Tuottavuus ja miksi halpatyövoima on huono idea

Muutama päivä sitten Juhana Vartiainen (kok.) totesi Twitterissä hallituksen työttömien aktivointitoimista että "Kurssit ja aktivoinnit eivät tutkimuksen valossa yleensä lisää työllistymistodennäköisyyttä. Sen sijaan ne vaikuttavat pelotevaikutuksen kautta: ihmiset työllistyvät hanakammin jotta voisivat välttää aktivointitoimet, kurssit, jne." [1] Samaan aikaan marjanjalostajayritykset tuskailevat, että ne saavat liian vähän kotimaista metsämarjaa käyttöönsä vientiä varten, koska tarpeeksi halukkaita marjanpoimijoita ei yksinkertaisesti ole tarjolla. [2] Toisaalla opetusministeri Sanni Grahn-Laaksonen (kok.) on huolissaan hallituksen yliopistosairaaloiden tutkimusrahoitukseen kaavaillusta leikkauksesta (aikomatta ilmeisesti kuitenkaan pyrkiä sitä perumaan). [3] Mitä näillä asioilla on tekemistä keskenään? Vastaus on työn tuottavuus.

Vartiaisen kommentit ovat herättäneet närkästystä, mutta jos asiaa kysyy keneltä tahansa edes puoliksi rehelliseltä tarjontapuolen taloustieteilijältä, niin hän kertoo suurin piirtein saman asian (tuskin ihan Vartiaisen sanoja käyttäen, koska se kuulostaa liian ikävältä, mutta silti). Tämä siksi, että koko tarjontapuolen pointti on sota inflaatiota vastaan ja inflaation pitämiseksi kurissa on olennaista heikentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa (mm. tekemällä työttömyydestä mahdollisimman kiusallista), jottei heidän palkkavaatimuksensa ala nostaa hintoja yleisesti. Itse olen kirjoittanut aikaisemmin esimerkiksi täällä, miksi Vartiaisen ja hänen pysyvästi 1970-luvulle juuttuneiden hengenheimolaistensa ajattelu ei ole tästä päivästä, mutta jos hyväksyy tarjontapuolen premissit, ei Vartiaisen kommenteissa ole mitään erityisen ihmeellistä.

Niin mutta se tuottavuus. Työn tuottavuus on siis yhtä kuin bruttokansantuote tehtyä työtuntia kohden - kun sama arvonlisäys (BKT) saadaan aikaan pienemmällä määrällä työtunteja, nousee tuottavuus. Työn tuottavuuden kasvuun vaikuttavat seikat voidaan puolestaan luokitella kolmeen kategoriaan: 1) kiinteä pääoma (olemassa olevat koneet, tuotantolaitokset, jne) 2) henkinen pääoma (käytännössä koulutuksen taso) ja 3) teknologian kehitys (olennaisin seikka kaikista kolmesta). Ekspansiivista talouspolitiikkaa vastaan puhuvat ovatkin todenneet, että elvytyksestä ja kysynnän lisäämisestä ei ole apua, koska pitkällä aikavälillä BKT:n kasvu ei voi juuri ylittää tuottavuuden kasvua. Koska tuottavuuden kasvu todellakin on kaikista olennaisin kasvun moottori pitkässä juoksussa, niin tarkastellaanpa ensin sen kehitystä Suomessa viime vuosina:

Lähde [4]

Kuten näkyy, tuottavuuden kehitys seuraa monesta muusta asiasta tuttua kaavaa 1) romahtaa vuonna 2008 finassikriisin yhteydessä 2) ampuu takaisin ylös yhden vuoden elvytyksen myötä 2009-2010 3) romahtaa taas kiristyspolitiikan aloituksen myötä. Jos haluaa väittää, että kiristyksen suoralla korrelaatiolla tuottavuuden putoamiseen ei ole oikeasti mitään kausaalista yhteyttä, täytyy esittää huomattavan vahvaa todistusaineistoa tämän tueksi - itse en ole vielä nähnyt mitään edes etäisesti uskottavaa.

Vartiaiseen ja kumppaneihin tämä liittyy sitä kautta, että heidän näkemyksessään tarjontapuolen opeilla tuottavuus saadaan kyllä kasvuun ja esim. työministeri Jari Lindström (sin.) [5] sekä Suomen Yrittäjien työmarkkinajohtaja Janne Makkula [6] ovat puolustaneet hallituksen ehdotusta irtisanomisen helpottamisesta alle 20 henkilöä työllistävissä yrityksissä toteamalla, että muutos kasvattaisi tuottavuutta. Perustelut tälle väitteelle sen sijaan ovat olleet niukemmassa ja ainoa viitaus empiiriseen aineistoon mitä olen itse nähnyt, on Etlan Niku Määttäsen viittaus Carl Magnus Bjuggrenin Ruotsia koskevaan aineistoon. [7] Lähtemättä käymään asiaa sen enempää läpi, Bjuggrenin tutkimus viittaa Ruotsin senioriteettiperiaatteeseen, mitä Suomessa ei edes ole, eikä tutkimus käsittele henkilöperusteisen irtisanomisen helpottamista siinä mielessä, missä siitä täällä keskustellaan. [8] Tämä on erittäin heikkoa "näyttöä" tuottavuuden kasvulle ja esim. Saksan vuosituhannen alussa toteuttamat irtisanomissuojan heikennykset eivät puolestaan näytä vaikuttaneen tuottavuuteen millään lailla [9] ja itse asiassa IMF:n laaja-alainen tutkimus ei löydä minkäänlaista korrelaatiota tuottavuuden ja työmarkkinoiden korkean/matalan suojelun kanssa [10].

Mistä pääsemmekin kadoksissa oleviin marjanpoimijoihin. Marjanpoiminta (kuten myös esim. puhelinmyynti, feissaus, jne.) ovat äärimmäisen matalan tuottavuuden töitä, joihin ei työmarkkinoiden kiristyessä löydy riittävästi tekijöitä, koska ne eivät pysty maksamaan kilpailukykyistä palkkaa. Tilanne luonnollisesti johtaa joidenkin yritysten konkurssiin, mutta tätä nyt vain kutsutaan markkinataloudeksi: heikommin tuottavat yritykset väistyvät paremmin tuottavien tieltä, mikä puolestaan tarkoittaa suurempaa tuottavuuttaa yleisesti ja kasvavaa vaurautta koko yhteiskunnalle. Tämä on myös syy siihen, miksi emme kaikki ole enää töissä hevosten lihasvoimaan nojaavilla maatiloilla - ne eivät pärjänneet kilpailussa suuremman tuottavuuden traktorifarmeille tai tehdasteollisuudelle. Ongelma tarjontapuolen halpatyövoimareserviin tähtäävissä opeissa on, että ne itse asiassa ohjaavat yhteiskuntaa päinvastaiseen suuntaan. Miksikö? Koska jos yrityksillä on puutetta työvoimasta, on niillä suuria kannustimia kehittää metodeja, laitteita, yms., joilla asiat saadaan tehdyksi pienemmällä työpanoksella, mikä puolestaan parantaa siis kokonaistuottavuutta. Halpatyövoimareservin olemassaolo puolestaan takaa, että tämä kannustin on paljon pienempi. Näin ollen olennaisempaa kuin työntarjonnan lisääminen ja jokaisen saaminen vähintään kahden tunnin kadunlakaisuhommiin per viikko (minkä merkitys kansantaloudelle on lähes olematon), on pitää työmarkkinat kireinä koska a) työntekijät saavat työtä (mikä myös estää heidän taitojensa rapautumisen) b) yritykset saavat asiakkaita (koska palkkatulojen myötä ihmisillä on enemmän varaa kuluttaa) c) kannustimet kasvattaa tuottavuutta takaavat talouskasvun myös tulevaisuudessa (mikä on koko järjestelmän säilymisen elinehto).

Mistä puolestaan pääsemmekin sitten lyhyesti vielä viimeiseen aiheeseen, eli Grahn-Laaksosen huoleen hallituksen itsensä tekemistä leikkauksista tutkimus ja kehitys rahoitukseen. Koska tämän kertainen leikkaus on tietenkin vain pisara meressä, niin vilkaistaanpa kokonaiskuvaa tämän ja edellisen hallituksen toimista:

Lähde [11]

Kuten näkyy, on kiristyspolitiikka olennaisesti iskenyt myös suoraan tuottavuuden kasvun olennaisimman osion, eli uuden teknologian kehityksen rahoitukseen (toki myös koulutuksen määrärahoja on leikattu, jotta tuho olisi mahdollisimman laaja-alaista). Hallituksen edustajien suusta saa jatkuvasti kuulla, kuinka emme voi elää kädet tulevien sukupolvien taskussa, samalla kun se toimillaan torpedoi talouskasvun tulevaisuuden perustaa – selkeämpää esimerkkiä kädet tulevien sukupolvien taskussa elämisestä on vaikea löytää. Vaihtoehtoiset faktat ovat kuitenkin uusi normi ja George Orwell pyörii haudassaan niin kovaa, että syttyy kohta tuleen.

---

[1] https://twitter.com/filsdeproust/status/1032297297827319809?s=21

[2] https://yle.fi/uutiset/3-10364027

[3] https://yle.fi/uutiset/3-10366406

[4] https://www.stat.fi/til/ttut/2016/ttut_2016_2017-11-30_tie_001_fi.html

[5] https://valtioneuvosto.fi/artikkeli/-/asset_publisher/1410877/hallituksen-vastaus-valikysymykseen-nuorten-tyoehdoista

[6] https://yle.fi/uutiset/3-10355713

[7] http://blog.hse-econ.fi/?p=8880

[8] https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0047272717302013; tarkempi analyysi esim. https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/05/26/nayton-paikka/

[9] http://www.astrid-online.it/static/upload/pbri/pbrief_german_labour_10.7.172.pdf

[10] IMF World Economic Outlook huhtikuu 2015 luku 3

[11] https://yle.fi/uutiset/3-10220827

Irtisanominen ja määräaikaistyöt

Mahdollisesti saadakseen vaihtelua ainaiseen työttömien kepittämiseen, päätti hallitus kevään budjettiriihen yhteydessä palata takaisin myös työtä tekevien kurmottamiseen. Tarkoituksena oli siis helpottaa yksilöllisen irtisanomisen kriteerejä alle 20 hengen yrityksissä sekä tehdä mahdolliseksi alle 30-vuotiaiden palkkaaminen määräaikaisiin työsuhteisiin ilman perusteita; jälkimmäinen ehdotuksista kerkesi jo kaatua heinäkuun alussa, mutta ensimmäistä yritetään edelleen puskea läpi, [1] joten tarkastellaanpa hieman sen meriittejä. Kuten odottaa saattaa, on hallitus perustellut työsuhdeturvan heikentämistä työllisyyden parantamiseen liittyvänä projektina ja uskollisena työjuhtana tunnettu työministeri Jari Lindström toteaa asiasta muun muassa että "On tilastollisesti todistettu, että tänä päivänä suurin osa työpaikoista syntyy pieniin yrityksiin. Mutta jos on pieni yritys, rekrytointiriski on paljon korkeampi kuin suuressa yrityksessä." [2] Jos haluamme uskoa hallituksen logiikkaa, on kyseessä siis pyrkimys kohdennetusti helpottaa nimenomaan pienyritysten asemaa ja vähentää riskiä rekrytoinnissa. Tässä on kuitenkin se lievä ongelma, että alle 20 hengen yrityksiä koskevana ehdotus koskisi suurin piirtein 270 000 yritystä, eli sen ulkopuolelle jäisi ainoastaan n. 1 % Suomessa toimivista yrityksistä - kohdennettu säädös tämä ei ole. [3]

Jos kuitenkin oletamme, että hallitus tulee edes jossain määrin tolkkuihinsa (mikä mahdollisesti on katteeton oletus) ja veivaa 20 henkilön lukua enemmän tai vähemmän alaspäin, niin miltä hallituksen ehdotus muuten sitten näyttää suhteessa oletettuihin työllisyyttä parantaviin vaikutuksiin? Työnantajien puolella positiivisiin vaikutuksiin ainakin löytyy uskoa ja esim. Suomen Yrittäjien työmarkkinajohtaja Janne Makkula toteaa asiasta seuraavaa: "Kun katsotaan kansainvälisesti esimerkiksi verrattuna Saksaan, Suomessahan on korkeampi kynnys irtisanoa työntekijä henkilöperusteisella syyllä". [4] Samoilla linjoilla on myös Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkimusjohtaja, Aalto-yliopiston dosentti Niku Määttänen: "Oma käsitykseni on, että Suomessa on varsin hankalaa irtisanoa työntekijä vain sillä perusteella, että hän ei osaa tai viitsi tehdä työtään kunnolla". [5] Näiden näkemysten mukaan Suomen työsuhdeturvaa olisi siis ruuvattava alaspäin, koska siellä se on myös matalamman työttömyysprosentin omaavissa maissa ja asioiden välillä oletetaan olevan korrelaatio.

On aina fantastista katsella kuinka paljon mediassa annetaan palstatilaa ihmisille, jotka eivät ilmeisesti ole viitsineet käyttää edes viittä minuuttia sanomisiensa tarkistamiseen. OECD pitää yllä tietokantaa, johon se on kerännyt tietoja jäsenmaidensa työsuhdeturvalainsäädännöstä ja laskenut näiden tietojen perusteella maakohtaiset indeksit työsuhdeturvan eri kategorioille. Seuraavassa näiden indeksien vertailua muutamien eri maiden kohdalla:

Lähde [6]

Ensimmäisenä vasemmalla olevat pylväät kuvaavat siis yleisindeksiä siitä, kuinka vaikeaa irtisanominen esillä olevien maiden keskuudessa on ja kuten näkyy, Suomi on vaikeudessa hännillä, ei kärjessä - eteen kiilaavat myös siis suosikkiverrokit Saksa, Ruotsi ja Tanska. Koska myös kaikkien OECD maiden (34) keskuudessa Suomen sija yleisindeksissä on 12 (siis keskiarvon alapuolella; pienempi sija tarkoittaa helpompaa irtisanomista), [7] ovat väitteet irtisanomisen vaikeudesta täällä yleisesti ottaen vähintään kyseenalaisella pohjalla. Ollaksemme reiluja, niin sekä Makkula että Määttänen kuitenkin viittaavat nimenomaan yksilöllisiin irtisanomisiin ja Suomen yleisindeksisijoitusta laskee huomattavasti kolmannessa pylväskokoelmassa kuvattu erittäin matala suojelu kollektiivisia irtisanomisia vastaan (esim. tuotannollisiin ja taloudellisiin tekijöihin perustuvat irtisanomiset). Kuitenkaan vilkaisu toiseen pylväskokoelmaan vasemmalta ei juuri muuta tilannetta - yksilölliset irtisanomiset ovat sekä Saksassa että Ruotsissa vaikeampia, joskin Tanskassa ne ovat hieman helpompia. Jos kuitenkin halutaan olla erityisen reiluja, niin lisätäänpä tarkasteluun myös viimeinen pylväskokoelma (vaikka Makkula ja Määttänen eivät siihen itse asiassa edes viitanneet), joka kuvaa siis tilapäisten työntekijöiden suojelua - kuten näkyy, tässä kategoriassa Suomi on marginaalisesti Tanskan sekä Saksan yläpuolella ja selkeästi korkeammalla verrattuna Ruotsiin. Jos henkilöperusteisen irtisanomisen arviointiin halutaan laskea mukaan siis myös tilapäisten työntekijöiden suojelu, saadaan Suomen ja Saksan indeksiluvuiksi 4,4, Tanskalle 3,9 ja Ruotsille 3,7.

Mitä tästä nyt sitten voi päätellä? No, itse asiassa hyvin vähän - työsuhdeturvalainsäädännön heikkoudella tai vahvuudella ei näyttäisi empiirisen aineiston perusteella olevan juuri mitään vaikutusta työllisyyden kokonaisasteeseen eikä yleisindeksi tai sen alaindeksit osoita mitään loogista korrelaatiota työttömyyden määrään maiden välillä. Todennäköisin syy on siksi, että vaikka irtisanomisen helpottaminen saattaa lisätä väen virtaamista sisään työpaikan ovista, se myös lisää samalla volyymillä siirtymistä sieltä kortistoon, mikä jättää kokonaisvaikutukseksi pyöreän nollan. Mitä tulee Makkulaan ja Määttäseen, niin todettakoon vielä että a) Makkula on objektiivisesti väärässä väittäessään henkilöperusteisen irtisanomisen olevan helpompaa Saksassa kuin Suomessa - miten tahansa laskettuna indikaattorit näyttävät muuta b) vaikka tilapäisiä työntekijöitä koskeva suojelu on Suomessa vahvempaa kuin Saksassa, Ruotsissa tai Tanskassa, on Suomi tässäkin indeksissä itse asiassa OECD:n keskiarvon alapuolella (suojelu keskivertoa vähäisempää) - jos Määttänen siis viittaa tähän indeksiin ja haluaa sen perusteella sanoa, että henkilöperusteinen irtisanominen on Suomessa "varsin hankalaa", niin ilmeisesti se on sitä myös yli puolessa OECD maista. Vaikka jatkuvan valituksen perusteella voisi toisin luulla, niin työsuhdeturvalainsäädännössä Suomi on pääasiassa kansainvälisesti vertailtuna keskitien kulkija.

Koska työsuhdeturva ei ole täällä siis mitenkään erityisen korkealla, eikä siihen liittyvällä lainsäädännöllä edes ole havaittavaa linkkiä työllisyyden määrään, niin miksi hillitön hinku saada asiaan liittyviä lakeja läpi? Jos jätämme hallituksen hurskaat puheet työllisyyden lisäämisestä omaan arvoonsa (sekä empiirinen että teoreettinen aineisto siis puhuu tätä käsitystä vastaan), niin jäljelle ei oikeastaan jää muita selityksiä kuin ideologinen hulluus tai tarkoituksenmukainen työehtojen heikentäminen. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon liittyviä tarkempia syitä voidaan pohtia esimerkiksi seuraavan kuvan äärellä:

Lähde [8]

Ehdotus alle 30-vuotiaiden palkkaamisesta määräaikaisiin työsuhteisiin ilman perusteita siis kaatui, mutta kuten näkyy tietystä näkökulmasta määräaikaisten suhteiden lisäämisessä olisi paljonkin mielekkyyttä, sillä kuvioon liittyvän tarkastelun alussa (vuonna 0) määräaikaisessa työsuhteessa olleet saivat vielä 8 vuoden jälkeenkin vain 70-75 % samankaltaisissa pysyvissä työsuhteissa vuonna 0 olleiden palkasta. Tähän vaikuttaa paitsi määräaikaisen työn epävakaus, niin myös työnantajien haluttomuus investoida määräaikaisiin työntekijöihin esim. työnantajan kustantaman koulutuksen kautta, mikä tarkoittaa, että vaikka määräaikainen työ tulevaisuudessa vaihtuisikin pysyvään, on työpaikan laatu (ja sitä kautta palkka) todennäköisesti heikompi. Määräaikaista työtä lisäämällä palkat pysyvät siis kätevästi matalammalla.

Asialla on myös yhteys hallituksen "työllisyysihmeeseen" (työllisyysasteen odotetaan nousevan hallituksen 72 %:n tavoitteeseen) ja kuten Tilastokeskus meille avuliaasti kertoo, siinä missä jatkuvaan kokoaikatyöhön perustuvien työsuhteiden määrä on viimeisen vuoden aikana kasvanut ainoastaan 4,7 %, on määräaikaisten työsuhteiden määrä puolestaan noussut 11,1 %. [9] Tämän eron seurauksena kokoaikatyötä tekevien prosenttiosuus kaikista työssäkävijöistä on itse asiassa vähentynyt 0,3 %, [10] mikä mahdollisesti antaa myös osviittaa tulevalle - työehtojen heikennyksiä, määräaikaisia työsuhteita ja pienempiä palkkoja. Huomion arvoista tässä tietenkin on, että vaikka usein toisin teeskennellään, ei tämä kehitys ole seurausta luonnonlaeista, työntappajaroboteista tai muista esoteerisista voimista, vaan poliittisista päätöksistä. Työntarjonnan lisääminen ilman sen kysyntää lisäävää talouspolitiikkaa johtaa auttamatta työntekijöiden neuvotteluvoiman laskemiseen, mikä puolestaan johtaa työtekijöiden kannalta huonompiin työsopimuksiin (esim. määräaikaisuuden muodossa) ja sitä kautta tulonsiirtoon yhteiskunnan alemmilta kerroksilta ylemmille. Päätösten negatiivisia seurauksia kantamaan joutuvat voivat kuitenkin lohduttautua esimerkiksi sillä, että kehitys todennäköisesti luo tulevaisuudessa lisää hyvin palkattuja töitä työryhmiin, joiden tehtävä on arvuutella, missä eriarvoisuuden syyt oikein luuraavat.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10290376

[2} https://yle.fi/uutiset/3-10192262

[3] https://yle.fi/uutiset/3-10157542

[4] https://yle.fi/uutiset/3-10157640

[5] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/247460-tutkimusjohtaja-irtisanomissuoja-voi-suoraan-vahentaa-joidenkin-intoa-tehda-tyonsa

[6] https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/05/26/nayton-paikka/

[7] https://www.oecd.org/els/emp/Employment-Outlook-2013-chap2.pdf

[8] https://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22017/ty22017pdf/ty22017.pdf

[9] http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/05/tyti_2018_05_2018-06-26_tau_013_fi.html

[10] http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/05/tyti_2018_05_2018-06-26_tau_014_fi.html

Ekspansiiviseen talouspolitiikkaan on edelleen varaa

Ihmiset jotka pitävät itsensä kiduttamisesta tai sitten nauttivat fantastisesta satiirista, saattavat aika ajoin lukea Jari Ehrnroothin kolumneja Yleltä. Usein on vaikeaa päätellä, onko Ehrnrooth tosissaan vai parodioiko hän libertaareja, mutta koska hänen viimeisin kirjoituksensa seuraa (ilmeisesti Italian vaaleista syntynyttä) tarvetta jälleen marssittaa kiristyspolitiikan puolustajat lauteille selittämään, miksi kiristys taantumassa ja menetetty vuosikymmen olivatkin oikeasti todella hyvä idea, niin otetaanpa pari kirjoituksessa esitettyä argumenttia tarkempaan käsittelyyn. Ehrnrooth kirjoittaa: "Hyvinvointipalvelujen kustannukset ovat jo kaksi kertaa aiheuttaneet valtaisan rahoituskriisin talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana. Toistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea." [1] Jälkimmäinen lause on epäilemättä totta, mutta tuttuun tapaan Ehnrooth kääntää kausaliteetin päälaelleen. Asian perusteet näkee helposti alla olevasta kuviosta:

Lähde [2]

Kuten näkyy, Suomen julkinen talous pysyy ylijäämäisenä ennen vuotta 1991 sekä aikavälillä1998-2008 ja velkasuhde puolestaan ei ole ongelma ennen 1990-lukua ja kääntyy taas merkittävään laskuun vuosien 1996 ja 2008 välillä. Ns. rahoituskriisit (velkasuhteen heikkeneminen ja alijäämien kasvu) eivät siis ole seurausta hyvinvointipalveluista, vaan yksityisen sektorin (pääasiassa pankkeihin liittyvien) kuplien puhkeamisesta, johon automaattiset vakauttajat (työttömyyskorvaus, ym. sosiaaliturva) reagoivat. Kuplan puhkeaminen tarkoittaa huomattavan määrän kysyntää poistumista markkinoilta (mm. investointien vähenemisen ja pankkien haluttomuuden/kyvyttömyyden antaa lainaa seurauksena), mikä puolestaan tarkoittaa irtisanomisia ja sitä kautta lisää kysynnän putoamista menetettyjen palkkatulojen muodossa. Kyseessä on itseään ruokkiva prosessi -  esim. yksittäisen työntekijän näkökulmasta saattaa näyttää viisaalta suostua palkan alennukseen työpaikan säilyttämisen toivossa, mutta jos kaikki tekevät tämän samaan aikaan, muuttuu työpaikan menettäminen itse asiassa todennäköisemmäksi kaikille toimijoille johtuen negatiivisesta vaikutuksesta kokonaiskysyntään. Automaattisten vakauttajien yksi tarkoitus onkin toimia vastasyklisenä mekanismina hillitsemässä kysynnän romahtamista taantumassa ja estää paluu 1930-lukuun. Tämä rationaalinen lähestymistapa talouden hoitoon ei kuitenkaan Jari Ehrnroothille kelpaa, vaan hänen mukaansa "2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet". Ehrnroothin mallissa taloutta ei siis pyöritettäisi kullekin tilanteelle ominaisten tarpeiden perusteella (esim. mahdollisuudella kasvattaa alijäämää riittävästi, jotta se väliaikaisesti korvaa yksityisen sektorin heikentyneen kysynnän), vaan ennalta oikeiksi määriteltyjen ideologisten totuuksien pohjalta. Tämä on luonnollisesti järkevöittämisen vastakohta, mutta nykyäänhän monet sanat ovat jo kauan aikaa sitten menettäneet sisältönsä ja vastaukseksi konkreettisiin käytännön kysymyksiin riittää viittaus markkinoiden magiaan tai muihin esoteerisiin konsepteihin.

Koska Ehrnroothin kirjoituksissa joka toiselta riviltä löytyy jotain täysin absurdia, eikä aika ole loputon resurssi, niin siirrytäänpä eteenpäin edes hieman vähemmän harhaisten ihmisten seuraan. Kuten ehkä odottaa saattaa, tunsi Helsingin Sanomat myös journalistiseksi velvollisuudekseen kutsua taloustieteilijöitä kertomaan meille kuritalouden välttämättömyydestä Italian vaalien jälkimainingeissa. Yksi heistä on Nordean analyytikko Jan von Gerich, joka toteaa: "Pahoin velkaantuneen valtion julkisen talouden menolisäykset ja veronkevennykset eivät välttämättä tukisi talouskasvua, koska ne saattavat vain lisätä säästämistä kotitalouksien varautuessa tuleviin veronkorotuksiin ja epävarmuuteen." [3] Joku saattaa jo huomata, että tämä on itse asiassa vanha ystävämme, eli argumentti rikardolaisesta ekvivalenssista. Rikardolainen ekvivalenssi on taloustieteellinen konsepti, jonka mukaan valtion toimittama elvytys ei toimi, koska ihmiset laskevat omaa kulutustaan samassa suhteessa ennakoidessaan budjettialijäämästä seuraavia tulevaisuuden veronkorotuksia. Tämän näkemyksen mukaan esim. talouden kiristyksen aloittaminen 2010 ei johtaisi kysynnän putoamiseen, koska ihmiset laskisivat veroprosenttinsa olevan 10 vuoden päästä pienempi johtuen valtion pienemmistä menoista ja siksi itse asiassa lisäisivät kulutustaan. Oletus on pähkähullu alun perinkin (ihmiset eivät perusta huomista toimintaansa siihen, mikä veroprosentti saattaa olla 10 vuoden päästä), mutta olennaisemmin tiedämme kokemuksesta, että näin ei tapahtunut (vaan päinvastoin), minkä pohjalta voidaan sanoa, että oli kyse sitten paljon tai vähän velkaantuneesta valtiosta on odotusten perustaminen asioihin, joita ei empiirisestä maailmasta löydy edelleen järjetön idea.

HS:n sivuilla myös Sixten Korkman kertoo meille velkaelvytyksen kauhuista todeten: "Yhdysvaltojen ja Kiinan velkavetoinen talouskasvu ei ole kestävällä tolalla." [4] Kiinan tuhoa millä hetkellä hyvänsä on ennustettu joka toinen päivä viimeiset kymmenen vuotta, koska se ei ole hyväksynyt poliittisesti korrekteiksi määriteltyjä talousohjeita lännestä ja esim. Suomen Pankki taannoisessa katsauksessaan moitti Kiinaa velkaantumisen jatkamisesta (elvytyksestä) ja markkinareformien puutteesta. [5] Kiinan voimakkaaseen elvytykseen nojannut talouspolitiikka on aikavälillä 2011-2017 johtanut keskiarvona n. 7,6 %:n vuotuiseen kasvuun. Euro-alueen voimakkaaseen kiristykseen nojannut talouspolitiikka on samalla aikavälillä johtanut keskiarvona n. 1,2 %:n kasvuun. Korkmanin, SP:n ja muiden vastaavien tahojen maailmassa tämä tietenkin osoittaa, että Kiinan tulisi adoptoida Euro-alueen malli, eikä päinvastoin. Kun empiirisen maailman tapahtumat ovat ilmeisesti menettäneet kokonaan relevanssinsa poliittiselle päätöksenteolle ja kommentaattorien näkemyksille, kuinka järkevää keskustelua asioista on enää mahdollista käydä?

Aalto-yliopiston työelämäprofessori ja johtamiskoulu EE:n toimitusjohtaja Pekka Mattila puolestaan on eronnut kokoomuksen jäsenyydestä 20 vuoden jälkeen. Syyksi hän kertoo kokoomuksen liian löysän talouslinjan: "Ikääntyvä kansakunta elää juuri nyt suhdannehuippua, mutta hallituksen eilinen lisäbudjetti päätti taas menojen kasvattamisesta ja uudesta velanotosta. Tämä ei ole vastuullista politiikkaa ja lisää edelleen painetta kutistuville työikäisten sukupolville." [6] Ensinnäkin, Mattila lienee tietoinen siitä, että OECD:n mukaan Suomen reaalinen BKT:n kasvu on ollut vuodesta 2010 eteenpäin (jolloin kiristys siis aloitettiin) koko ajan potentiaalisen kasvun alapuolella (suurimmillaan -4,7 % vuonna 2015) [7] ja että jokainen päivä potentiaalin alapuolella tarkoittaa rahan heittämistä viemäriin menetetyn kasvun muodossa. Syy reaalisen ja potentiaalisen kasvun erotukseen (eli negatiiviseen tuotantokuiluun) on ollut riittämätön kysyntä (kapasiteettia ei ole järkeä pitää käytössä, jos tuotetuille palveluille/tuotteille ei ole kysyntää), mikä puolestaan on suoraa seurausta kiristyspolitiikasta. Käyttämällä OECD:n arvioita tuotantokuilun negatiivisuudesta ja vertaamalla niitä toteutuneeseen kasvuun vuoden 2017 markkinahinnoilla [8] saadaan kiristyspolitiikan laskuksi n. 43-44 miljardia euroa menetetyssä kasvussa. Ei liene realistista odottaa, että Mattila ja kumppanit koskaan aikoisivat korvata aiheuttamaansa tuhoa Suomen taloudelle ja kansalasille, mutta puhe vastuullisesta politiikasta ja taakan kasaamisesta työikäisten sukupolville kuulostaa lievästi perverssiltä heidän suustaan.

Toisekseen, mitä tulee suhdannehuippuun ja sen ylittämiseen niin olemme suhdannehuipussa ainoastaan, jos päätämme niin, ei johtuen välttämättömyydestä. Jaa, miten niin? Suhdannehuippua, eli kasvun potentiaalista vauhtia rajoittaa kysynnän lisäksi käytössä oleva kapasiteetti (työntekijät, pääoma, tuotantokoneisto, jne.), eli käytännössä tarjonta. Taantumassa tämä kapasiteetti on ollut vajaa käytössä, mutta talouden elpyessä kasvaneen kysynnän myötä yhä suurempi osa siitä on siirtynyt käyttöön ja kun kapasiteetti on täyskäytössä, kasvu väistämättä hidastuu. Kysymys kuuluukin siis alkaako tämä tilanne lähestyä vai ei. Täyskäytön lähestymisestä huolestuneet tahot voivat täysin legitiimisti viitata juuri itsekin käyttämiini OECD:n arvioihin, joiden mukaan Suomen tuotantokuilu sulkeutuisi tämän vuoden aikana. Kuitenkin vaikka OECD:n arviot kuvaavat varsin hyvin menneitä vuosia, parempi reaaliaikainen kapasiteetin käytön mittari on inflaatio tai tarkemmin sanottuna pohjainflaatio (core inflation), josta on poistettu helposti vaihtelevien tuotehintojen (ruoka, energia, jne.) vaikutus ja joka kuvaa siis talouden perustan kehitystä - jos kapasiteetti on täyskäytössä, alkavat resurssien (kuten työvoiman) hinnat nousta (kysyntä ylittää tarjonnan), minkä puolestaan pitäisi heijastua pohjainflaatioon. Tästä puolestaan näemme, onko talouskasvun mahdollinen jarru kysynnän vai tarjonnan puolella:

Kuten näkyy, pohjainflaatio on historiallisen matalalla ja itse asiassa trendi vie edelleen alaspäin, mistä on vaikea vetää mitään muuta johtopäätöstä, kuin että kysyntä ei ylitä tarjontaa ja että kapasiteetti ei ole lähelläkään täyskäyttöä. Tilaa ekspansiiviselle talouspolitiikalle siis kyllä olisi, mutta sitä ei käytetä poliittisista syistä.

Nämä nyt olivat tietenkin vain muutamia poimintoja viime aikojen uutisvirrasta, mutta viesti on selkeä - sama levy kiristyksen välttämättömyydestä pyörii uskonnollisen vakaumuksen voimalla ja jopa perustavanlaatuiset oletukset markkinoiden toiminnasta (kuten kysynnän ja tarjonnan suhde) joutuvat väistymään sen mahdin tieltä. Jos esim. Italian uuden hallituksen ohjelmaa haluaa kritisoida, voi sen tehdä myös järjellisesti ja ehdotettu tasavero on epäilemättä erittäin huono idea, koska se on tehottomin mahdollinen keino kysynnän stimuloimiseen (rikkaiden verohelpotukset lisäävät kysyntää vähiten, koska he pystyvät säästämään tuloistaan eniten). Samoin kotimaiset tarjontapuolen oppien kannattajat voisivat halutessaan ehdottaa työvoiman tarjonnan lisäämistä yhdistettynä voimakkaaseen elvytykseen, mikä siis samanaikaisesti lisäisi työvoiman kysyntää. Nykyinen linja on tietenkin lisätä tarjontaa, vailla huolta kysynnästä, missä ei ole tolkun häivää, mutta toisaalta kuvaa ajan henkeä ja Jari Ehrnroothin kuvaamaa visiota 2020-luvusta - ideologinen totuus korvaa empiirisen totuuden, hulluutta kutsutaan järkevöittämiseksi ja 44 miljardin vetäminen viemäristä alas on vastuullista talouspolitiikkaa.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10244313

[2] https://findikaattori.fi/fi/44

[3] https://www.hs.fi/talous/art-2000005691039.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=5&utm_source=tf-other&share=5812a7c226119cd9f87598cbfcfd49b1

[4] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005716957.html

[5] https://www.suomenpankki.fi/fi/media-ja-julkaisut/uutiset/2018/bofit-venaja--ja-kiina-ennusteet-vuosiksi-20182020

[6] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/250199-professori-pekka-mattilan-mitta-tayttyi-erosi-kokoomuksesta-20-vuoden-jalkeen

[7] https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655#

[8]http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

Eläkekorotus, työtakuu ja Phillips-käyrä

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne herätti vappuna suurta närkästystä lupaamalla korottaa pienimpiä eläkkeitä sadalla eurolla ja sai odotetusti niskoilleen ryöpyn syytöksiä populismista ja epärealistisuudesta pääministeri Sipilän (kesk) ja valtiovarainministeri Orpon (kok) taholta [1] - tyylilleen uskollisesti Jussi Halla-aho (ps) puolestaan kuvasi lupausta nigerialaiskirjeeksi [2]. Kritiikki siis koostuu normaaliin tapaan viittauksista velkaan, budjettialijäämään, yleiseen rahan puutteeseen jne. ja jos jätetäänkin sikseen useiden poliitikkojen ilmeinen ymmärtämättömyys tuotantokuilusta ja velan reaalisista kustannuksista (mitä olen käsitellyt täällä ja täällä) ja halutaan toteuttaa eläkkeiden korotus budjettineutraalisti, niin ei Rinteen ehdotus silti erityisen hullulta näytä. Arviot korotuksen kustannuksista näyttäisivät pyörivän puolen miljardin tienoilla ja kustannusneutraalius tarkoittaisi siis verojen korotuksia, mikä luonnollisesti aiheuttaa jo seuraavan syytösryöpyn. Selväjärkisten ihmisten maailmassa olennaista on kuitenkin mihin verotaakka suuntautuu ja suurin osa kaavaillusta rahoituksesta näyttäisi SDP:n suunnitelmassa tulevan 5 %: lähdeverosta, joka kohdennettaisiin osinkoveroista vapautettuihin yhteisöihin ja perittäisiin osingon maksun yhteydessä (esim. Saksassa samainen vero on itse asiassa 15 %). Veron kohdistuminen Suomessa näyttäisi tältä:

Lähde [3]

Kuten näkyy, ehdottomasti suurimman osan verosta maksaisivat ulkomaalaiset yhteisöt, jotka tällä hetkellä siis siirtävät satoja miljoonia euroja ulos maasta pörssin kautta maksamatta niistä lainkaan veroa. Tähän voi tietenkin huomauttaa, että koska toiseksi suurimmat maksajat ovet suomalaiset eläkerahastot, luo vero paineita eläkemaksun korottamiseen. Kuitenkin koska eläkerahastojen osuus verosta (n. 40 miljoonaa euroa) on vain 0,2 % suhteessa viime vuonna toteutuneisiin eläkemaksuihin, ei paine ole erityisen kova ja vastaisi yksittäiselle palkansaajalle muutaman kymmenen sentin korotusta kuukaudessa.

Toinen mahdollinen lisäverotuksen kohde ovat listaamattomat yritykset, mitä valtiovarainministeriön oma työryhmäkin suositti viime vuonna. [4] Tällä hetkellä listaamattomat yritykset voivat jakaa osinkoa huojennetusti summan, joka vastaa 8 %:a yhtiön nettovarallisuudesta. Tämän järjestelyn konkreettinen seuraus on se, että se ohjaa resursseja pois yhtiön varsinaisen tuotantotoiminnan kannalta olennaisista investoinneista kohti arvopapereita ja kiinteistösijoituksia (jotka siis kasvattavat yhtiön nettovarallisuutta ja sitä kautta absoluuttista summaa, joka voidaan nostaa huojennetusti). Huojennetun prosentin laskeminen esim. valtiovarainministeriön esittämään 4 %:in kasvattaisi paitsi verokertymää, niin myös ohjaisi yhtiöiden varallisuutta kansantalouden kannalta hyödyttömästä kiinteistö- ja arvopaperikeinottelusta reaalisiin investointeihin. Tämän kaltaisia verouudistuksia tulisi luonnollisesti toteuttaa riippumatta siitä tuleeko eläkkeisiin korotusta vai ei, mutta yleisenä pointtina siis on, että rahoituslähteitä korotukselle on, jos poliittista halua löytyy ja valtiovarainministeriön työryhmän ehdottamien muutosten listaamattomien yritysten verotukseen toteuttaminen kokonaisuudessaan toisi valtion kassaan n. 250-300 miljoonaa euroa vuodessa - yhdessä lähdeveron kanssa puoli miljardia olisi siis jo kasassa.

Toinen seuraus Rinteen lupauksesta oli se, että naftaliinista kaiveltiin myös hänen vuonna 2015 oletetusti esittämänsä ehdotus pitkäaikaistyöttömien patistamisesta pakkotöihin. [5] Rinne todellakin mainitsee kommenteissaan työn tarjoamisen pitkäaikaistyöttömille ja velvoitteen ottaa työ vastaan, mutta tämä on yksinkertaisesti kuvaus nykyisestä järjestelmästä - jos työtön kieltäytyy työvoimatoimiston tarjoamasta työstä ilman pätevää syytä, hän saa karenssia. Ehdotuksen ero esim. aktiivimalliin on tietenkin se, että hajanaisten silpputöiden sijaan tässä mallissa maksettaisiin kokopäivätyöstä työehtosopimuksen mukaista palkkaa, mitä ilmeisesti nykyilmapiirissä pidetään vaarallisena radikalismina. Joka tapauksessa, vaikka Rinne tai SDP:n strateginen hallitusohjelma vuodelta 2015 eivät sitä suoraan sanokaan, muistuttaa ehdotus itse asiassa jonkinlaista karvalakkiversiota ns. työtakuusta (job guarantee). Työtakuusta on ulkomailla puhuttu paljon (esim. senaattori Bernie Sanders teki juuri ehdotuksen sen toteuttamisesta Yhdysvalloissa [6]), mutta Suomessa puolestaan varsin vähän, joten vilkaistaanpa sen perusteita ja toteutettavuutta lyhyesti.

Perusidea on yksinkertainen: työtakuusysteemissä valtio järjestää jokaiselle halukkaalle työpaikan. Rinne mainitsee ehdotuksessaan esimerkkinä vanhusten huollon, mutta pointtina on siis tarjota yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä, joka tarvitsee tekijää ja Suomessa esim. infrastruktuurin korjauksessa ja laajentamisessa olisi myös huomattavasti työsarkaa. Minimipalkan omaavissa maissa palkkaus tarkoittaisi tämän mukaista palkkaa ja Suomessa puolestaan taas TES-järjestelmän mukaista minimiä. Käytännössä työtakuu siis eliminoisi suurimman osan työttömyydestä, joka ei ole vapaaehtoista (ei aivan kaikkea, koska osa ihmisistä ei välttämättä koe TES-minimiä riittävän hyväksi), laittaisi halukkaita käsiä töihin ja saisi monia tarpeellisia asioita tehdyksi. Kustannusten perään kyselevillä on todella erikoinen harhakäsitys maailmasta, joka oikastakoon tässä - hyödyllistä työtä tekevät ihmiset eivät ole rasite kansantaloudelle, vaan resurssi. Jos BKT kasvaa tehtyjen töiden ja maksetuista palkoista lisääntyneen kysynnän seurauksena nopeammin, kuin mitä palkkojen maksu valtiolle tuottaa kustannuksia, on kyseessä järkevä investointi ja esim. moottoritie kuskaa ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen täysin riippumatta siitä rakensiko sen yksityinen vai julkinen sektori.

Tähän mennessä kaikki hyvin siis. On kuitenkin huomioitava, että työtakuussa on kaksi selvästi erilaista toteutusmallia, joista ensimmäinen operoisi ainoastaan taantuma-aikoina, kun riittämätön kysyntä taloudessa aiheuttaa massatyöttömyyttä. Tämä versio olisi siis osa normaalia vastasyklistä talouspolitiikkaa, jossa valtio tasaa markkinatalouden heittelyjä - 2010-luvun tuhoisien kiristyskokeilujen jäljiltä voimme todeta, että tämä on edelleen rationaalinen tapa hoitaa asioita, joten olen ehdottomasti sen kannalla. Toinen versio puolestaan tarkoittaisi työtakuun pyörittämistä pysyvästi, siis riippumatta talouden syklin asemasta; tässä päädytäänkin sitten jo muutamiin ongelmiin, joista suurin on inflaatio. Standarditalousteorian mukaan kun työmarkkinat kiristyvät (kysyntä työntekijöistä alkaa ylittää tarjonnan) tämä rohkaisee työntekijöitä vaatimaan suurempia palkankorotuksia, mikä ennen pitkää alkaa näkyä voimistuvana inflaationa, kun palkankorotukset puolestaan alkavat siirtyä hintoihin. Työttömyyden uhka on siis yksi olennaisimmista seikoista, mitkä pitävät inflaatiota karkaamasta kontrollista ja pysyvään työtakuuseen pohjautuvassa taloudessa tämä uhka olisi huomattavasti alentunut, koska kaikille olisi aina tarjolla TES-palkalla varustettu varma työpaikka - inflaatiopaine on siis jatkuvan työtakuun olennaisin ongelma.

Tai näin ainakin siis standarditeorian mukaan. Normaali käsitys inflaation ja työttömyyden suhteesta perustuu ns. Phillips-käyrään, jonka mukaan palkan korotukset pysyvät pieninä työttömyyden ollessa korkea ja nousevat sitä suuremmiksi, mitä alemmas työttömyys laskee. Phillips-käyrälle näyttää kuitenkin tapahtuneen jotain omituista viime vuosikymmeninä, mitä voimme tarkastella alla olevasta kuviosta:

Lähde [7]

Kuvio kuvaa siis inflaation ja työttömyysasteen suhteen kehitystä teollisuusmaissa vuodesta 1975 eteenpäin; pystyakseli on inflaatio (ylhäällä korkea, alhaalla matala) ja vaaka-akseli puolestaan työttömyys (oikealla korkea, vasemmalla matala). Kuten tumman sinisistä palloista näkyy, Phillips-käyrän ennustus toimi varsin luotettavasti vuosina 1975-1984 - työttömyyden ollessa matalalla, inflaatio oli korkea. Linkki näkyy myös vielä vaalean sinisissä palloissa (1985-1994), joskin heikompana. Sen sijaan keltaisissa palloissa (1995-2013) yhteys näyttää kokonaan murtuneen - matala työttömyyden taso ei enää näytä aiheuttavan mitään merkittävää nousua inflaatiossa.

Ilmiöön voi olla monia syitä, mutta yksi on se, että perusteiltaan 1970-luvun tilanteeseen pohjaavat talousmallit ovat joutuneet pahasti epätahtiin todellisuuden kanssa johtuen siitä, että sen aikainen työvoimapoliittinen konfiguraatio on hyvässä tai pahassa pysyvästi murskattu ja työvoima on jo onnistuttu kesyttämään (tarkemmin kirjoitin asiasta viime marraskuussa). Tämä ei sinällään tarkoita, etteikö pysyvän työtakuun pyörittäminen mahdollisesti aiheuttaisi inflaatio-ongelmia, mutta se jälleen vahvasti viittaa kyllä siihen, että rakenteellisen työttömyyden (NAIRU) raja kulkee sekä Suomessa että Euroopassa selkeästi alempana, kuin mitä viralliset arviot näyttävät. Tähän näyttäisi viittaavan myös se, että nousukaudesta huolimatta core inflaatio (inflaatio, josta on poistettu suurille hintamuutoksille alttiit kohteet kuten energia ja ruoka) on lähtenyt jälleen laskuun sekä Suomessa että Euro-alueella. Vaikka pysyvään työtakuuseen suhtautuisikin siis skeptisesti, niin tämän pohjalta voimme vähintään todeta, että Suomessa on edelleen ehdottomasti tilaa vastasykliselle työtakuulle, pienimpien eläkkeiden korotuksille tai muille vastaaville kysyntää kasvattaville toimille, joiden avulla saataisiin oikeasti luotua työpaikkoja ja painettua työttömyyttä reilusti alaspäin, mihin sillä on varaa mennä vielä pitkään ilman erityistä huolta inflaatiosta. Kuitenkin koska hallitus neuvonantajineen näyttää juuttuneen pysyvästi 1970-luvulle, tämä on todennäköisesti liikaa vaadittu.

---

[1] https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005664530.html

[2] https://www.suomenuutiset.fi/jussi-halla-aho-vertaa-rinteen-vappusatasta-nigerialaiskirjeisiin-elakkeiden-korotuksia-luvataan-vaalien-rahaa-lupauksien-lunastamiseen/

[3] https://veropolitiikka.blog/2018/05/02/osingot-valuvat-ulkomaille-verovapaasti/

[4] http://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/tyoryhma-pitaa-suomen-yritysverotusta-kilpailukykyisena

[5] http://www.iltalehti.fi/politiikka/201801312200709755_pi.shtml; https://www.suomenmaa.fi/uutiset/kommentti-aktiivimallia-rajusti-vastustava-antti-rinne-oli-valmis-leikkaamaan-tyottomyyskorvauksia-viela-viime-kaudella-vallassa-ollessaan-6.3.370652.47245ccfdc

[6] http://www.businessinsider.com/bernie-sanders-job-guarantee-plan-2018-4?r=US&IR=T&IR=T

[7] https://www.economist.com/blogs/graphicdetail/2017/11/daily-chart

Yritystuet

Hallituksen budjettiriihessä esittämä lista suunnitelluista toimista on pitkä ja sisältää lisärahaa mm. muuntokoulutukseen, oppikirjoihin ja muutamiin päivärahoihin. [1] Nämä ovat toki periaatteessa positiivisia muutoksia, mutta pyöritellyt summat itse asiassa varsin pieniä (uusiin menoihin laitettiin vain 115,5 miljoonaa euroa, eli n. 0,2 % koko budjetista) ja normaaliin tapaan ne lähinnä paikkaavat hallituksen itsensä aikaisemmin tekemiä suurempia reikiä, kuten tukien indeksijäädytyksiä - kyynisempi henkilö saattaisi todeta, että lähinnä kosmeettisella lisärahoituksella pohjustellaan tulevia vaaleja. Jotkut suunnitelmista ovat toki mahdollisilta seurauksiltaan erittäin kauas kantoisia (esim. irtisanomissuojan heikentäminen ja palkkauksen mahdollistamisen määräaikaisiin töihin ilman perusteita) [2], mutta tämän kirjoituksen aiheena on suurin piirtein samaan aikaan totaalisesti lässähtänyt yritystukiuudistus. Mielenkiintoista tässä on tietenkin, kuinka helposti toisilta leikataan, mutta toisten kanssa pitkälläkään vatvomisella ei saada mitään aikaan - joku saattaa jo arvata todennäköisen syyn, mutta palataan siihen kirjoituksen lopussa.

Yritystukien leikkaamisella on Suomessa pitkä historia (sanoissa, ei teoissa) ja tätä edeltänyt yritys kaatui vuoden 2017 budjettiriihessä, kun Kokoomus, Keskusta ja Perussuomalaiset eivät päässeet yksimielisyyteen asiasta. Tämän seurauksena perustettiin sitten uusi kaikki eduskuntapuolueet kattava työryhmä, jonka toiminta on muistuttanut karnevaalia käytännössä jo alkuoletuksesta lähtien - jos hallituspuolueet eivät päässeet sopuun edes keskenään, millä ihmeen logiikalla ne pääsisivät siihen koko Eduskunnan kanssa? Ryhmää alun perin johtanut elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk.) ymmärsikin jo hyvissä ajoin siirtyä takavasemmalle yllättäen havaittujen jääviysongelmien seurauksena ja hänen seuraajakseen tuli Mauri Pekkarinen (kesk.), joka on myös sittemmin jo ehtinyt katumaan päätöstään, todeten myös, että työryhmän laajentamisen pointti saattoi nimenomaan olla odotetun epäonnistumisen sysääminen koko Eduskunnan niskoille. [3] Ja ryhmän laajentaminen ei tietenkään tässä tarkoittanut edes pelkästään poliittista laajentamista, vaan mukaan tulivat myös elinkeinoelämän lobbarit, eli päätöksiä tehtäessä pöydässä istui nimenomaan niiden tahojen edustajia, joiden tukia piti oletetusti leikata. Tässä tilanteessa työryhmän epäonnistuminen ei ole ihme - jos se olisi saanut jotain aikaan, se olisi ihme.

Jos poliittinen sirkus kuitenkin jätetään omaan arvoonsa, niin yritystukien leikkaamatta jättämiselle voi toki esittää myös ainakin periaatteessa järkeviä perusteluja, joten käsitelläänpä tässä muutamia olennaisimpia. Yleisin esitetty syy on tietenkin vetoaminen työllisyyteen, eli jos tukia leikataan, se oletetusti vähentää työpaikkoja. Ongelmana tässä on makrotasolla se, että kasvatetut yritystuet [4] eivät näytä viimeisen kymmenen vuoden aikana heijastuneen millään lailla itse työttömyysprosenttiin ja mikrotasolla se, että suuri osa tuista kohdistuu aloille, jotka työllistävät yhä vähemmässä määrin ihmisiä, kuten raskaaseen tehdasteollisuuteen ja alkutuotantoon (mukaan lukien siis maatalous):

Lähde [5]

Kuten näkyy, tehdasteollisuuden ja alkutuotannon osuus tehdyistä työtunneista on ollut jatkuvassa alamäessä, eikä ole mitään erityistä syytä olettaa trendiin muutosta. Jos tarkoituksena on siis työpaikkojen säilyttäminen, niin näille aloille suunnatuissa tuissa se kohdistuu yhä harvenevaan joukkoon työntekijöitä. Toki on myös hyvä huomioida, että ei ole mitään erityistä syytä olettaa tukien poiston vähentävän työpaikkoja tai työntekijöiden etuisuuksia alun perinkään, vaan rahat uusiin kustannuksiin voidaan yrityksessä ottaa periaatteessa mistä tahansa seuraavista kolmesta kohteesta a) asiakkaat (nostamalla tuotteiden hintoja) b) työntekijät (irtisanomalla tai palkkoja/etuisuuksia leikkaamalla) c) omistajat (vähentämällä tehdyn voiton määrää ja osakeantia). Kohdan a toteuttaminen toimivilla markkinoilla on riskialtista, koska jos kilpailijat pitävät omat hintansa vakaina, voi toimenpide osoittautua yritykselle kokonaisuutena haitalliseksi pudonneen myyntivolyymin muodossa. Jos myyntivolyymin ei arvioida laskevan ja kohta a toteutetaan, menevät kustannukset kuitenkin siis (pääasiassa ulkomaisille) ostajille. Kohdan b toteutuminen riippuu ensisijaisesti työvoiman järjestäytymisasteesta, eli ammattiyhdistykset pystyvät kollektiivisella neuvotteluvoimalla estämään kustannusten siirtymisen työntekijöiden maksettavaksi - tämä on luonnollisesti yksi syy siihen, miksi niistä halutaan niin kovasti eroon. Pienemmässä määrin asia riippuu jälleen myös markkinoiden toimivuudesta; jos alalla on palkkakilpailua (eli useampia yrityksiä todellisuudessa toimimassa markkinateorian odottamalla tavalla, eikä oligopolin kaltaisessa systeemissä), on palkkoja ja etuisuuksia vaikea laskea, koska ne saattavat aiheuttaa työvoiman siirtymistä kilpailijoille. Pääasiassa voitaneen siis sanoa, että jos ammattiyhdystysliike pitää huolen kohdasta b ja kohta a on joko yritykselle itselleen haitallinen tai sitten siirtää kustannukset pääasiassa ulkomaalaisille, jäljelle jää kohta c. Kohtaa c ei tietenkään ole mahdollista toteuttaa, jos yrityksen voittomarginaali on erityisen pieni, mutta tämä ei luonnollisesti ainakaan tehdasteollisuudessa päde (esim. UPM teki voittoa 2016 n. miljardin verran) [6}, mikä puolestaan tarkoittaa yritystuen poistamisen vaikuttavan erittäin todennäköisesti ainoastaan hieman pienempinä voittoina omistajille. Yritystukien puolustaminen työpaikkojen tai työntekijöiden etuisuuksien säilyttämisen näkökulmasta on siis vähintäänkin heikoissa kantimissa.

Säilyttämisen lisäksi toinen usein käytetty tulokulma on työpaikkojen luonti, eli investointien lisääminen, ja oletuksena on siis, että tukien avulla yrityksiä voidaan auttaa investoimaan uuteen teknologiaan ja tuottavuuden kehittämiseen, mikä puolestaan on hyödyllistä koko kansantaloudelle. Ongelmana tässä on se, että siinä missä tehottomia verotukia on viime vuosina lisätty, niin tehokkaimmiksi arvioituja tukia (esim. Tekesin tutkimus- ja kehitystuet) on puolestaan leikattu, [7] mikä pistää epäilemään tukien antajien tarkoitusperiä. Mainittakoon myös, että vaikka niitä ei yritystukiin lasketakaan, aikaisempien vuosien leikkaukset yhteisöveroon (yritysveroon) myytiin myös osittain lupauksilla kasvavista investoinneista. Joka tapauksessa sekä veronkevennysten että kasvaneiden yritystukien vaikutuksen voimme tietenkin tarkistaa tapahtuneista investoinneista:

Lähde [8]

Investointiaste siis pääasiassa myötäilee suhdannetta ja lähtee selkeään laskuun kiristävän talouspolitiikan seurauksena vuoden 2012 jälkipuoliskolla nousten uudestaan merkittävästi vasta 2016 talouden elpyessä. Mitään olennaista korrelaatiota n. 870 miljoonaa maksaneeseen [9] vuoden 2014 yritysveronalennukseen tai kasvaneisiin yritystukiin ei ole havaittavissa - itse asiassa Kataisen hallituksen ensimmäisen yhteisöveroalen jälkeen vuonna 2012 investoinnit laskivat. Lasku ei tietenkään johtunut veroalesta, vaan yksinkertaisesti vahvistaa sen mitä jo ennakkoon tiesimme [10] - yleisellä yritysveroasteella tai verotuilla ei ole juuri mitään vaikutusta investointiasteeseen, vaan yksityisellä sektorilla ne määräytyvät odotetun kysynnän mukaan.

Miksi hyödyttömistä yritystuista (joita arvioiden mukaan on jopa 80-90 % kokonaismäärästä) [11] ei sitten hankkiuduta eroon? Uusimman työryhmän poliittinen suhmurointi ja kaikkien halu olla suututtamatta omia taustaryhmiään ovat tietenkin osasyitä, mutta katsoisin niiden kuitenkin olevan vain heijastuksia pinnalla. Olennaisin syy todennäköisesti löytyy seuraavasta kuviosta:

Lähde [12]

Kuten näkyy, Suomessa top 5 % omistaa hieman yli 70 % kaikista osakkeista ja seuraava 15 % käytännössä kaikki loput. Suurille osakeyhtiöille annettujen tukien ei siis ole tarkoituskaan ylläpitää työpaikkoja tai kasvattaa investointeja, vaan niiden tarkoituksena on ylläpitää top 5 %:n elämäntyyliä ja kasvattaa heidän varallisuuttaan - kukaan ei uskalla astua rikkaiden varpaille ja tämä hallitus kaikkein vähiten. Jos joku kaipaa konkreettisia ehdotuksia muutoksesta parempaan suuntaan, niin pistetään nyt loppuun vielä muutama 1) siirtyminen verotuista jälleen esim. Tekesin myöntämiin suoriin tukiin, jotta rahan käytön tarkoituksenmukaisuutta voidaan valvoa ja varmistaa, että veronmaksaja saa rahalle vastinetta (verotuen käytöstä päättää yritys, suoran tuen käytöstä tuen myöntäjä) 2) Irtisanomissuojan ja työntekijän yleisen aseman heikentämisen sijaan palkkatuen rahoituksen lisääminen, jotta esim. pitkäaikaistyöttömiä voidaan paremmin työllistää (viime vuonna palkkatukeen varattiin vain 30 miljoonaa euroa, tänä vuonna enää 25 miljoonaa) 3) Yritysverokannan nostaminen vähintään Ruotsin tasolle 22 %:in valtion uusien investointien rahoittamiseksi. Jos pk-yrittäjiä halutaan kompensoida muutoksesta, voidaan esim. arvonlisäveron täysmittaista huojennusta laajentaa 10 000 euron liikevaihdon yrityksistä 20 000 euron liikevaihdon yrityksiin ja/tai osittaista huojennusta 30 000 eurosta 40 000 euroon, mutta koska pk-yrittäjien markkinat ovat lähes yksinomaan Suomessa, olisi heidän kannaltaan (ja lähes kaikkien muidenkin kannalta) paras vaihtoehto yksinkertaisesti siirtyä pois kiristävästä talouspolitiikasta kohti varovaisesti laajentavaa. On toki myönnettävä, että kaikissa näissä ehdotuksissa on kohtalokas vika - koska ne hyödyttävät muitakin tahoja kuin top 5 %:a, ei toteuttamista kannata odottaa henkeä pidätellen.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10155645

[2] https://yle.fi/uutiset/3-10157542

[3] https://yle.fi/uutiset/3-10149157

[4] https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000001923316.html; https://yle.fi/uutiset/3-9863140

[5] http://jussikiviluoto.blogspot.fi/2015/09/se-pois-jaanyt-argumentti.html

[6] http://www.upm.fi/UPM/Uutishuone/uutiset/Pages/Tilinpaatostiedote-2016-Ennatysvuosi-UPMlle---hyva-tulos-viimeisella-neljannekse-001-Tue-31-Jan-2017-09-36.aspx

[7] https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/11/30/lobbaus-tuottaa-tulosta-yritystukien-leikkauslistojen-laatimiseen-otetaan

[8] http://www.stat.fi/til/sekn/2017/04/sekn_2017_04_2018-03-16_kuv_005_fi.html

[9] https://veropolitiikka.wordpress.com/2017/12/29/ekn-yhteisoveroselvitys-johti-harhaan/

[10] Yhdysvaltain näkökulmasta esim. Dean Baker http://cepr.net/blogs/beat-the-press/as-the-data-show-higher-corporate-profits-mean-higher-investment-not

[11] https://yle.fi/uutiset/3-9598059; https://www.sttk.fi/2015/11/10/taloudesta-tiistaina-yritykset-yhteiskunnan-kukkarolla/

[12] https://www.stat.fi/artikkelit/2012/art_2012-12-10_009.html?s=0

[13] http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79863/TEMrap_22_2017_verkkojulkaisu.pdf