Helsingin Sanomat ei katso tuloeroja ongelmaksi

Helsingin Sanomat ottaa pääkirjoituksessaan kantaa tuloerokeskusteluun ilmoittaen, etteivät tuloerot ole Suomessa tällä vuosituhannella juuri kasvaneet tai jos ovatkin, niin ei se ainakaan ongelma ole. Juttu on maksumuurin takana, mutta HS aloittaa siis kirjoittamalla että ”Suomen tuloeroja koskevan pohdinnan ongelma on se, että globaalit trendit vetäistään usein suoraan Suomen trendeiksi: kun yleisesti on näin, niin täytyy olla myös Suomessa” ja jatkaa myöhemmin ”Tuloerot kasvoivat 1990-luvun lopulla. Sen jälkeen kehitys tyssäsi, jos mittaukseen käytetään yleisintä mittaria, Gini-kerrointa. On hedelmätöntä perustella tulevia ratkaisuja viittaamalla siihen, että tuloerot ovat kasvaneet – joskus menneisyydessä.” Gini-kertoimen laskemiseen liittyvästä metodologiasta voi lukea monesta paikasta (esim. Riihelä & Tuomala 2019), mutta tähän liittyen olennaista on, että Gini on erityisen herkkä tulonjakauman keskivaiheilla tapahtuville muutoksille, kun taas mitä suurempiin tuloihin mennään, sitä pienemmän painon tulonlisäykset saavat. Jos siis tuloerojen kasvaminen tapahtuu kaikkein varakkaimpien kasvattaessa omaa tulo-osuuttaan muiden kustannuksella, liikauttaa tämä Gini-kerrointa itse asiassa vain suhteellisen vähän, vaikka hyppy tulojen yläpäässä olisi huomattavan suurikin. Tämä on nimenomaisesti mitä on tapahtunut ja esim. siinä missä keskiluokan (tulojakauman väli 20-80%) käytettävissä olevat tulot 1995-2007 nousivat 36%, top 1% kasvatti tulojaan 158%. Jostain syystä tuloeroasia tupataan usein esittämään kuin lääkärit tms. asiantuntijat olisivat vetäisseet huomattavan kaulan muihin ja siitä keskustelussa olisi kysymys. Ei ole – top 1% on ottanut huomattavan kaulan kaikkiin muihin, mikä on paitsi globaali trendi niin myös Suomen trendi ja se on jatkunut myös tälle vuosituhannelle.

 

HS:n mukaan myös ”se on selvää, että Suomen nykyinen hidas talouskasvu ei ole tuloerojen syytä.” Jos tällä tarkoitetaan tätä nimenomaista hetkeä, niin kyseessä on epäilemättä totuus (talouskasvua hidastaa korona), mutta jos tarkoitus on kuvata yleistä asiain tilaa, asia ei ole lainkaan selvä. Ongelmana tulojen ohjaamisessa suuremmassa määrin rikkaille on se, että suuri osa näistä ei palaudu enää takaisin kiertoon (varakkaat käyttävät tuloistaan pienemmän prosentin kuin muut) ja esim. OECD arvioi Suomen talouskasvun olleen n. 20% hitaampaa 1990-2010 kuin mitä se olisi ollut ilman tuloerojen kasvua. Koska finanssikriisin jälkeen taloutta on jatkuvasti vaivannut liian vähäinen kysyntä, ovat tuloerot kiistatta hidastaneet kasvua myös viime vuosikymmenellä ja tulevat tekemään sitä saman kanavan kautta tulevaisuudessakin. Tiedän että varakkaamman väen puolustaminen on aina suosittu bisnesmalli, mutta toivottavasti HS parempana lehtenä jättää tulevaisuudessa tätä tonttia enemmän iltapäivälehdistön ns. kansanmiehille ja ”populisteille”.

Tuloerojen vaikutus kasvuun 1990-2010 eräissä maissa OECD:n arvion mukaan. Vaalea pylväs kuvaa siis arvioitua talouskasvua, jos tuloerot eivät olisi suurentuneet, musta piste todellisesti tapahtunutta talouskasvua ja tumma pylväs tuloerojen vaikutusta. Kuten näkyy, lähes kaikissa mitatuissa maissa vaikutus oli negatiivinen.

Varallisuuden siirto yhteiskunnan huipulle *on* pois kaikilta muilta

Valtiovarainministeri Vanhanen ei lämpene ajatukselle pääomatuloverotuksen progression nostamisesta ansiotuloverotuksen kanssa yhtäläiseksi, vaikka taannoinen kyselytutkimus asetti toimen kannatukseksi kansalaisten keskuudessa n. 70%. Vanhanen toteaa: ”Kohteliaasti sanottuna, vastaajien kanta on väärä. Luulen, että samat suomalaiset kaipaavat lisää kasvua ja työllisyyttä. Nämä kaksi kantaa eivät vain käy yksiin.” Ajattelu näillä tiimoilla tuntuu usein olevan äärimmäisen hämärää, mutta asia on varsin helppo ymmärtää seuraavasti. Yhteiskunnassa tuotetaan vuosittain tietty määrä vaurautta (yleensä mitattuna BKT:lla), joka sitten jakautuu kansalaisten keskuuteen voimassa olevien sääntöjen perusteella. Nämä säännöt (mukaan lukien verosäännöt) voidaan laittaa niin, että ne ohjaavat enemmän vaurautta huipulle ja vähemmän kaikille muille tai sitten tämä voidaan jättää tekemättä, mutta huipulle ohjattavan määrän kasvattaminen on yleisesti ottaen pois muilta. Esim. jos oletetaan, että alkutilanteessa top 1% saa 20% vuodessa tuotetusta vauraudesta, mutta sääntöjen muutoksella tätä osuutta kasvatetaan 25%:in, tarkoittaa tämä muiden saavan nyt entisen 80%:n sijaan vain 75%, eli objektiivisesti vähemmän ja alkuperäinen ansio- ja pääomatuloverotuksen eriyttäminen 1990-luvun puolivälissä teki käytännössä tismalleen näin. Ainoa tie tämän ympäri on, jos vaurauden ylimääräinen ohjaaminen huipulle vauhdittaisi kasvua itseään, mutta esimerkiksi sekä IMF että OECD ovat todenneet käyvän nimenomaisesti päinvastoin. Valtiovarainministerillä on siis konseptit päälaellaan.

 

Rikkaiden korkeampi verottaminen on tietenkin oikeasti helpommin sanottu kuin tehty ja näin erityisesti siksi että vaurauden suurempi keskittyminen on kasvattanut sen viereen myös asiaa nimenomaisesti palvelevan veronvälttelyteollisuuden (verokonsultteja, asianajajia, jne.) ja siinä missä varakkaampi väki yksinkertaisesti haluaa mahdollisuuden maksaa vähemmän veroja, veronvälttelyteollisuus haluaa lisäksi mahdollisimman monimutkaisen säännöstön, jotta heidän palveluilleen on kysyntää. Veronvälttelyteollisuuden ongelma on, että yhteiskunnallisesta näkökulmasta se on täysin hyödytön ala eikä anna minkäänlaista kontribuutiota kansantalouden tuottavuuteen, minkä takia reikien tukkiminen verolainsäädännössä (vakuutuskuorien poistaminen, tulonmuuntoon puuttuminen, tasevapautuksesta luopuminen, jne.) helpottaisi paitsi rikkaiden tehokkaampaa verotusta, niin mahdollistaisi veronvälttelyteollisuudessa työskentelevien ohjaamista oikeasti hyödyllisiin töihin ja esim. metsissä kuulemma riittää risusavottaa verokonsulteillekin. Joka tapauksessa lisävaurauden ohjaaminen huipulle ei paranna niin kasvua kuin työllisyyttäkään ja koska korona aiheuttaa oikeitakin taloudellisia ongelmia, olisi mukavaa, jos edes näistä kaikkein hassuimmista ajatuksista viitsittäisiin luopua.

Tulojen koostumuksen kehitys eri tuloluokissa 1995-2018. Vasemmalla ylhäällä kaikkien tuloluokkien yhdistetty koostumus, sitä seuraavana ylimmän 99-99,9% tulojen koostumus, sitten ylimmän 99,9-99,99% koostumus ja lopuksi kaikkein ylimmän 99,99-100% tulojen koostumus. Kuten näkyy, 1990-luvun verouudistuksen myötä ylimmissä tuloluokissa pääomatulojen osuus kasvoi huomattavasti ja koska pääomatulojen verotuksen progressio on lähes olematon, tarkoitti verouudistus (ja tarkoittaa edelleen) huomattavaa veronalennusta kaikkein rikkaimmille.

Verkkouutiset kertoo Suomen olevan Vanuatu

Tekniikan tohtori ja DIMECC Oy:n toimitusjohtaja Harri Kulmalan mukaan Suomi potee Baumolin tautia, eli kärsii liian suuresta julkisesta sektorista, joka tukahduttaa alleen markkinaehtoisen toiminnan. Verkkouutisten mukaan hän kirjoittaa: ”2010-luvulla julkisen sektorimme koko suhteessa bruttokansantuotteeseemme oli noin 58 prosenttia. Vanuatu päässee samalle tasolle.” Viime vuosina olen nähnyt Suomen ilmoitettavan olevan ainakin Kreikka, Italia, Pohjois-Korea, Venezuela ja Zimbabwe, mutta Vanuatun täytyy sanoa kekseliäisyydessään ansaitsevan vähintään pientä kiitosta, vaikka toisaalta se myös näyttäisi viittaavan maiden luettelijoilta alkavan kohta loppua maailmankartta kesken. Joka tapauksessa Kulmalan toteamuksessa on se ongelma, että hänen käyttämällään mittarilla yksityisen sektorin koko 2010-luvulla oli Suomessa 180%. Jos tämä vaikuttaa omituiselta, se johtuu siitä että Kulmala vertaa asioita, jotka eivät vertaudu toisiinsa. Luku 58% viittaa siis julkisiin menoihin (samoin kuten 180% yksityisiin menoihin), mutta BKT ei koostu menoista, vaan siitä mitä tuotetaan. Olennaisempia mittareita asiassa ovat esimerkiksi julkisen sektorin *osuus* BKT:sta (jolloin luvuksi saadaan 20%) tai julkisella sektorilla työskentelevien osuus kaikista työikäisistä (25%) ja esimerkiksi jälkimmäisessä tapauksessa kaikki muut Pohjoismaat kiilaavat selkeästi edelle Norjan luvun ollessa 32% ja Ruotsin sekä Tanskan 28%. Ilmeisesti kaikki haluavat Vanuatuksi Vanuatun paikalle.

Kulmalan pääteesi siis kuitenkin on, että yksityinen sektori on luonnostaan tehokkaampi kuin julkinen, minkä seurauksena hän ehdottaa että ”minkä tahansa ongelmankorjauksen kolme ensimmäistä kokeilua saisi tehdä vain yritystoimintana” ja ”vasta sitten asia siirrettäisiin julkiselle sektorille”. Koska yksityistämisprojekteja on tehty useissa eri paikoissa viimeiset 30-40 vuotta, meillä on itse asiassa käytössämme huomattavasti enemmän kuin kolme kokeilua eikä asiassa tarvitse nojata hypoteeseihin. Esimerkiksi YK:n raportti ”Is the Private Sector more Efficient?” (2015) ja EPSUn viime vuonna päivitetty “Public and Private Sector Efficiency” käyvät läpi satoja ympäri maailmaa tehtyjä tutkimuksia asiasta ja niiden johtopäätökset voi summata seuraavasti: mitään systemaattista empiiristä aineistoa yksityissektorin suuremmasta tehokkuudesta palvelutuotannossa ei yksinkertaisesti ole. Selkeimmän poikkeuksen muodostaa terveydenhuolto, joka varsin johdonmukaisesti toteutuu tehokkaammin julkisella sektorilla (johtuen alalle erityisen huonosti sopivista kannustimista yksityisellä) ja koska väestön vanheneminen tulee lisäämään terveyspalvelujen kysyntää, tulee tämä myös todennäköisesti kasvattamaan julkista sektoria. Tiedän että tämä ärsyttää joitain, mutta se nyt vain on miten maailma makaa eikä kiukuttelu sitä muuksi muuta. Lohdukkeena voi ajatella asian todistavan Suomen muuttumisesta Etelä-Kirgisian pääkaupungin sivukortteliksi.

Julkisen sektorin työntekijöiden osuus kaikista työikäisistä Pohjoismaiden keskuudessa. Kuten näkyy, on Suomella aina ollut tässä joukossa vähiten porukkaa töissä julkisella sektorilla. Omituisesti tämä seikka ei ikinä nouse esille keskusteluissa muiden Pohjoismaiden korkeammista työllisyysasteista, vaikka sen relevanssia on erittäin vaikea kiistää.

Kauppalehti ei anna koronan häiritä markkinafantasioita

Koronan alussa maaliskuussa kirjoitin, että samoin kuten finanssikriisissä, myös tällä kertaa hassuimmat kommentaattorit siirrettäisiin todennäköisesti hyllylle noin vuoden ajaksi, koska heidän toteamuksensa muuttuvat liian noloiksi kaiken toimiessa tismalleen päinvastoin kuin heidän sanomisensa. Ainakin Kauppalehdessä vuosi on näköjään koettu liian pitkäksi ajaksi ja normaaliin on palattu jo hyvissä ajoin. Olli Herrala kirjoittaa: ”Liian vähän puhutaan siitä, että pääministeri ymmärtää perin heikosti yritystoimintaa. Pääministerin linjaukset voi tulkita jopa yritysvihamielisyydeksi, koska hallituksen elvytystoimet kohdistuvat yksipuolisesti julkisten menojen kasvattamiseen […] Kaiken kaikkiaan hän kannattaa valtion yhä vahvempaa roolia taloudessa ja elinkeinopolitiikassa. Meillä on kaikesta päätellen pääministeri, joka ei luota yksityisen sektorin arvonluontiin tai kykyyn luoda työpaikkoja.” On aina fantastista katsella, kun valtiot ympäri maailman pitävät sekä yrityksiä että koko markkinajärjestelmää toimillaan pystyssä ja jonkinlaisessa rinnakkaistodellisuudessa tämä sitten tulkitaan yritysvihamielisyydeksi. Koska Herralan ymmärrys markkinoista näyttää muutenkin olevan puutteellinen, selitetäänpä pari asiaa.

 

Käytännössä yritykset tekevät päätöksiä investoimisesta/laajentumisesta/tms. perustuen siihen, voidaanko toimien tuoton arvioida tulevaisuudessa ylittävän niihin laitetut kustannukset riittävällä marginaalilla. Ongelma on, että tällaisten arvioiden tekeminen nykytilanteessa on koronan aiheuttamasta epävarmuudesta johtuen hankalaa/mahdotonta, minkä seurauksena yksityiselle yrityssektorille suunnatut elvytysrahat kanavoituvat erittäin heikosti takaisin kysyntään/kulutukseen investointeina (mikä olisi siis järkevän elvytyksen logiikka). Jälleen tämä ei tarkoita, että toimintakykyisiä yrityksiä kannattaisi päästää konkurssiin huvin vuoksi, mutta ennen koronaepävarmuuden poistumista yksityisistä investoinneista ei kannata odottaa pelastajaa. Tällä ei ole mitään tekemistä yritysvastaisuuden kanssa vaan markkinarealiteettien, mikä jättää sitten muutaman vaihtoehdon a) Kauppalehden toimittaja ei ymmärrä markkinoita ja yritystoimintaa b) ymmärtää, mutta korona todella kestää liian pitkään ja halu päästä kierrättämään samoja vanhoja juttuja kuin mitään ei olisi tapahtunut on liian suuri c) varallisuuden siirto julkisista varoista yksityiseen omistukseen on pääpointti; tuleeko se takaisin elvytyskertoimena vai ei on sivuseikka. Minä en sinällään osaa sanoa mikä näistä on lähimpänä totuutta, mutta mitä kauemmin korona-aika jatkuu, sitä todennäköisemmin myös täysin todellisuudesta irtautuneiden kommentaarien intensiteetti kasvaa. Kyseenalainen ymmärrys sekä halu ohjata valtion interventioilla lisää rahaa yhteiskunnan huipulle kulkevat sen sijaan nimellä ”normipäivä” ja ovat koronasta riippumattomia ilmiöitä.

Metsäteollisuus ja paikallinen sopiminen

Viime aikoina on ollut paljon puhetta Metsäteollisuuden päätöksestä luopua työehtosopimusten tekemisestä ja siirtää sopiminen yritystasolle. Teknologiateollisuuden työmarkkinajohtaja Minna Helle kirjoittaa asiasta että ”Rakenteista tapeltaessa unohtuu helposti, mistä oikeastaan lopulta on kyse: suomalaisten yritysten menestymisestä kansainvälisessä kilpailussa ja sitä myöten suomalaisten työllisyydestä ja hyvinvoinnin rahoittamisesta. Se on win win kaikille […] Kustannuskilpailukyky uhkaa taas heiketä. Ei voi olla niin, että 1940-1950-luvuilla luotuja rakenteita ei saa muuttaa eikä niitä uskalleta muuttaa”. Jos tätä haluaa tulkita mahdollisimman hyväntahtoisesti, niin Helle tarkoittaa paikallisen sopimisen lisäävän yrityksille joustavuutta maksaa pienempiä palkkoja huonoina aikoina mutta samalla myös suurempia hyvinä aikoina (koska palkat voivat jo joustaa ylöspäin, oletus ilmeisesti on, että ilman alaspäin joustoa yritykset ajautuvat konkurssiin tai muuttavat muualle, minkä seurauksena ylöspäin joustoja ei ylipäätäänkään tule). Asiallisesti on kyselty, että mikä tarkalleen ottaen varsinaisesti takaa palkkojen suuremman nousun hyvinä aikoina, mutta teknisessä mielessä Helteen & kump. on helppo tähän vastata että neuvotteluvoima. Toisin sanoen talouskasvun nopeutuessa myös kysyntä työvoimalle kasvaa, mikä puolestaan kasvattaa työntekijöiden neuvotteluvoimaa ja pakottaa työnantajia maksamaan suurempia palkkoja. Tai näin siis ainakin teoriassa. Jos asiaa katsotaan viime vuosikymmenen valossa, niin nousukauden välillä 2014-2018 palkansaajien ansiotasoindeksi nousi keskiarvona n. 1-1,5% vuosivauhdilla, kun taas esimerkiksi maksettujen pörssiosinkojen määrä kasvoi 6,9 miljardista 9,5 miljardiin, eli n. 7-8% vuosivauhdilla. Syitä miksi kasvanut tuotanto välittyy alaspäin erittäin huonosti on monia (esim. se että työmarkkinat eivät varsinaisesti ole olleet missään vaiheessa kireät viimeiseen 12 vuoteen), mutta jos odottaa palkkojen nousevan nopeammin tämän mekanismin kautta voi joutua odottamaan aika kauan.

 

Paikallisesta sopimisesta itsestään usein todetaan, ettei sen työllisyysvaikutuksista ole selkeää tutkimusnäyttöä (näin Hellekin kirjoittaa), mutta tämä ei varsinaisesti ole totta ja esim. OECD pitää asiasta indeksiä luokitellen valtioiden työmarkkinajärjestelmiä kahden akselin mukaan: keskittyneisyys ja koordinaatio. Lyhyesti summattuna tulokset kertovat, että keskittyneisyydellä ei itsessään ole erityisen suurta merkitystä ja esim. huomattavasti suuremman keskittyneisyyden maissa kuten Saksassa voidaan saada yhtä hyviä tai parempia työmarkkinatuloksia kuin täysin hajautetun järjestelmän maissa kuten Yhdysvalloissa. Olennaisempaa sen sijaan on koordinaatio, joka mittaa paitsi organisoitumisastetta niin myös sekä työantaja- että työntekijäjärjestöjen välistä kykyä yhteistyöhön ja vaatii varsin suurta määrää sosiaalista pääomaa ja luottamusta. On mahdotonta sanoa tarkalleen ottaen mitä tulevaisuus tuo, mutta koska Metsäteollisuuden päätöksestä eivät olleet tietoisia edes toiset työnantajajärjestöt, tällä akselilla ei välttämättä olla matkalla hyvään suuntaan.

Hieman asian vierestä, mutta tämä kuvio siis kuvaa palkkojen joustavuutta suhteessa tuottavuuteen eri maissa. Kuten näkyy Suomi on varsin joustamattomien joukossa (vasemmalla), mutta mielenkiintoisesti kaikki muut Pohjoismaat ovat vielä enemmän joustamattomia tässä suhteessa, mistä en suoraan sanoen muista nähneeni ikinä mainintaa missään. On erikoista, kuinka jotkut asiat koetaan kiinnostaviksi ja toiset ei lainkaan.

Perusuomalaisissa haikaillaan uuden talouskurikatastrofin perään

Perussuomalaisten kansanedustaja Riikka Purra toteaa Verkkouutisten mukaan jotta ”yksikään puolue ei ole kritisoinut sitä, että koronakriisiin otetaan velkaa. Myöskään elvyttämisen logiikkaa ei ole kyseenalaistettu [...] ennen koronaa hallitus kertoi tekevänsä finanssipolitiikkaa, joka reagoi suhdanteisiin sekä sitovansa menolisäyksiään työllisyysasteen nousuun. Mikäli työllisyysaste ei nouse riittävästi, menoja peruutetaan. Näin ei tapahdu.” Elvytyksen logiikkaa ei ole kyseenalaistettu, koska ilmeisesti muiden puolueiden edustajat eivät yhteiskuntaopin tunneilla kuorsanneet sentään koko oppitunnin läpi. Selitetäänpä. Valtion finanssipolitiikan (suorat menot ja verotus) päätehtävä on kontrolloida sykliä, eli talouden alamäessä alijäämää kasvatetaan paikkaamaan putoavaa kysyntää, kun taas ylikuumenemisen uhatessa toimitaan päinvastoin (jälkimmäisessä tilanteessa alijäämän pyörittäminen ei enää ruoki reaalitaloutta, vaan ainoastaan inflaatiota talouden kapasiteetin ollessa jo täyskäytössä). Kaikki tämä on suoraan taloustieteen ABC:stä ja jos tosissaan uskoo talouden olevan tällä hetkellä niin hurjassa nousukiidossa, että ylikuumeneminen odottaa nurkan takana, kannattaa todennäköisesti vähentää meskaliinin käyttöä.

 

Tässä ei myöskään tarvitse uskoa minua tai edes taloustieteen perusteita, sillä kuten tarkimmat saattavat muistaa, asiasta pyöräytettiin viime vuosikymmenen alussa lähes koko Euroopan laajuinen koe päinvastaiseen suuntaan. Tiedän että julkinen keskustelu asiasta on sittemmin siirtynyt normaaliin tapaan täysin älyvapaille raiteille, mutta talouskurikokeilun alkuperäinen logiikka oli, että taantumassa voi huoletta supistaa julkista kulutusta, koska tästä seuraava luottamuksen lisääntyminen julkisen talouden kestävyyteen saa yksityiset yritykset ja kuluttajat paikkaamaan aukon kysynnässä, mikä puolestaan sitten itse asiassa kasvattaa taloutta nopeammin kuin haitalliset elvytysprojektit. Jälkikäteen tietenkin tiedämme, että tapahtui nimenomaisesti päinvastoin, mutta tuon ajan talouskurittajien puolustukseksi todettakoon, että heillä sentään oli jonkin verran teoreettista tutkimusta tukemassa kantaansa (ks. esim. Rogoff & Reinhart 2010, jonka talouskuria puoltavat johtopäätökset tosin sittemmin huomattiin olevan seurausta Excel-virheestä). Sen sijaan ne, jotka edelleen ilmoittavat talouskurin olleen fantastinen idea voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään: 1) tosiuskovaiset joiden mielipiteeseen talouskurin hyveellisyydestä maailman tapahtumat eivät vaikuta ja jotka ovat käytännössä liittyneet jonkin sortin kulttiin 2) kirjaimia ja numeroita lukemaan oppineet, jotka kyllä ymmärtävät talouskurin haitallisuuden, mutta käyttävät sitä silti mieluusti keppihevosena muiden asioiden ajamiseen 3) mistään mitään ymmärtämättömät. On vaikea sanoa tarkalleen missä ryhmässä Purra on, mutta talouskuriporukkaa ei voi päästää pyörittämään revanssikierrosta omasta suosikkiprojektistaan ja heidän on yksinkertaisesti opittava hoitamaan neuroosejaan jollain muulla tavalla kuin aiheuttamalla julkisia katastrofeja.

 

Inflaatio pyörii nollan tienoilla ja oli huomattavan matalalla jo ennen koronaakin. Talouskuriporukalta edes minimaalisen viitsimisen odottaminen on turhan haikailua.

Iltalehti kertoo työttömyyden korjaantuvan jos keppiä annetaan tarpeeksi

Koska on päivä, joka loppuu i-kirjaimeen, Iltalehdessä halutaan antaa lisää keppiä työttömille. Niinpä Kreeta Karvala kirjoittaakin että ”Ikääntyvä Suomi tarvitsee työssä käyviä veronmaksajia, mutta jos kotona olemisesta saa lähes saman verran rahaa, ei ole ihme, jos kaikilla ei työhaluja ole. Marinin hallitus ei kuitenkaan käytä työttömien töihin patistamiseksi kovaa keppiä.” Tässä on pari ongelmaa, joista ensimmäisen pitäisi olla itsestään selvä: työttömyys ei ole kasvussa koska ihmiset ovat lähteneet kotisohvalle paremman elämän toivossa, vaan koska heidät on irtisanottu. On vaikea kuvitella kenenkään tosissaan uskovan tällä nimenomaisella hetkellä työtä olevan enemmän tarjolla kuin tekijöitä (Iltalehden kohdalla ei täysin hullujakaan ajatuksia tosin voi kokonaan jättää pois laskuista), mutta asiaan liittyy myös pidemmän aikavälin ongelma. Toisin sanoen osa koronan aiheuttamasta talouden uudelleen järjestelystä tulee jäämään pysyvästi voimaan, mistä selkeimpänä esimerkkinä mainittakoon etätyön lisääntyminen. Tämä tarkoittaa esim. vähemmän autolla (ja muilla analogisilla laitteilla) ajamista, mikä puolestaan tarkoittaa vähemmän autojen myyntiä, korjaamista ja tarvetta varaosien valmistukseen tai autovakuutuksiin. Fyysisten toimistoalueiden palvelemiseen on myös rakennettu oma infrastruktuurinsa, mikä tarkoittaa esim. tätä varten perustettujen ravintoloiden joutumista vaikeuksiin. Pidempien matkojen matkustuksen vähentyessä sama pätee hotelleihin ym. majoituspaikkoihin. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä, mutta kysynnän vähentyessä mainituilta sektoreilla pysyvästi, tämä tarkoittaa huomattavan määrän työvoimaa ohjautuvan sieltä kortistoon, mihin IL:n vastaus on sitten antaa kovemmin keppiä, jotta laiskottelu loppuisi.

 

Tiedän että IL:ssä on töissä varsin hassua porukkaa, mutta tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä laiskuuden kanssa vaan talouden uudelleen järjestelyn, mikä puolestaan tarkoittaa, että olennainen kysymys on mihin vanhoista työpaikoista vapautuvat työvoimaresurssit halutaan ohjata. IL:n vastaus on, että mahdollisimman matalan tuottavuuden töihin (tämä on määritelmällistä: Karvala nimenomaisesti ilmoittaa, että keppiä on annettava, jotta ihmiset ottaisivat vastaan matalamman palkan töitä, mikä tarkoittaa matalaa tuottavuutta) ja koska tuottavuus on pitkässä juoksussa kepeästi olennaisin tekijä kansantalouden kasvun kannalta, on tämä todennäköisesti hölmöin mahdollinen lähestymistapa. Mainittakoon että sama ongelma tuppaa vaivaamaan työn tarjontaa lisääviä reformeja yleisemminkin (myös silloin jos ne ovat Marinin hallituksen tekemiä), mutta on fantastista nähdä, kuinka IL:lle huonot ideat eivät enää yksinään riitä, vaan ne on myös aina väännettävä tappiin saakka.

Työllisten määrä ei ole vähentynyt koska ihmisiä on yhtäkkiä alkanut laiskottaa, vaan koska korona aiheuttaa talouden uudelleen järjestelyä lyhyt aikaisemman kysyntäshokin lisäksi.