu, koska ilmeisesti muiden puolueiden edustajat eivät yhteiskuntaopin tunneilla kuorsanneet sentään koko oppitunnin läpi. Selitetäänpä. Valtion finanssipolitiikan (suorat menot ja verotus) päätehtävä on kontrolloida sykliä, eli talouden alamäessä alijäämää kasvatetaan paikkaamaan putoavaa kysyntää, kun taas ylikuumenemisen uhatessa toimitaan päinvastoin (jälkimmäisessä tilanteessa alijäämän pyörittäminen ei enää ruoki reaalitaloutta, vaan ainoastaan inflaatiota talouden kapasiteetin ollessa jo täyskäytössä). Kaikki tämä on suoraan taloustieteen ABC:stä ja jos tosissaan uskoo talouden olevan tällä hetkellä niin hurjassa nousukiidossa, että ylikuumeneminen odottaa nurkan takana, kannattaa todennäköisesti vähentää meskaliinin käyttöä.

 

Tässä ei myöskään tarvitse uskoa minua tai edes taloustieteen perusteita, sillä kuten tarkimmat saattavat muistaa, asiasta pyöräytettiin viime vuosikymmenen alussa lähes koko Euroopan laajuinen koe päinvastaiseen suuntaan. Tiedän että julkinen keskustelu asiasta on sittemmin siirtynyt normaaliin tapaan täysin älyvapaille raiteille, mutta talouskurikokeilun alkuperäinen logiikka oli, että taantumassa voi huoletta supistaa julkista kulutusta, koska tästä seuraava luottamuksen lisääntyminen julkisen talouden kestävyyteen saa yksityiset yritykset ja kuluttajat paikkaamaan aukon kysynnässä, mikä puolestaan sitten itse asiassa kasvattaa taloutta nopeammin kuin haitalliset elvytysprojektit. Jälkikäteen tietenkin tiedämme, että tapahtui nimenomaisesti päinvastoin, mutta tuon ajan talouskurittajien puolustukseksi todettakoon, että heillä sentään oli jonkin verran teoreettista tutkimusta tukemassa kantaansa (ks. esim. Rogoff & Reinhart 2010, jonka talouskuria puoltavat johtopäätökset tosin sittemmin huomattiin olevan seurausta Excel-virheestä). Sen sijaan ne, jotka edelleen ilmoittavat talouskurin olleen fantastinen idea voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään: 1) tosiuskovaiset joiden mielipiteeseen talouskurin hyveellisyydestä maailman tapahtumat eivät vaikuta ja jotka ovat käytännössä liittyneet jonkin sortin kulttiin 2) kirjaimia ja numeroita lukemaan oppineet, jotka kyllä ymmärtävät talouskurin haitallisuuden, mutta käyttävät sitä silti mieluusti keppihevosena muiden asioiden ajamiseen 3) mistään mitään ymmärtämättömät. On vaikea sanoa tarkalleen missä ryhmässä Purra on, mutta talouskuriporukkaa ei voi päästää pyörittämään revanssikierrosta omasta suosikkiprojektistaan ja heidän on yksinkertaisesti opittava hoitamaan neuroosejaan jollain muulla tavalla kuin aiheuttamalla julkisia katastrofeja.

 

Inflaatio pyörii nollan tienoilla ja oli huomattavan matalalla jo ennen koronaakin. Talouskuriporukalta edes minimaalisen viitsimisen odottaminen on turhan haikailua.

Iltalehti kertoo työttömyyden korjaantuvan jos keppiä annetaan tarpeeksi

Koska on päivä, joka loppuu i-kirjaimeen, Iltalehdessä halutaan antaa lisää keppiä työttömille. Niinpä Kreeta Karvala kirjoittaakin että ”Ikääntyvä Suomi tarvitsee työssä käyviä veronmaksajia, mutta jos kotona olemisesta saa lähes saman verran rahaa, ei ole ihme, jos kaikilla ei työhaluja ole. Marinin hallitus ei kuitenkaan käytä työttömien töihin patistamiseksi kovaa keppiä.” Tässä on pari ongelmaa, joista ensimmäisen pitäisi olla itsestään selvä: työttömyys ei ole kasvussa koska ihmiset ovat lähteneet kotisohvalle paremman elämän toivossa, vaan koska heidät on irtisanottu. On vaikea kuvitella kenenkään tosissaan uskovan tällä nimenomaisella hetkellä työtä olevan enemmän tarjolla kuin tekijöitä (Iltalehden kohdalla ei täysin hullujakaan ajatuksia tosin voi kokonaan jättää pois laskuista), mutta asiaan liittyy myös pidemmän aikavälin ongelma. Toisin sanoen osa koronan aiheuttamasta talouden uudelleen järjestelystä tulee jäämään pysyvästi voimaan, mistä selkeimpänä esimerkkinä mainittakoon etätyön lisääntyminen. Tämä tarkoittaa esim. vähemmän autolla (ja muilla analogisilla laitteilla) ajamista, mikä puolestaan tarkoittaa vähemmän autojen myyntiä, korjaamista ja tarvetta varaosien valmistukseen tai autovakuutuksiin. Fyysisten toimistoalueiden palvelemiseen on myös rakennettu oma infrastruktuurinsa, mikä tarkoittaa esim. tätä varten perustettujen ravintoloiden joutumista vaikeuksiin. Pidempien matkojen matkustuksen vähentyessä sama pätee hotelleihin ym. majoituspaikkoihin. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä, mutta kysynnän vähentyessä mainituilta sektoreilla pysyvästi, tämä tarkoittaa huomattavan määrän työvoimaa ohjautuvan sieltä kortistoon, mihin IL:n vastaus on sitten antaa kovemmin keppiä, jotta laiskottelu loppuisi.

 

Tiedän että IL:ssä on töissä varsin hassua porukkaa, mutta tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä laiskuuden kanssa vaan talouden uudelleen järjestelyn, mikä puolestaan tarkoittaa, että olennainen kysymys on mihin vanhoista työpaikoista vapautuvat työvoimaresurssit halutaan ohjata. IL:n vastaus on, että mahdollisimman matalan tuottavuuden töihin (tämä on määritelmällistä: Karvala nimenomaisesti ilmoittaa, että keppiä on annettava, jotta ihmiset ottaisivat vastaan matalamman palkan töitä, mikä tarkoittaa matalaa tuottavuutta) ja koska tuottavuus on pitkässä juoksussa kepeästi olennaisin tekijä kansantalouden kasvun kannalta, on tämä todennäköisesti hölmöin mahdollinen lähestymistapa. Mainittakoon että sama ongelma tuppaa vaivaamaan työn tarjontaa lisääviä reformeja yleisemminkin (myös silloin jos ne ovat Marinin hallituksen tekemiä), mutta on fantastista nähdä, kuinka IL:lle huonot ideat eivät enää yksinään riitä, vaan ne on myös aina väännettävä tappiin saakka.

Työllisten määrä ei ole vähentynyt koska ihmisiä on yhtäkkiä alkanut laiskottaa, vaan koska korona aiheuttaa talouden uudelleen järjestelyä lyhyt aikaisemman kysyntäshokin lisäksi.  

Keskon pääjohtaja ilmoittaa Suomen olevan (melkein) Pohjois-Korea

Karjalainen kirjoittaa Keskon pääjohtajan Mikko Helanderin puheesta ja aloittaa jutun siteeraamalla tämän toteamusta ”Sosialismi on viety Suomessa pidemmälle kuin missään muualla maailmassa Pohjois-Koreaa lukuun ottamatta.” Tässä vaiheessa järkevä lukija laittaa lehden kiinni, sillä tämän aloituksen jälkeen ei enää voi olla tulossa mitään muuta kuin julkinen tragedia. Pidemmälle jaksavat löytävät kuitenkin pian mm. tämän toteamuksen: ”Tässä ilmapiirissä ei ole suosittua puolustaa markkinataloutta, joten se pitäisi kansantajuistaa. Markkinataloudella kun on heikkoutensa, mutta se pystyy maailman muuttuessa itse korjaamaan itseään.” En ole varma missä Helander on viettänyt tämän vuoden, sillä häneltä näyttää jääneen huomaamatta globaali pandemia ja sitä seurannut kansantalouksien supistuminen, jonka aikana markkinataloutta on pidetty pystyssä massiivisilla julkisen sektorin interventioilla, ei markkinoiden omilla mekanismeilla. Tämän toteaminen ei ole kommunismia, vaan yksinkertaisesti kuvaus reaalisen maailman toiminnasta. Koska perustavanlaatuisetkin asiat näyttävät surullisen usein olevan täysin hukassa, niin kansantajuistetaanpa sitten hieman. 

Tästä kaikki ovat samaa mieltä: missä tahansa markkinat operoivat, ne operoivat siellä joidenkin sääntöjen pohjalta ja ilman sääntöjä ei ole markkinoita, vaan pelkkää kaaosta. Nämä säännöt puolestaan voidaan kullakin hetkellä laittaa ohjaamaan toimintaa joko järkevästi tai vähemmän järkevästi, mutta mihin vinkkeliin niitä ikinä ruuvataankin, se on aina poliittinen päätös. Helander esim. ilmoittaa että turvaverkot ovat tehottomina rakenteina ”jäytäneet Suomea 1960-luvulta alkaen” ja ilmeisesti haluaisi lisää markkinoita tilalle. Ongelma tässä on, että sekä turvaverkkojen asettaminen että niiden poistaminen ovat yhtäläisiä valtion interventioita sääntöihin, eikä asian muuttaminen suuntaan tai toiseen tuo yhtään enempää markkinoita, vaan ainoastaan erilaisia lopputuloksia ulos markkinoilta (turvaverkkojen poistamisen tapauksessa pienentämällä työttömien ja työntekijöiden neuvotteluvoimaa). Tästä voi sitten pitää tai olla pitämättä, mutta ajatus siitä, että sääntöjen rukkaaminen ohjaamaan enemmän vaurautta huipulle ja vähemmän kaikille muille on jonkin sortin osoitus markkinarakkaudesta, on yhtä absurdi kuin Suomen pitäminen Pohjois-Koreana. Tiedän että nykyään täysin hullujakin asioita voi sanoa julkisuudessa joutumatta naurun alaiseksi, mutta jos joku ensin ilmoittaa rakastavansa markkinoita ja perään luettelee listan haluamistaan markkinainterventioista, tämä ei kerro rakkaudesta markkinoihin vaan rakkaudesta interventioihin – siis kunhan ne vain osoittavat itselle mieluiseen suuntaan.

Kaipolan tehtaan sulkeminen ja irtisanomisen helppous/vaikeus

UPM:n Kaipolan tehtaan sulkemista Ylen Ykkösaamussa kommentoidessaan pääministeri Marin siis paitsi kritisoi päätöstä, niin myös nosti esiin Suomen irtisanomissuojan ja kysyi, onko irtisanominen täällä liian helppoa. Tähän puolestaan sitten esim. Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäinen totesi seuraavaa: ”Syvä huokaus. Pääministeri Sanna Marin antaa miljarditolkulla investoivalle UPM:lle neuvoja siihen, mihin investoida, ja haikailee työllisyyslääkkeeksi irtisanomisen vaikeuttamista. Tällä tiellä yrityksillä on tässä maassa kylmä kyyti”. Irtisanomisen vaikeudesta/helppoudesta on ollut tämän asian tiimoilta (jonkin verran ihan hyvääkin) uutisointia, mutta kaikissa jutuissa näytetään lähinnä ripottelevan yksittäisiä tiedonmuruja vähän sinne sun tänne, mikä tekee kokonaiskuvan muodostamisesta vaikeaa. Koska vastaukseen kysymyksestä pitäisikö irtisanomista vaikeuttaa/helpottaa/pitää ennallaan on mahdotonta sanoa mitään järkevää tietämättä Suomen suhteellista asemaa muiden maiden keskuudessa, niin tehdäänpä lyhyt katsaus siihen.

 

Irtisanomissuojan arviointi voidaan jakaa kolmeen eri kategoriaan: a) kollektiiviset irtisanomiset (joukkoirtisanomiset taloudellisista ja tuotannollisista syistä, eli työ vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi) b) yksilölliset irtisanomiset (yksittäisten henkilöiden irtisanomiset normaaleista työsuhteista) c) tilapäisiä työntekijöitä koskevat säännökset (määräaikaiset ym. epätavalliset työsuhteet). Katsotaanpa näitä kaikkia OECD:n vuoden 2019 datan pohjalta ottaen pääviiteryhmäksi normaali Ruotsi, Tanska, Norja + Saksa. Kuten mahdollisesti monet tietävätkin, kategoriassa a irtisanominen on Suomessa äärimmäisen helppoa eikä pelkästään pääviiteryhmän keskuudessa vaan kaikkien OECD-maiden ja Suomea helpompaa se on ainoastaan Uudessa-Seelannissa ja Chilessä (maita yhteensä 37). Tästä asiasta ei siis ole epäselvyyttä enkä ole kenenkään muuta nähnyt väittävänkään.

 

Kategoriassa b pääviiteryhmästä ainoastaan Tanskassa irtisanominen on helpompaa ja Suomessa se yleensäkin on OECD:n keskiarvoa helpompaa (Suomen arvo 2, OECD:n keskiarvo 2,11 – pienempi luku tarkoittaa kasvavaa helppoutta). Kategoriassa c Suomea helpompaa pääviiteryhmässä on Ruotsissa ja Saksassa ja Suomi jälleen OECD:n keskiarvon helpommalla puolella (Suomi 1,56, keskiarvo 1,69). Kategorioiden b ja c sijoitukset ovat sikäli erikoisia, että ne ovat ristiriidassa ei-niin-harvinaisten väitösten kanssa suomalaisen irtisanomisen vaikeudesta. Jos kollektiiviset irtisanomiset jätetään pois, niin itse asiassa tämä näyttäisi olevan oikeastaan juuri sitä mitä Suomessa voi odottaakin: tasaisen harmaata keskitien puurtamista, josta toivottavasti saa palkkioksi pullon kossua. Koska kaikilla asiaa kommentoivilla on käytössään samat luvut, onkin hieman epäselvää kuinka tämä yleinen keskustalaisuus on saatu niin usein luettua jonkin sortin villiksi radikalismiksi. Maailma on ihmeellinen paikka.

Yksilölliset irtisanomiset

Määräaikaisia koskevat säännökset.

Petteri Orpo pelkää julkisen sektorin toimia korona-aikana

Petteri Orpo ilmoittaa, että politiikassa on palattava siinä mielessä arkeen että muistakin asioista kuin koronasta on voitava keskustella. Niinpä hän Iltalehden mukaan toteaakin jotta ”monet koronatoimet paisuttavat julkista sektoria automaattisesti. Kun yritysten verotusta ei samaan aikaan kevennetä eikä uusien työntekijöiden palkkaamisen ehtoja tehdä joustavammaksi, seurauksena on pahimmillaan yksityisen sektorin näivettyminen […] Hallituksen politiikka johtaa siihen, että julkinen sektori kasvaa ja kasvaa ja suomalaisten yritysten toimintaedellytykset heikkenevät. Se johtaa umpikujaan.” Jos tätä haluaa ajatella muunakin kuin hassuna poliittisena retoriikkana, niin ilmeisesti Orpo viittaa kommenteillaan ns. syrjäytymisvaikutukseen (crowding out), jossa julkisen sektorin kulutuksen lisääminen syrjäyttää yksityisen sektorin kulutusta mm. investointien muodossa, mikä puolestaan tekee koko yhteiskunnan pitkässä juoksussa vähemmän varakkaaksi. Ongelmana tässä on, että näin voi edes potentiaalisesti tapahtua ainoastaan talouden pyöriessä jo täydellä kapasiteetilla, jolloin julkisen sektorin ekspansio saa sen kilpailemaan yksityisten yritysten kanssa jo käytössä olevista resursseista. Jos paluu arkeen politiikassa tarkoittaa sen verran hämärää ajattelua, että massatyöttömyyden/lomautusten ja kansantalouden supistumisen oletetaan olevan yhtä kuin tuotantokapasiteetin täyskäyttö, on mietintämyssy kyllä laitettava vielä uudelleen päähän.

Selitetäänpä taas yksinkertaisuuksia. Kansantaloudessa on oltava riittävä määrä kysyntää, jotta talouden pyörät pysyisivät pyörimässä, ihmiset eivät joutuisi huvikseen työttömiksi, jne. Käytännössä tämä kysyntä voi tulla kolmelta eri alueelta 1) yksityiset kansalaiset 2) yksityiset yritykset 3) julkinen sektori (vienti on periaatteessa yksi alue, mutta sielläkin kysyntä tulee jostain näistä kategorioista tosin vain toisessa maassa). Jos sekä yritykset että kansalaiset säästävät tuloistaan normaalia enemmän eivätkä kuluta/investoi (mikä on normaali reaktio vaikeina aikoina/kriiseissä), ainoaksi kysynnän lähteeksi jää julkinen sektori. Tämä ei syrjäytä yksityistä kysyntää, vaan täyttää fiskaalista tilaa, joka muuten jäisi täyttymättä ja koska tällä hetkellä on mahdotonta tietää kuinka kauan koronasta aiheutuvat häiriöt ovat seuranamme, on tätä linjaa jatkettava tismalleen niin kauan kuin on tarpeellista. Tiedän ettei esim. Orpo pidä tästä, mutta se nyt vain sattuu olemaan kuinka maailma toimii ja hieman sama jos minä valittaisin siitä, että karhut sontivat metsikköön – ne sontivat sinne pidin minä asiasta tai en, koska karhut sattuvat asumaan metsässä. Standardi etenemisen suunnalle ei tule olla Orpon ym. porukan fiilikset, vaan mikä on järkevää ja mikä toimii.

Vaikka yritysten investointiaste pysyi vakaana vuoden ensimmäisellä neljänneksellä, kotitalouksien säästämisaste oli puolestaan jo silloin selvässä nousussa. Ennakkotietojen mukaan kulutuskysyntä oli heinäkuussa jälleen kasvussa, mutta koronan toisen aallon myötä se todennäköisesti pysyy normaalia alempana myös syksyllä.

Kuten 1990-luvun laman ja finanssikriisin yhteydessä näkyy, säästämisasteen nousu kriiseissä on odotettavissa oleva reaktio.

Kiky-tuntien perään haikaillaan jälleen

Kiky-tunnit eivät ole vielä edes kaikkialta kerenneet poistua, mutta Talouselämän sivuilla niitä haikaillaan jo takaisin ja samalla arvuutellaan myös aikaisemmin sovittujen palkkaratkaisujen uudelleen neuvottelulla. Päätoimittaja Jussi Kärki kirjoittaa: ”Palkat ja työehdot ovat vientiteollisuudelle vielä akuutimpi asia kuin vero- ja tukiratkaisut. Niistä sovittiin alkuvuonna hyvän sään aikaan juuri ennen koronan puhkeamista pandemiaksi. Tämä johti kikytuntien hylkäämiseen suorastaan uhmakkaasti ja 3,3 prosentin palkankorotuksiin […] Kikyllä ja suurella vaivalla umpeen kurottu kuilu Suomen ja kilpailijamaiden välillä lähtee kasvamaan uudestaan”. Viime vuosikymmenellä hintakilpailukyvyn parantamisen (oletettu) tarve oli yksi suosituimmista uutisaiheista (jotkut saattavat muistaa esim. EK:n hallituksen puheenjohtaja Veli-Matti Mattilan toteamuksen suomalaisten palkoista 10-15% liian suurina) ja monissa analyyseissä ongelmaa jäljitettiin nimenomaisesti vuosien 2007-2008 liittokierroksen palkkaratkaisuihin. Hintakilpailukykytarina on siis jälleen kaivettu naftaliinista, mutta selitysvoimaltaan siinä on muutamia ongelmia, joista ensimmäinen on vastaavuus maailman tapahtumien kanssa. Käyttäen YK:n Comtraden dataa esim. Benkovskis & Wörtz (2015) vertailevat OECD-maiden hintakilpailukyvyn kehitystä 2000-2012 ja Suomen suhteelliset vientihinnat tällä aikavälillä pysyvät itse asiassa lähes muuttumattomana. Kiinnostavammin he kuitenkin lisäävät analyysiinsä myös toisen akselin, joka mittaa viennin laadun kehitystä – tällä mittarilla kaikkien 38 maan keskuudessa Suomi putoaa samalla aikavälillä kaikkein eniten.

 

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi tämä on merkittävämpää kuin hintakilpailukyvyn kehitys. Vienti voidaan jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan 1) selkeät maailmanmarkkinahinnat omaaviin homogeenisiin hyödykkeisiin (esim. öljy) 2) viitehintahyödykkeisiin, joille julkaistaan viitehintoja samantyylisistä hyödykkeistä (esim. Talouselämänkin mainitsemat paperituotteet) 3) hyödykkeiden erilaisuudesta johtuen vailla viitehintoja olevat hyödykkeet (esim. elektroniikka). Ainoastaan luokassa 1 hinta määrittää vientimenestystä, kun taas luokissa 2 ja 3 sen tekevät laatu, brändi ym. tekijät ja Suomen vientirakenteessa homogeeniset hyödykkeet muodostavat vain n. 6,5% arvonlisäyksestä. Ehkä vielä olennaisemmin homogeenisten hyödykkeiden osuus viennistä 2002-2015 itse asiassa kasvoi – jos Suomella olisi ollut hintakilpailukykyongelma, olisi pitänyt käydä päinvastoin. Tämä on olennaista, koska samoja virheitä ei pidä toistaa ja jos kilpailijat panostavat laatuun, ei palkkoja alentamalla voi vastata juuri lainkaan. Tiedän että hintakilpailukykytarina kätevästi siirtää vastuuta pois päätöksiä varsinaisesti tehneistä tahoista, mutta vaikka virheitä ei julkisesti viitsittäisikään myöntää, niin ehkä tekojen tasolla voitaisiin silti kokeilla uutta kurssia.

Vaaka-akseli kuvaa siis hintakilpailukyvyn kehittymistä 2002-2012 (positiivinen luku tarkoittaa heikkenemistä) ja pystyakseli viennin laadun kehitystä (positiivinen luku tarkoittaa heikkenemistä). Kuten näkyy, Suomen hintakilpailukyky itse asiassa marginaalisesti parantuu tällä aikavälillä, mutta viennin laatu puolestaan putoaa kaikkien vertailtavien maiden joukossa eniten.