Pakkomielle valtionvelkaan estää rationaalisen ajattelun

Jos löytää huonon idean, löytää myös todennäköisesti talouskuriporukan kannattamasta sitä. Niinpä Ylellä kirjoitetaankin jotta ”Valtionvarainministeri Annika Saarikko (kesk.) on sanonut, että Euroopan unionissa tulisi palauttaa 60 prosentin velkasääntö” mihin valtionvarainministeriön budjettipäällikkö Sami Yläoutinen kommentoi ”Se ei ole realistista lyhyellä aikavälillä, mutta nyt on jo valtiovarainministerin suulla todettu, että vanhat mittaristot ovat edelleen päteviä”. EU:n velka- ja budjettisääntöjen (velan suhde BKT:een ei saa ylittää 60%, alijäämä ei saa alittaa 3%) ongelma on, että ne mittaavat kansantalouden toimivuuden näkökulmasta todella omituisia asioita. Kerrataanpa taas perusteita: jokaisessa kansantaloudessa on tietty tuotantokapasiteetti (kaikki tuotantolaitokset, koneet, työvoima, jne.) ja valtion finanssipolitiikan olennaisin tehtävä on pitää tämä kapasiteetti niin lähellä täyskäyttöä kuin mahdollista, koska jokainen päivä sen alapuolella tarkoittaa rahan kaatamista viemäriin menetetyn BKT:n muodossa ja ihmisten pitämistä työttömänä huvikseen. Kapasiteetin käyttöaste puolestaan pääasiassa määräytyy kysynnän perusteella ja kysyntä tulee karkeasti kolmelta vaihtoehtoiselta alueelta: 1) yksityiset kuluttajat 2) yksityinen yrityssektori 3) julkinen sektori. Jos kaksi ensimmäistä näistä on tukkeessa (kuten edelleen osittain on), niin talouskurittajien pitää pystyä vastaamaan mistä tarvittava kysyntä tuotantokapasiteetin pyöritykseen tulee, jos ei julkisen sektorin alijäämästä (ja siten velkaantumisesta). Tähän kysymykseen ei ikinä saa järkevää vastausta, koska sellaista ei ole. Joka tapauksessa EU:n taloussäännöillä on taipumus vaikeuttaa järkevää reagointia kysynnän ja tarjonnan muutoksiin ihan normaaleina aikoinakin.

 

Pitäisikö EU:ta sitten pyörittää ilman taloussääntöjä? Ei, vaan velka- ja budjettisäännöt tulisi korvata esim. (symmetrisellä) inflaatiosäännöllä, mikä tarkoittaisi kansantalouksien säätämistä varsinaisen kapasiteetin mukaan. Toisin sanoen symmetrinen inflaatiosääntö estää esim. yli-innokkaita populistihallituksia ylikuumentamasta talouksia (jotka sitten kuplien puhjetessa kaatuvat muiden niskaan) pakottamalla inflaation noustessa liiaksi hillitsemään kysyntää; toisaalta se samalla estää valtioita kampittamasta toisia EU-jäseniä tarkoituksellisella hintakilpailulla pohjalle (kuten Saksa teki vuosituhannen vaihteessa) laukaisemalla esim. automaattisia julkisia investointeja inflaation pudotessa tavoitteen alapuolelle (inflaatiotavoitteen optimaalinen kohta on sitten eri kysymys). Hyvänä puolena tässä reagointi tapahtuisi sen pohjalta niin kuin talous varsinaisesti toimii, vaikkakin velkasääntöjen pudottaminen saattaisi toisaalta vähentää talouskurikommentaattoreilta mahdollisuuksia juttujensa myymiseen esim. mediassa. Mutta eiköhän heillekin uutta työtä löytyisi – metsissä kuulemma riittää risusavottaa.

Harmonisoitu inflaatio suhteessa Euroalueen keskiarvoon 2000-2007. Kuten näkyy, Saksa pyörittää koko ajan keskiarvoa alempaa inflaatiota, kun taas periferiamaat ylikuumentavat talouksiaan; velka- tai alijäämäsäännöt eivät millään tavalla hillitse kumpaakaan kehitystä.

Harmonisoitu inflaatio absoluuttisina numeroina 2013-2020. Finanssikriisin jälkeisessä maailmassa inflaatio (ja siten siis kysyntä) on jatkuvasti tavoitteen alapuolella. Tässä tapauksessa velka- ja alijäämäsäännöt aktiivisesti ohjaavat irrationaaliseen toimintaan estämällä kasvattamasta kysyntää riittävästi, jotta kansantalouksien kapasiteetit voisivat palautua täyskäyttöön. Kun tekee huonoja sääntöjä, saa huonoja lopputuloksia.

Työvoimapulauutisointi palaa normaalille tasolleen

Maailma muuttuu, uutisointi työvoimapulasta ei. Niinpä Iltalehti kirjoittaa ravintola-alasta jotta ”Alalla on ollut haasteita rekrytoinnin kanssa aiemminkin, mutta korona on muuttanut tilanteen entistä hankalammaksi […] Ympäri Suomea on tarvetta ravintola-alan ammattilaisille, mutta pahin työntekijäpula on alueilla, joissa rekrytointiongelmia on ollut jo ennen koronaa.” Ensin on jälleen syytä todeta, että jos markkinajärjestelmässä on puutetta jostain, niin silloin siitä joutuu maksamaan enemmän – kysynnän ja tarjonnan laki on minkä tahansa markkinasysteemin peruspilari ja oikeaan markkinaehtoiseen työvoimapulaan oikea markkinaehtoinen ratkaisu on tarjota työvoimasta suurempaa hintaa (eli palkkaa). Tässä tapauksessa asia on kuitenkin vielä enemmän totta, koska käytännössä missä tahansa paikassa on enemmän kuin yksi ravintola/baari/tms., mikä tarkoittaa että työvoimaa on itse asiassa aina saatavilla suoralta kilpailijalta. Näin ollen jos yritys A tarjoamalla suurempaa palkkaa ostaa työntekijöitä pois kilpailevalta yritykseltä B, tämä tarkoittaa että ennemmin tai myöhemmin B alkaa menettää kykyään palvella asiakkaitaan, mikä puolestaan antaa A:lle absoluuttisen edun – A pystyy suorittamaan sille tulleita tilauksia samaan aikaan kun B ei, minkä seurauksena jossain vaiheessa B menee konkurssiin. Tämä on ikävää B:lle, mutta näin markkinataloudessa on tarkoituskin käydä: käytössä olevia resursseja paremmin organisoivat yritykset ajavat huonommin johdetut konkurssiin, mikä parantaa talouden tuottavuutta ja sitä kautta koko kansantalouden tilaa. Jostain syystä tätä kutsutaan nykyään työvoimapulaksi.

 

Asia on myös sikäli olennainen, että tuottavuuden heikko kehitys on vaivannut Suomea käytännössä koko ajan vuodesta 2008 eteenpäin (tuottavuus on pitkällä aikavälillä olennaisin tekijä talouskasvussa). Tähän liittyen homman ydin on tässä: työvoiman niukka saatavuus pakottaa yrityksiä organisoimaan toimintaansa paremmin, investoimaan uusiin laitteisiin, kouluttamaan työntekijöitään ja toteuttamaan muita tuottavuutta parantavia toimia, koska työvoimaresurssien rajallisuus on pystyttävä kompensoimaan jollain muulla tavalla. Sen sijaan halpatyövoimareservin ylläpito tekee päinvastaista, eli ohjaa kansantaloutta työvoimaintensiiviseen matalan tuottavuuden toimintaan kuten puhelinmyyntiin, pizzan kuljetukseen, feissaukseen tai siihen aina vaadittuun risusavottaan. Näin ollen oikea markkinaehtoinen työvoimapula pidemmällä aikavälillä olisi oikeastaan ihan hyvä asia, mutta sellaista ei ole ainakaan lukujen valossa viimeiseen 13 vuoteen näkynyt. Toisaalta tietenkin jos odottaa löytävänsä järkevää kommentaaria, niin Iltalehti on todennäköisesti erittäin huono paikka sellaisen etsimiseen.

Työn tuottavuus on edelleen käytännössä samalla tasolla kuin vuonna 2008.

Keskuskauppakamarissa muistellaan haikeana aktiivimallia

Taannoin oli paljon porua siitä, minkä ministeriön lukemia pitäisi käyttää puoliväliriihessä esitettyjen työllisyystoimien arviointiin ja olivatko yhdet numerot liian pieniä tai toiset liian suuria. Nyt Keskuskauppakamari ottaa asiaan myös kantaa toteamalla pääekonomistinsa Mauri Kotamäen kautta, että kaikki luvut ovat itse asiassa liioiteltuja, koska niissä ei oteta huomioon tehtyjen päätösten negatiivisia vaikutuksia: ”On koko lailla omituista, että edelleenkään hallitus ei ota laskelmissaan huomioon negatiivisia vaikutuksia aiheuttavia työllisyystoimia.” Negatiivisina työllisyystoimina mainitaan mm. aktiivimallin purkaminen, perusturvan ja muiden etuuksien tasokorotukset sekä perhevapaauudistus ja esimerkiksi Keskuskauppakamarin kotisivuilta löytyvien lukujen mukaan jo pelkästään aktiivimallin poisto yksinään heikentää työllisyyttä 2050 – 12000 henkilöllä. Tämä on tietenkin jo sikäli uutisen arvoista, koska näköjään jostain on löytynyt Juhana Vartiaisen lisäksi toinenkin taho, joka edelleen vannoo aktiivimallin nimeen ja ilmoittaa, että jopa 12000 ihmistä enemmän saattaisi saada töitä, jos heitä vain ymmärrettäisiin auttaa lyömällä pampulla päähän.

Vakavammin kyseinen lista negatiivisista työvoimatoimista kertoo ikävä kyllä mitä kovin usein tarkoitetaan, kun puhutaan työllisyyttä parantavista rakenteellisista uudistuksista: tukien leikkauksia, työajan pidentämistä, työnantajan neuvotteluvoiman lisäämistä, jne. Näiden hyveellisestä vaikutuksesta on n. 40v vallinnut vankka konsensus, vaikkakin erityisesti viime vuosina on alkanut kuulua myös soraääniä. Niinpä esimerkiksi Dosi et al. (2017, 2018) vertaavat mitä on tapahtunut siirtymässä ”fordistisesta mallista” – systeemi, jossa työsuhdeturva on hyvä ja palkat sidottu sekä yrityskohtaisen että kokonaistalouden tuottavuuden kehitykseen – malliin, jossa työsuhdeturvaa on heikennetty ja työmarkkinat ovat avoimet ja kilpailulliset. Tiivistettynä tuloksista voi sanoa, että siirtymän seurauksena työntekijöiden neuvotteluvoima heikkenee, mikä puolestaan alentaa palkkoja ja sitä kautta kokonaiskysyntää. Tämä vähentää yritysten investointeja T&K-toimintaan, mikä puolestaan näkyy matalampana tuottavuuden kasvuna ja sitä kautta jälleen matalammissa palkoissa, mutta myös pitkällä aikavälillä lisääntyneissä konkursseissa. Voittajina toimivat muutamat harvat yritykset sekä niiden omistajat ja funktionaalinen tulonjako työn ja pääoman välillä muuttuu epätasa-arvoisemmaksi. Lopputilanteessa tuottavuuden ja talouden kasvu on hitaampaa, työttömyys korkeammalla, tuloerot suurempia ja palkat matalampia. Olennaista tässä on, että erilaisia lukuja laskettaessa työllisyystoimille oletus on käytännössä päinvastainen, eli että näin *ei* ole tapahtunut, vaikka moni edellä esitetyistä seikoista pätee myös Suomeen. Sinällään erilaisten työllisyystoimien arviointi ei ole hyödytöntä, mutta niitä pitäisi arvioida niiden kokonaistaloudellisen vaikutuksen kautta, ei irrallisina toimina, ja yksittäisille luvuille sinetin vaatimista Valtionvarainministeriöstä (tai mistään muualtakaan) on käytännössä yhtä hyödytöntä kuin yrittää kammeta Paavo Väyrystä ulos politiikasta.

Keskuskauppakamarin laskelmat työllisyystoimien vaikuttavuudesta.

Kokoomus ilmoittaa leikkauslistoilla ja joustamisella syntyvän 300 000 työllistä

Kokoomus julistaa oletetusti 300 000 työllistä luovan leikkauslistan, mutta samalla esittää myös mielenterveyspalveluihin lisää rahaa – tähän yhteyteen täytyy olla piilotettu jokin tietoinen vitsi keinojen ja päämäärään epäsuhdasta. Vakavasti ottaen kuten jatkuvasti puhutaan joustavuuden ja paikallisen sopimisen lisäämisen tarpeesta, niin myös ”Kokoomus haluaa mahdollistaa paikallisen sopimisen kaikissa yrityksissä. Tämä tarkoittaisi paikallisen sopimisen sallimista myös niissä yrityksissä, jotka eivät ole järjestäytyneitä eli eivät kuulu johonkin työnantajaliittoon.” Paikallisen sopimisen, työehtojen avaamislausekkeiden, jne. pointti on siis mahdollistaa yrityksille mahdollisimman helppo ja joustava sopeutuminen muuttuviin tilanteisiin (työvoimaa helpommin sisään ja ulos tarpeen mukaan, mahdollisuus neuvotella pienempiä palkankorotuksia kysynnän laskiessa, jne.) mikä sitten ainakin oletetusti johtaa paitsi korkeampaan työllisyyteen, niin myös suurempaan tuottavuuteen työvoiman siirtyessä joustavammin sinne, missä sitä tarvitaan. Ongelma tässä on, että palkkojen joustaessa alaspäin kysyntäshokissa (kuten finanssikriisissä) tämä yksinkertaisesti vähentää kysyntää entisestään. Työvoiman tarjonnan kasvaessa suhteessa kysyntään myös deflaatiopaineet kasvavat, mikä puolestaan tarkoittaa korkeampaa reaalikorkoa (nimelliskorko – inflaatio = reaalikorko, eli inflaation hidastuessa reaalikorko nousee) ja sitä kautta edelleen vähenevää tuotantoa ja kysyntää. Syntyy jatkuva työvoiman ylitarjonnan kehä, mikä näkyy pysyvästi nollan tienoille jämähtäneessä inflaatiossa ja työvoiman tehokkaamman allokaation sijasta kasvaneessa pitkäaikaistyöttömyydessä. Tämä on käytännössä tismalleen koko euroalueen makroekonominen tarina viimeisen 10v ajanjaksolta ja kuten esim. Billi & Gali (2019) toteavat, nollakorkotila vahvistaa joustavuutta vaativien linjausten negatiivisia vaikutuksia entisestään, koska keskuspankki ei pysty tehokkaasti kompensoimaan kysynnässä tapahtuvia pudotuksia rahapolitiikalla. Toisin sanoen Kokoomus siis ehdottaa viime vuosikymmenellä erittäin huonosti toimineiden linjausten toistamista, mutta nyt vain vielä huonommin sopivassa tilanteessa.

 

Itse asiassa Brancaccio et al. (2020) tekemässä meta-analyysissä työmarkkinoiden joustoja tarkastelleista tutkimuksista aikavälillä 1990-2019 ainoastaan 28% tuki näkemystä, jonka mukaan joustoja lisäävät reformit kasvattivat työllisyyttä/vähensivät työttömyyttä, kun taas 51% päätyi päinvastaiseen tulokseen ja 21% kohdalla tulos oli epäselvä. Myös reformien negatiivisia vaikutuksia löytäneiden tutkimusten määrä kasvoi kohti ajanjakson loppua, mikä voi olla joko seurausta metodologioiden parantumisesta tai sitten siitä, että vaikka kyseiset reformit olisivatkin saattaneet joskus toimia paremmin, on aika pahasti ajanut niistä ohi. Tämä kuitenkaan tuskin vähentää niiden suosittelujen määrää ja vaikka mielenterveyspalveluihin on epäilemättä hyvä suunnata lisää rahaa, niin mahdollisesti sinne pitäisi suunnata myös uusia potilaita.

Billi & Gali (2019) mallinnus palkkajäykkyyden ja nollakorkotilan suhteesta. Punainen viiva kuvaa tilaa nollakorkorajoitteen vallitessa, sininen ilman sitä. Olennaisin kuvio on vasen alareuna, jonka mukaan siis ilman nollakorkorajoitetta täysin optimaalisen keskuspankin rahapolitiikan vallitessa palkkojen jäykkyys/joustavuus ei itse asiassa vaikuta millään tavalla hyvinvointitappioihin kysyntäshokeissa, mutta nollakorkotilanteessa niistä sen sijaan tulee välttämättömiä.

Talouskurittajia huolettaa ettei edellistä talouskurikatastrofia haluta toistaa

Talouskuriporukka on jälleen varoittamassa valtionvelan kaatumisesta tulevien sukupolvien niskaan. Evan johtaja Emilia Kullas kirjoittaa: ”Ongelma on, miten elää kasvavan velkataakan kanssa. Suomi vanhenee Euroopan nopeinta tahtia. Yhä pienemmän joukon työssäkäyviä on omilla verotuloillaan kyettävä kannattelemaan yhä kasvavaa joukkoa eläkeläisiä ja pientä joukkoa vauvoja.” Ajatellaanpa tämä logiikka läpi. Kullas pelkää siis pääasiassa julkisen sektorin tuottamilla terveydenhoidon ym. vanhustenpalveluiden alueella kysynnän kasvavan väestön ikääntymisen seurauksena niin paljon, ettei vähenevä työvoima pysty siihen enää vastaamaan – tämä on siis tarina liian suuresta kysynnästä suhteessa tarjontaan. Ongelmana kuitenkin on, että siinä missä väestön vanhetessa kysyntä edellä mainituilla sektoreilla kyllä kasvaa, niin samaan aikaan heidän henkilökohtainen kulutuksensa putoaa (vanhempi väki ei ole perustamassa perhettä, ostamassa uutta autoa, omakotitaloa, jne.), minkä seurauksena kokonaiskysyntä itse asiassa laskee. Tämä on siis nimenomaisesti päinvastoin kuin mitä talouskuriporukan tarinassa tapahtuu ja heidän vastauksensa putoavaan kysyntään on pudottaa sitä yksinkertaisesti vielä enemmän. Talouden pyörimiseksi mahdollisimman lähellä maksimikapasiteettiaan ja ihmisten pitämiseksi työllistyneinä on yhteiskunnassa aina oltava läsnä tietty määrä kysyntää ja jos sitä ei ole tulossa yksityiseltä sektorilta, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jää julkinen puoli. Tiedän että asia ärsyttää talouskurittajia, mutta sille nyt ei vain voi mitään.

Kirjoitus on myös fantastinen muistutus siitä, kuinka erilaisilla säännöillä ihmiset pelaavat. Kallas toteaa: ”Velkanautiskelijoiden vastapainona ovat talouskonservatiivit, joiden mielestä pitäisi elää enemmän suu säkkiä myöten. Tämä porukka – jota itsekin edustan – tuntuu olevan tällä hetkellä häviöllä.” Jos tarjoilija työssään heittelee lautasia seinille, mätkii sisään tulevia asiakkaita turpiin ja kotiin lähtiessään sytyttää koko ravintolan tuleen, niin hän tuskin kauan enää pystyy toimimaan tarjoilijana. Sen sijaan, kun talouskuriporukka järjestää hellimästään asiasta finanssikriisin jälkeen koko Euroopan mittaisen kokeen ja saa toimillaan aikaan taantuman pitkittymisen useilla vuosilla, miljardien eurojen menetykset menetetyssä kasvussa, ties kuinka monien pitämistä tarpeettomasti työttöminä ja epäilemättä myös useiden elämien pysyvän tuhoutumisen kaiken tämän seurauksena, niin heidät kutsutaan kansalliseen mediaan kolumnisteiksi ilmaisemaan närkästyksensä siitä, ettei heidän anneta pyöräyttää koko kierrosta vielä uudemmankin kerran. Että kaipa tässä tarinassa talouskurittajat ovatkin sitten taas niitä oikeita uhreja.

Työttömyyden kehittyminen euroalueella. Kuten näkyy, jo pelkästään tällä mittarilla vuonna 2010 aloitettu talouskurikokeilu hidasti palautumista taantumasta vähintään puolella vuosikymmenellä...

...Ja täsmälleen sama kehitys tapahtui myös Suomessa. On hienoa, että vaikka elinikäistä oppimista mainostetaankiin nykyään melkein kaikille, niin talouskurittajien ei sentään onneksi tarvitse ikinä oppia mistään mitään.

Juhana Vartiainen pelkää työvoiman loppuvan keskellä taantumaa

Juhana Vartiaisella on fantastinen tapa puolustaa hänelle mieluisia asioita tekemällä toteamuksia, jotka usein saavat kyseiset asiat näyttämään itse asiassa vielä huonommilta. Niinpä ottaessaan kantaa puoluetoverinsa Kai Mykkäsen taannoisiin kommentteihin sosiaalietuuksien leikkaamisen tarpeellisuudesta Vartiainen ilmoittaa, ettei nyt sentään *ihan* jokainen Kokoomuksen ehdotus olisi leikkaus: ”Eivätkä kaikki Kokoomuksen ehdotukset ole ’leikkauksia’. Jos poistaisimme saatavuusharkinnan, pienyritysten neuvottelukiellot tai yleiskorotusten yleissitovuuden, mitään ei ’leikattaisi’ keneltäkään.” Selkeimpänä ongelmana tässä tietenkin on, että ns. työvoimatoimina nämäkin ehdotukset itse asiassa ovat leikkauksia ja sellaisia niiden on tarkoituskin olla. Niinpä esimerkiksi saatavuusharkinnasta [1] luopumisen pointti tässä on lisätä kilpailua työpaikoista ja yleiskorotusten yleissitovuudesta luopumisen estää näiden korotusten toteutumista automaattisesti ja siirtää neuvotteluvastuu yksittäiselle henkilölle työpaikalla – yhteinen nimittäjä on siis työnhakijoiden ja työntekijöiden neuvotteluvoiman vähentäminen. Vartiaisen ja kumppaneiden näkökulmasta tämä on loogista ja ainoa toimiva tie, koska – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – heidän näkemyksessään työvoima on Suomessa tälläkin hetkellä vähintäänkin lähellä täyskäyttöä. Katsotaanpa asiaa hieman tarkemmin.

 

Valtiovarainministeriön taannoin julkaistussa raportissa jälleen peräänkuulutettiin alentamaan Suomen rakennetyöttömyyttä ja vaikkei tarkkaa lukua mainitakaan, niin esim. Suomen pankki on ilmoittanut rakennetyöttömyyden kohdaksi 8% (myös VM mainitsee työttömyyden pysytelleen keskiarvona 8%:ssa viime vuosikymmenen, joten mitä ilmeisimmin se käyttää samaa lukua pohjaoletuksena). Rakennetyöttömyys siis tarkoittaa sitä, ettei työttömyys vallitsevien työmarkkinajärjestelyjen puitteissa voi (oletetusti) laskea alemmaksi kiristämättä työmarkkinoita niin, että työnantajien välinen kilpailu työvoimasta alkaa siirtää kasvavia palkkakustannuksia hintoihin ja aiheuttaa sitä kautta inflaatiospiraalin palkkojen ja hintojen noustessa vuorotellen. Työttömyysaste oli joulukuussa 7,8% ja jos tosissaan uskoo työmarkkinoiden olevan jo nyt äärimmäisen kireät, työntarjonnan lisääminen on itse asiassa looginen ratkaisu. Ongelmallista tämän tarinan kannalta on, ettei mikään reaalimaailman indikaattori varsinaisesti tue sitä eikä oikeastaan ole tukenut missään vaiheessa finanssikriisin jälkeen. Pohjainflaatio kävi jo vuonna 2018 varsin historiallisessa 0,0%:ssa (viime keväänä se kävi siellä uudelleen) mikä itse asiassa viittaisi päinvastaiseen – kilpailu työvoimasta on huomattavan vähäistä ja oli sitä käytännössä koko viime vuosikymmenen ja jos ongelma ei ole työntarjonnassa, ei sitä työntarjontaa lisäämällä myöskään voi ratkaista. Vartiaisen ja kumppanien esittämät ideat perustuvat maailmaan, joka katosi jo vähintään 13 vuotta sitten ja ehkä olisi jo aika päivittää omaa oppimista tähän päivään (mitä kaikilta muilta kyllä aina vaaditaan) sen sijaan että kiukuttelee omassa aikakoneessaan.

---

[1] Lyhyesti saatavuusharkinta tarkoittaa, että EU:n/ETA-alueen ulkopuolelta tuleva työntekijä saa työntekijän oleskeluluvan vain, jos hänellä on työpaikka, johon ei löydy suomalaista työvoimaa.

Suomen pohjainflaation kehitys 1960-luvulta eteenpäin. Kuten näkyy, 1990-luvun alusta eteenpäin minkäänlaisia merkkejä inflaatiospiraaleista ei ole ollut näkyvissä (2010-luvulla inflaatio on itse asiassa käytännössä kadonnut) ja ihmiset, jotka uskovat nurkan takana odottavan paluun 1970- tai 1980-luvun tilanteeseen elävät fantasiamaailmassa eikä heillä ole mitään realistista tukea näkemyksilleen.

Helsingin Sanomat ei katso tuloeroja ongelmaksi

Helsingin Sanomat ottaa pääkirjoituksessaan kantaa tuloerokeskusteluun ilmoittaen, etteivät tuloerot ole Suomessa tällä vuosituhannella juuri kasvaneet tai jos ovatkin, niin ei se ainakaan ongelma ole. Juttu on maksumuurin takana, mutta HS aloittaa siis kirjoittamalla että ”Suomen tuloeroja koskevan pohdinnan ongelma on se, että globaalit trendit vetäistään usein suoraan Suomen trendeiksi: kun yleisesti on näin, niin täytyy olla myös Suomessa” ja jatkaa myöhemmin ”Tuloerot kasvoivat 1990-luvun lopulla. Sen jälkeen kehitys tyssäsi, jos mittaukseen käytetään yleisintä mittaria, Gini-kerrointa. On hedelmätöntä perustella tulevia ratkaisuja viittaamalla siihen, että tuloerot ovat kasvaneet – joskus menneisyydessä.” Gini-kertoimen laskemiseen liittyvästä metodologiasta voi lukea monesta paikasta (esim. Riihelä & Tuomala 2019), mutta tähän liittyen olennaista on, että Gini on erityisen herkkä tulonjakauman keskivaiheilla tapahtuville muutoksille, kun taas mitä suurempiin tuloihin mennään, sitä pienemmän painon tulonlisäykset saavat. Jos siis tuloerojen kasvaminen tapahtuu kaikkein varakkaimpien kasvattaessa omaa tulo-osuuttaan muiden kustannuksella, liikauttaa tämä Gini-kerrointa itse asiassa vain suhteellisen vähän, vaikka hyppy tulojen yläpäässä olisi huomattavan suurikin. Tämä on nimenomaisesti mitä on tapahtunut ja esim. siinä missä keskiluokan (tulojakauman väli 20-80%) käytettävissä olevat tulot 1995-2007 nousivat 36%, top 1% kasvatti tulojaan 158%. Jostain syystä tuloeroasia tupataan usein esittämään kuin lääkärit tms. asiantuntijat olisivat vetäisseet huomattavan kaulan muihin ja siitä keskustelussa olisi kysymys. Ei ole – top 1% on ottanut huomattavan kaulan kaikkiin muihin, mikä on paitsi globaali trendi niin myös Suomen trendi ja se on jatkunut myös tälle vuosituhannelle.

 

HS:n mukaan myös ”se on selvää, että Suomen nykyinen hidas talouskasvu ei ole tuloerojen syytä.” Jos tällä tarkoitetaan tätä nimenomaista hetkeä, niin kyseessä on epäilemättä totuus (talouskasvua hidastaa korona), mutta jos tarkoitus on kuvata yleistä asiain tilaa, asia ei ole lainkaan selvä. Ongelmana tulojen ohjaamisessa suuremmassa määrin rikkaille on se, että suuri osa näistä ei palaudu enää takaisin kiertoon (varakkaat käyttävät tuloistaan pienemmän prosentin kuin muut) ja esim. OECD arvioi Suomen talouskasvun olleen n. 20% hitaampaa 1990-2010 kuin mitä se olisi ollut ilman tuloerojen kasvua. Koska finanssikriisin jälkeen taloutta on jatkuvasti vaivannut liian vähäinen kysyntä, ovat tuloerot kiistatta hidastaneet kasvua myös viime vuosikymmenellä ja tulevat tekemään sitä saman kanavan kautta tulevaisuudessakin. Tiedän että varakkaamman väen puolustaminen on aina suosittu bisnesmalli, mutta toivottavasti HS parempana lehtenä jättää tulevaisuudessa tätä tonttia enemmän iltapäivälehdistön ns. kansanmiehille ja ”populisteille”.

Tuloerojen vaikutus kasvuun 1990-2010 eräissä maissa OECD:n arvion mukaan. Vaalea pylväs kuvaa siis arvioitua talouskasvua, jos tuloerot eivät olisi suurentuneet, musta piste todellisesti tapahtunutta talouskasvua ja tumma pylväs tuloerojen vaikutusta. Kuten näkyy, lähes kaikissa mitatuissa maissa vaikutus oli negatiivinen.