Irtisanominen ja määräaikaistyöt

Mahdollisesti saadakseen vaihtelua ainaiseen työttömien kepittämiseen, päätti hallitus kevään budjettiriihen yhteydessä palata takaisin myös työtä tekevien kurmottamiseen. Tarkoituksena oli siis helpottaa yksilöllisen irtisanomisen kriteerejä alle 20 hengen yrityksissä sekä tehdä mahdolliseksi alle 30-vuotiaiden palkkaaminen määräaikaisiin työsuhteisiin ilman perusteita; jälkimmäinen ehdotuksista kerkesi jo kaatua heinäkuun alussa, mutta ensimmäistä yritetään edelleen puskea läpi, [1] joten tarkastellaanpa hieman sen meriittejä. Kuten odottaa saattaa, on hallitus perustellut työsuhdeturvan heikentämistä työllisyyden parantamiseen liittyvänä projektina ja uskollisena työjuhtana tunnettu työministeri Jari Lindström toteaa asiasta muun muassa että "On tilastollisesti todistettu, että tänä päivänä suurin osa työpaikoista syntyy pieniin yrityksiin. Mutta jos on pieni yritys, rekrytointiriski on paljon korkeampi kuin suuressa yrityksessä." [2] Jos haluamme uskoa hallituksen logiikkaa, on kyseessä siis pyrkimys kohdennetusti helpottaa nimenomaan pienyritysten asemaa ja vähentää riskiä rekrytoinnissa. Tässä on kuitenkin se lievä ongelma, että alle 20 hengen yrityksiä koskevana ehdotus koskisi suurin piirtein 270 000 yritystä, eli sen ulkopuolelle jäisi ainoastaan n. 1 % Suomessa toimivista yrityksistä - kohdennettu säädös tämä ei ole. [3]

Jos kuitenkin oletamme, että hallitus tulee edes jossain määrin tolkkuihinsa (mikä mahdollisesti on katteeton oletus) ja veivaa 20 henkilön lukua enemmän tai vähemmän alaspäin, niin miltä hallituksen ehdotus muuten sitten näyttää suhteessa oletettuihin työllisyyttä parantaviin vaikutuksiin? Työnantajien puolella positiivisiin vaikutuksiin ainakin löytyy uskoa ja esim. Suomen Yrittäjien työmarkkinajohtaja Janne Makkula toteaa asiasta seuraavaa: "Kun katsotaan kansainvälisesti esimerkiksi verrattuna Saksaan, Suomessahan on korkeampi kynnys irtisanoa työntekijä henkilöperusteisella syyllä". [4] Samoilla linjoilla on myös Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan tutkimusjohtaja, Aalto-yliopiston dosentti Niku Määttänen: "Oma käsitykseni on, että Suomessa on varsin hankalaa irtisanoa työntekijä vain sillä perusteella, että hän ei osaa tai viitsi tehdä työtään kunnolla". [5] Näiden näkemysten mukaan Suomen työsuhdeturvaa olisi siis ruuvattava alaspäin, koska siellä se on myös matalamman työttömyysprosentin omaavissa maissa ja asioiden välillä oletetaan olevan korrelaatio.

On aina fantastista katsella kuinka paljon mediassa annetaan palstatilaa ihmisille, jotka eivät ilmeisesti ole viitsineet käyttää edes viittä minuuttia sanomisiensa tarkistamiseen. OECD pitää yllä tietokantaa, johon se on kerännyt tietoja jäsenmaidensa työsuhdeturvalainsäädännöstä ja laskenut näiden tietojen perusteella maakohtaiset indeksit työsuhdeturvan eri kategorioille. Seuraavassa näiden indeksien vertailua muutamien eri maiden kohdalla:

Lähde [6]

Ensimmäisenä vasemmalla olevat pylväät kuvaavat siis yleisindeksiä siitä, kuinka vaikeaa irtisanominen esillä olevien maiden keskuudessa on ja kuten näkyy, Suomi on vaikeudessa hännillä, ei kärjessä - eteen kiilaavat myös siis suosikkiverrokit Saksa, Ruotsi ja Tanska. Koska myös kaikkien OECD maiden (34) keskuudessa Suomen sija yleisindeksissä on 12 (siis keskiarvon alapuolella; pienempi sija tarkoittaa helpompaa irtisanomista), [7] ovat väitteet irtisanomisen vaikeudesta täällä yleisesti ottaen vähintään kyseenalaisella pohjalla. Ollaksemme reiluja, niin sekä Makkula että Määttänen kuitenkin viittaavat nimenomaan yksilöllisiin irtisanomisiin ja Suomen yleisindeksisijoitusta laskee huomattavasti kolmannessa pylväskokoelmassa kuvattu erittäin matala suojelu kollektiivisia irtisanomisia vastaan (esim. tuotannollisiin ja taloudellisiin tekijöihin perustuvat irtisanomiset). Kuitenkaan vilkaisu toiseen pylväskokoelmaan vasemmalta ei juuri muuta tilannetta - yksilölliset irtisanomiset ovat sekä Saksassa että Ruotsissa vaikeampia, joskin Tanskassa ne ovat hieman helpompia. Jos kuitenkin halutaan olla erityisen reiluja, niin lisätäänpä tarkasteluun myös viimeinen pylväskokoelma (vaikka Makkula ja Määttänen eivät siihen itse asiassa edes viitanneet), joka kuvaa siis tilapäisten työntekijöiden suojelua - kuten näkyy, tässä kategoriassa Suomi on marginaalisesti Tanskan sekä Saksan yläpuolella ja selkeästi korkeammalla verrattuna Ruotsiin. Jos henkilöperusteisen irtisanomisen arviointiin halutaan laskea mukaan siis myös tilapäisten työntekijöiden suojelu, saadaan Suomen ja Saksan indeksiluvuiksi 4,4, Tanskalle 3,9 ja Ruotsille 3,7.

Mitä tästä nyt sitten voi päätellä? No, itse asiassa hyvin vähän - työsuhdeturvalainsäädännön heikkoudella tai vahvuudella ei näyttäisi empiirisen aineiston perusteella olevan juuri mitään vaikutusta työllisyyden kokonaisasteeseen eikä yleisindeksi tai sen alaindeksit osoita mitään loogista korrelaatiota työttömyyden määrään maiden välillä. Todennäköisin syy on siksi, että vaikka irtisanomisen helpottaminen saattaa lisätä väen virtaamista sisään työpaikan ovista, se myös lisää samalla volyymillä siirtymistä sieltä kortistoon, mikä jättää kokonaisvaikutukseksi pyöreän nollan. Mitä tulee Makkulaan ja Määttäseen, niin todettakoon vielä että a) Makkula on objektiivisesti väärässä väittäessään henkilöperusteisen irtisanomisen olevan helpompaa Saksassa kuin Suomessa - miten tahansa laskettuna indikaattorit näyttävät muuta b) vaikka tilapäisiä työntekijöitä koskeva suojelu on Suomessa vahvempaa kuin Saksassa, Ruotsissa tai Tanskassa, on Suomi tässäkin indeksissä itse asiassa OECD:n keskiarvon alapuolella (suojelu keskivertoa vähäisempää) - jos Määttänen siis viittaa tähän indeksiin ja haluaa sen perusteella sanoa, että henkilöperusteinen irtisanominen on Suomessa "varsin hankalaa", niin ilmeisesti se on sitä myös yli puolessa OECD maista. Vaikka jatkuvan valituksen perusteella voisi toisin luulla, niin työsuhdeturvalainsäädännössä Suomi on pääasiassa kansainvälisesti vertailtuna keskitien kulkija.

Koska työsuhdeturva ei ole täällä siis mitenkään erityisen korkealla, eikä siihen liittyvällä lainsäädännöllä edes ole havaittavaa linkkiä työllisyyden määrään, niin miksi hillitön hinku saada asiaan liittyviä lakeja läpi? Jos jätämme hallituksen hurskaat puheet työllisyyden lisäämisestä omaan arvoonsa (sekä empiirinen että teoreettinen aineisto siis puhuu tätä käsitystä vastaan), niin jäljelle ei oikeastaan jää muita selityksiä kuin ideologinen hulluus tai tarkoituksenmukainen työehtojen heikentäminen. Jälkimmäiseen vaihtoehtoon liittyviä tarkempia syitä voidaan pohtia esimerkiksi seuraavan kuvan äärellä:

Lähde [8]

Ehdotus alle 30-vuotiaiden palkkaamisesta määräaikaisiin työsuhteisiin ilman perusteita siis kaatui, mutta kuten näkyy tietystä näkökulmasta määräaikaisten suhteiden lisäämisessä olisi paljonkin mielekkyyttä, sillä kuvioon liittyvän tarkastelun alussa (vuonna 0) määräaikaisessa työsuhteessa olleet saivat vielä 8 vuoden jälkeenkin vain 70-75 % samankaltaisissa pysyvissä työsuhteissa vuonna 0 olleiden palkasta. Tähän vaikuttaa paitsi määräaikaisen työn epävakaus, niin myös työnantajien haluttomuus investoida määräaikaisiin työntekijöihin esim. työnantajan kustantaman koulutuksen kautta, mikä tarkoittaa, että vaikka määräaikainen työ tulevaisuudessa vaihtuisikin pysyvään, on työpaikan laatu (ja sitä kautta palkka) todennäköisesti heikompi. Määräaikaista työtä lisäämällä palkat pysyvät siis kätevästi matalammalla.

Asialla on myös yhteys hallituksen "työllisyysihmeeseen" (työllisyysasteen odotetaan nousevan hallituksen 72 %:n tavoitteeseen) ja kuten Tilastokeskus meille avuliaasti kertoo, siinä missä jatkuvaan kokoaikatyöhön perustuvien työsuhteiden määrä on viimeisen vuoden aikana kasvanut ainoastaan 4,7 %, on määräaikaisten työsuhteiden määrä puolestaan noussut 11,1 %. [9] Tämän eron seurauksena kokoaikatyötä tekevien prosenttiosuus kaikista työssäkävijöistä on itse asiassa vähentynyt 0,3 %, [10] mikä mahdollisesti antaa myös osviittaa tulevalle - työehtojen heikennyksiä, määräaikaisia työsuhteita ja pienempiä palkkoja. Huomion arvoista tässä tietenkin on, että vaikka usein toisin teeskennellään, ei tämä kehitys ole seurausta luonnonlaeista, työntappajaroboteista tai muista esoteerisista voimista, vaan poliittisista päätöksistä. Työntarjonnan lisääminen ilman sen kysyntää lisäävää talouspolitiikkaa johtaa auttamatta työntekijöiden neuvotteluvoiman laskemiseen, mikä puolestaan johtaa työtekijöiden kannalta huonompiin työsopimuksiin (esim. määräaikaisuuden muodossa) ja sitä kautta tulonsiirtoon yhteiskunnan alemmilta kerroksilta ylemmille. Päätösten negatiivisia seurauksia kantamaan joutuvat voivat kuitenkin lohduttautua esimerkiksi sillä, että kehitys todennäköisesti luo tulevaisuudessa lisää hyvin palkattuja töitä työryhmiin, joiden tehtävä on arvuutella, missä eriarvoisuuden syyt oikein luuraavat.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10290376

[2} https://yle.fi/uutiset/3-10192262

[3] https://yle.fi/uutiset/3-10157542

[4] https://yle.fi/uutiset/3-10157640

[5] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/247460-tutkimusjohtaja-irtisanomissuoja-voi-suoraan-vahentaa-joidenkin-intoa-tehda-tyonsa

[6] https://blogs.helsinki.fi/talouttajahistoriaa/2018/05/26/nayton-paikka/

[7] https://www.oecd.org/els/emp/Employment-Outlook-2013-chap2.pdf

[8] https://www.labour.fi/ty/tylehti/ty/ty22017/ty22017pdf/ty22017.pdf

[9] http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/05/tyti_2018_05_2018-06-26_tau_013_fi.html

[10] http://tilastokeskus.fi/til/tyti/2018/05/tyti_2018_05_2018-06-26_tau_014_fi.html

Ekspansiiviseen talouspolitiikkaan on edelleen varaa

Ihmiset jotka pitävät itsensä kiduttamisesta tai sitten nauttivat fantastisesta satiirista, saattavat aika ajoin lukea Jari Ehrnroothin kolumneja Yleltä. Usein on vaikeaa päätellä, onko Ehrnrooth tosissaan vai parodioiko hän libertaareja, mutta koska hänen viimeisin kirjoituksensa seuraa (ilmeisesti Italian vaaleista syntynyttä) tarvetta jälleen marssittaa kiristyspolitiikan puolustajat lauteille selittämään, miksi kiristys taantumassa ja menetetty vuosikymmen olivatkin oikeasti todella hyvä idea, niin otetaanpa pari kirjoituksessa esitettyä argumenttia tarkempaan käsittelyyn. Ehrnrooth kirjoittaa: "Hyvinvointipalvelujen kustannukset ovat jo kaksi kertaa aiheuttaneet valtaisan rahoituskriisin talouden normaalivaihteluun kuuluvien lamakausien aikana. Toistuvasti kriisiin ajautuva malli ei voi olla oikea." [1] Jälkimmäinen lause on epäilemättä totta, mutta tuttuun tapaan Ehnrooth kääntää kausaliteetin päälaelleen. Asian perusteet näkee helposti alla olevasta kuviosta:

Lähde [2]

Kuten näkyy, Suomen julkinen talous pysyy ylijäämäisenä ennen vuotta 1991 sekä aikavälillä1998-2008 ja velkasuhde puolestaan ei ole ongelma ennen 1990-lukua ja kääntyy taas merkittävään laskuun vuosien 1996 ja 2008 välillä. Ns. rahoituskriisit (velkasuhteen heikkeneminen ja alijäämien kasvu) eivät siis ole seurausta hyvinvointipalveluista, vaan yksityisen sektorin (pääasiassa pankkeihin liittyvien) kuplien puhkeamisesta, johon automaattiset vakauttajat (työttömyyskorvaus, ym. sosiaaliturva) reagoivat. Kuplan puhkeaminen tarkoittaa huomattavan määrän kysyntää poistumista markkinoilta (mm. investointien vähenemisen ja pankkien haluttomuuden/kyvyttömyyden antaa lainaa seurauksena), mikä puolestaan tarkoittaa irtisanomisia ja sitä kautta lisää kysynnän putoamista menetettyjen palkkatulojen muodossa. Kyseessä on itseään ruokkiva prosessi -  esim. yksittäisen työntekijän näkökulmasta saattaa näyttää viisaalta suostua palkan alennukseen työpaikan säilyttämisen toivossa, mutta jos kaikki tekevät tämän samaan aikaan, muuttuu työpaikan menettäminen itse asiassa todennäköisemmäksi kaikille toimijoille johtuen negatiivisesta vaikutuksesta kokonaiskysyntään. Automaattisten vakauttajien yksi tarkoitus onkin toimia vastasyklisenä mekanismina hillitsemässä kysynnän romahtamista taantumassa ja estää paluu 1930-lukuun. Tämä rationaalinen lähestymistapa talouden hoitoon ei kuitenkaan Jari Ehrnroothille kelpaa, vaan hänen mukaansa "2020-luvun sosiaalipolitiikassa päätöksentekoa ja vaalilupauksia järkevöittävät budjettirajoittimet". Ehrnroothin mallissa taloutta ei siis pyöritettäisi kullekin tilanteelle ominaisten tarpeiden perusteella (esim. mahdollisuudella kasvattaa alijäämää riittävästi, jotta se väliaikaisesti korvaa yksityisen sektorin heikentyneen kysynnän), vaan ennalta oikeiksi määriteltyjen ideologisten totuuksien pohjalta. Tämä on luonnollisesti järkevöittämisen vastakohta, mutta nykyäänhän monet sanat ovat jo kauan aikaa sitten menettäneet sisältönsä ja vastaukseksi konkreettisiin käytännön kysymyksiin riittää viittaus markkinoiden magiaan tai muihin esoteerisiin konsepteihin.

Koska Ehrnroothin kirjoituksissa joka toiselta riviltä löytyy jotain täysin absurdia, eikä aika ole loputon resurssi, niin siirrytäänpä eteenpäin edes hieman vähemmän harhaisten ihmisten seuraan. Kuten ehkä odottaa saattaa, tunsi Helsingin Sanomat myös journalistiseksi velvollisuudekseen kutsua taloustieteilijöitä kertomaan meille kuritalouden välttämättömyydestä Italian vaalien jälkimainingeissa. Yksi heistä on Nordean analyytikko Jan von Gerich, joka toteaa: "Pahoin velkaantuneen valtion julkisen talouden menolisäykset ja veronkevennykset eivät välttämättä tukisi talouskasvua, koska ne saattavat vain lisätä säästämistä kotitalouksien varautuessa tuleviin veronkorotuksiin ja epävarmuuteen." [3] Joku saattaa jo huomata, että tämä on itse asiassa vanha ystävämme, eli argumentti rikardolaisesta ekvivalenssista. Rikardolainen ekvivalenssi on taloustieteellinen konsepti, jonka mukaan valtion toimittama elvytys ei toimi, koska ihmiset laskevat omaa kulutustaan samassa suhteessa ennakoidessaan budjettialijäämästä seuraavia tulevaisuuden veronkorotuksia. Tämän näkemyksen mukaan esim. talouden kiristyksen aloittaminen 2010 ei johtaisi kysynnän putoamiseen, koska ihmiset laskisivat veroprosenttinsa olevan 10 vuoden päästä pienempi johtuen valtion pienemmistä menoista ja siksi itse asiassa lisäisivät kulutustaan. Oletus on pähkähullu alun perinkin (ihmiset eivät perusta huomista toimintaansa siihen, mikä veroprosentti saattaa olla 10 vuoden päästä), mutta olennaisemmin tiedämme kokemuksesta, että näin ei tapahtunut (vaan päinvastoin), minkä pohjalta voidaan sanoa, että oli kyse sitten paljon tai vähän velkaantuneesta valtiosta on odotusten perustaminen asioihin, joita ei empiirisestä maailmasta löydy edelleen järjetön idea.

HS:n sivuilla myös Sixten Korkman kertoo meille velkaelvytyksen kauhuista todeten: "Yhdysvaltojen ja Kiinan velkavetoinen talouskasvu ei ole kestävällä tolalla." [4] Kiinan tuhoa millä hetkellä hyvänsä on ennustettu joka toinen päivä viimeiset kymmenen vuotta, koska se ei ole hyväksynyt poliittisesti korrekteiksi määriteltyjä talousohjeita lännestä ja esim. Suomen Pankki taannoisessa katsauksessaan moitti Kiinaa velkaantumisen jatkamisesta (elvytyksestä) ja markkinareformien puutteesta. [5] Kiinan voimakkaaseen elvytykseen nojannut talouspolitiikka on aikavälillä 2011-2017 johtanut keskiarvona n. 7,6 %:n vuotuiseen kasvuun. Euro-alueen voimakkaaseen kiristykseen nojannut talouspolitiikka on samalla aikavälillä johtanut keskiarvona n. 1,2 %:n kasvuun. Korkmanin, SP:n ja muiden vastaavien tahojen maailmassa tämä tietenkin osoittaa, että Kiinan tulisi adoptoida Euro-alueen malli, eikä päinvastoin. Kun empiirisen maailman tapahtumat ovat ilmeisesti menettäneet kokonaan relevanssinsa poliittiselle päätöksenteolle ja kommentaattorien näkemyksille, kuinka järkevää keskustelua asioista on enää mahdollista käydä?

Aalto-yliopiston työelämäprofessori ja johtamiskoulu EE:n toimitusjohtaja Pekka Mattila puolestaan on eronnut kokoomuksen jäsenyydestä 20 vuoden jälkeen. Syyksi hän kertoo kokoomuksen liian löysän talouslinjan: "Ikääntyvä kansakunta elää juuri nyt suhdannehuippua, mutta hallituksen eilinen lisäbudjetti päätti taas menojen kasvattamisesta ja uudesta velanotosta. Tämä ei ole vastuullista politiikkaa ja lisää edelleen painetta kutistuville työikäisten sukupolville." [6] Ensinnäkin, Mattila lienee tietoinen siitä, että OECD:n mukaan Suomen reaalinen BKT:n kasvu on ollut vuodesta 2010 eteenpäin (jolloin kiristys siis aloitettiin) koko ajan potentiaalisen kasvun alapuolella (suurimmillaan -4,7 % vuonna 2015) [7] ja että jokainen päivä potentiaalin alapuolella tarkoittaa rahan heittämistä viemäriin menetetyn kasvun muodossa. Syy reaalisen ja potentiaalisen kasvun erotukseen (eli negatiiviseen tuotantokuiluun) on ollut riittämätön kysyntä (kapasiteettia ei ole järkeä pitää käytössä, jos tuotetuille palveluille/tuotteille ei ole kysyntää), mikä puolestaan on suoraa seurausta kiristyspolitiikasta. Käyttämällä OECD:n arvioita tuotantokuilun negatiivisuudesta ja vertaamalla niitä toteutuneeseen kasvuun vuoden 2017 markkinahinnoilla [8] saadaan kiristyspolitiikan laskuksi n. 43-44 miljardia euroa menetetyssä kasvussa. Ei liene realistista odottaa, että Mattila ja kumppanit koskaan aikoisivat korvata aiheuttamaansa tuhoa Suomen taloudelle ja kansalasille, mutta puhe vastuullisesta politiikasta ja taakan kasaamisesta työikäisten sukupolville kuulostaa lievästi perverssiltä heidän suustaan.

Toisekseen, mitä tulee suhdannehuippuun ja sen ylittämiseen niin olemme suhdannehuipussa ainoastaan, jos päätämme niin, ei johtuen välttämättömyydestä. Jaa, miten niin? Suhdannehuippua, eli kasvun potentiaalista vauhtia rajoittaa kysynnän lisäksi käytössä oleva kapasiteetti (työntekijät, pääoma, tuotantokoneisto, jne.), eli käytännössä tarjonta. Taantumassa tämä kapasiteetti on ollut vajaa käytössä, mutta talouden elpyessä kasvaneen kysynnän myötä yhä suurempi osa siitä on siirtynyt käyttöön ja kun kapasiteetti on täyskäytössä, kasvu väistämättä hidastuu. Kysymys kuuluukin siis alkaako tämä tilanne lähestyä vai ei. Täyskäytön lähestymisestä huolestuneet tahot voivat täysin legitiimisti viitata juuri itsekin käyttämiini OECD:n arvioihin, joiden mukaan Suomen tuotantokuilu sulkeutuisi tämän vuoden aikana. Kuitenkin vaikka OECD:n arviot kuvaavat varsin hyvin menneitä vuosia, parempi reaaliaikainen kapasiteetin käytön mittari on inflaatio tai tarkemmin sanottuna pohjainflaatio (core inflation), josta on poistettu helposti vaihtelevien tuotehintojen (ruoka, energia, jne.) vaikutus ja joka kuvaa siis talouden perustan kehitystä - jos kapasiteetti on täyskäytössä, alkavat resurssien (kuten työvoiman) hinnat nousta (kysyntä ylittää tarjonnan), minkä puolestaan pitäisi heijastua pohjainflaatioon. Tästä puolestaan näemme, onko talouskasvun mahdollinen jarru kysynnän vai tarjonnan puolella:

Kuten näkyy, pohjainflaatio on historiallisen matalalla ja itse asiassa trendi vie edelleen alaspäin, mistä on vaikea vetää mitään muuta johtopäätöstä, kuin että kysyntä ei ylitä tarjontaa ja että kapasiteetti ei ole lähelläkään täyskäyttöä. Tilaa ekspansiiviselle talouspolitiikalle siis kyllä olisi, mutta sitä ei käytetä poliittisista syistä.

Nämä nyt olivat tietenkin vain muutamia poimintoja viime aikojen uutisvirrasta, mutta viesti on selkeä - sama levy kiristyksen välttämättömyydestä pyörii uskonnollisen vakaumuksen voimalla ja jopa perustavanlaatuiset oletukset markkinoiden toiminnasta (kuten kysynnän ja tarjonnan suhde) joutuvat väistymään sen mahdin tieltä. Jos esim. Italian uuden hallituksen ohjelmaa haluaa kritisoida, voi sen tehdä myös järjellisesti ja ehdotettu tasavero on epäilemättä erittäin huono idea, koska se on tehottomin mahdollinen keino kysynnän stimuloimiseen (rikkaiden verohelpotukset lisäävät kysyntää vähiten, koska he pystyvät säästämään tuloistaan eniten). Samoin kotimaiset tarjontapuolen oppien kannattajat voisivat halutessaan ehdottaa työvoiman tarjonnan lisäämistä yhdistettynä voimakkaaseen elvytykseen, mikä siis samanaikaisesti lisäisi työvoiman kysyntää. Nykyinen linja on tietenkin lisätä tarjontaa, vailla huolta kysynnästä, missä ei ole tolkun häivää, mutta toisaalta kuvaa ajan henkeä ja Jari Ehrnroothin kuvaamaa visiota 2020-luvusta - ideologinen totuus korvaa empiirisen totuuden, hulluutta kutsutaan järkevöittämiseksi ja 44 miljardin vetäminen viemäristä alas on vastuullista talouspolitiikkaa.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10244313

[2] https://findikaattori.fi/fi/44

[3] https://www.hs.fi/talous/art-2000005691039.html?utm_campaign=tf-HS&utm_term=5&utm_source=tf-other&share=5812a7c226119cd9f87598cbfcfd49b1

[4] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005716957.html

[5] https://www.suomenpankki.fi/fi/media-ja-julkaisut/uutiset/2018/bofit-venaja--ja-kiina-ennusteet-vuosiksi-20182020

[6] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/250199-professori-pekka-mattilan-mitta-tayttyi-erosi-kokoomuksesta-20-vuoden-jalkeen

[7] https://stats.oecd.org/index.aspx?QueryId=51655#

[8]http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

Eläkekorotus, työtakuu ja Phillips-käyrä

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne herätti vappuna suurta närkästystä lupaamalla korottaa pienimpiä eläkkeitä sadalla eurolla ja sai odotetusti niskoilleen ryöpyn syytöksiä populismista ja epärealistisuudesta pääministeri Sipilän (kesk) ja valtiovarainministeri Orpon (kok) taholta [1] - tyylilleen uskollisesti Jussi Halla-aho (ps) puolestaan kuvasi lupausta nigerialaiskirjeeksi [2]. Kritiikki siis koostuu normaaliin tapaan viittauksista velkaan, budjettialijäämään, yleiseen rahan puutteeseen jne. ja jos jätetäänkin sikseen useiden poliitikkojen ilmeinen ymmärtämättömyys tuotantokuilusta ja velan reaalisista kustannuksista (mitä olen käsitellyt täällä ja täällä) ja halutaan toteuttaa eläkkeiden korotus budjettineutraalisti, niin ei Rinteen ehdotus silti erityisen hullulta näytä. Arviot korotuksen kustannuksista näyttäisivät pyörivän puolen miljardin tienoilla ja kustannusneutraalius tarkoittaisi siis verojen korotuksia, mikä luonnollisesti aiheuttaa jo seuraavan syytösryöpyn. Selväjärkisten ihmisten maailmassa olennaista on kuitenkin mihin verotaakka suuntautuu ja suurin osa kaavaillusta rahoituksesta näyttäisi SDP:n suunnitelmassa tulevan 5 %: lähdeverosta, joka kohdennettaisiin osinkoveroista vapautettuihin yhteisöihin ja perittäisiin osingon maksun yhteydessä (esim. Saksassa samainen vero on itse asiassa 15 %). Veron kohdistuminen Suomessa näyttäisi tältä:

Lähde [3]

Kuten näkyy, ehdottomasti suurimman osan verosta maksaisivat ulkomaalaiset yhteisöt, jotka tällä hetkellä siis siirtävät satoja miljoonia euroja ulos maasta pörssin kautta maksamatta niistä lainkaan veroa. Tähän voi tietenkin huomauttaa, että koska toiseksi suurimmat maksajat ovet suomalaiset eläkerahastot, luo vero paineita eläkemaksun korottamiseen. Kuitenkin koska eläkerahastojen osuus verosta (n. 40 miljoonaa euroa) on vain 0,2 % suhteessa viime vuonna toteutuneisiin eläkemaksuihin, ei paine ole erityisen kova ja vastaisi yksittäiselle palkansaajalle muutaman kymmenen sentin korotusta kuukaudessa.

Toinen mahdollinen lisäverotuksen kohde ovat listaamattomat yritykset, mitä valtiovarainministeriön oma työryhmäkin suositti viime vuonna. [4] Tällä hetkellä listaamattomat yritykset voivat jakaa osinkoa huojennetusti summan, joka vastaa 8 %:a yhtiön nettovarallisuudesta. Tämän järjestelyn konkreettinen seuraus on se, että se ohjaa resursseja pois yhtiön varsinaisen tuotantotoiminnan kannalta olennaisista investoinneista kohti arvopapereita ja kiinteistösijoituksia (jotka siis kasvattavat yhtiön nettovarallisuutta ja sitä kautta absoluuttista summaa, joka voidaan nostaa huojennetusti). Huojennetun prosentin laskeminen esim. valtiovarainministeriön esittämään 4 %:in kasvattaisi paitsi verokertymää, niin myös ohjaisi yhtiöiden varallisuutta kansantalouden kannalta hyödyttömästä kiinteistö- ja arvopaperikeinottelusta reaalisiin investointeihin. Tämän kaltaisia verouudistuksia tulisi luonnollisesti toteuttaa riippumatta siitä tuleeko eläkkeisiin korotusta vai ei, mutta yleisenä pointtina siis on, että rahoituslähteitä korotukselle on, jos poliittista halua löytyy ja valtiovarainministeriön työryhmän ehdottamien muutosten listaamattomien yritysten verotukseen toteuttaminen kokonaisuudessaan toisi valtion kassaan n. 250-300 miljoonaa euroa vuodessa - yhdessä lähdeveron kanssa puoli miljardia olisi siis jo kasassa.

Toinen seuraus Rinteen lupauksesta oli se, että naftaliinista kaiveltiin myös hänen vuonna 2015 oletetusti esittämänsä ehdotus pitkäaikaistyöttömien patistamisesta pakkotöihin. [5] Rinne todellakin mainitsee kommenteissaan työn tarjoamisen pitkäaikaistyöttömille ja velvoitteen ottaa työ vastaan, mutta tämä on yksinkertaisesti kuvaus nykyisestä järjestelmästä - jos työtön kieltäytyy työvoimatoimiston tarjoamasta työstä ilman pätevää syytä, hän saa karenssia. Ehdotuksen ero esim. aktiivimalliin on tietenkin se, että hajanaisten silpputöiden sijaan tässä mallissa maksettaisiin kokopäivätyöstä työehtosopimuksen mukaista palkkaa, mitä ilmeisesti nykyilmapiirissä pidetään vaarallisena radikalismina. Joka tapauksessa, vaikka Rinne tai SDP:n strateginen hallitusohjelma vuodelta 2015 eivät sitä suoraan sanokaan, muistuttaa ehdotus itse asiassa jonkinlaista karvalakkiversiota ns. työtakuusta (job guarantee). Työtakuusta on ulkomailla puhuttu paljon (esim. senaattori Bernie Sanders teki juuri ehdotuksen sen toteuttamisesta Yhdysvalloissa [6]), mutta Suomessa puolestaan varsin vähän, joten vilkaistaanpa sen perusteita ja toteutettavuutta lyhyesti.

Perusidea on yksinkertainen: työtakuusysteemissä valtio järjestää jokaiselle halukkaalle työpaikan. Rinne mainitsee ehdotuksessaan esimerkkinä vanhusten huollon, mutta pointtina on siis tarjota yhteiskunnallisesti hyödyllistä työtä, joka tarvitsee tekijää ja Suomessa esim. infrastruktuurin korjauksessa ja laajentamisessa olisi myös huomattavasti työsarkaa. Minimipalkan omaavissa maissa palkkaus tarkoittaisi tämän mukaista palkkaa ja Suomessa puolestaan taas TES-järjestelmän mukaista minimiä. Käytännössä työtakuu siis eliminoisi suurimman osan työttömyydestä, joka ei ole vapaaehtoista (ei aivan kaikkea, koska osa ihmisistä ei välttämättä koe TES-minimiä riittävän hyväksi), laittaisi halukkaita käsiä töihin ja saisi monia tarpeellisia asioita tehdyksi. Kustannusten perään kyselevillä on todella erikoinen harhakäsitys maailmasta, joka oikastakoon tässä - hyödyllistä työtä tekevät ihmiset eivät ole rasite kansantaloudelle, vaan resurssi. Jos BKT kasvaa tehtyjen töiden ja maksetuista palkoista lisääntyneen kysynnän seurauksena nopeammin, kuin mitä palkkojen maksu valtiolle tuottaa kustannuksia, on kyseessä järkevä investointi ja esim. moottoritie kuskaa ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen täysin riippumatta siitä rakensiko sen yksityinen vai julkinen sektori.

Tähän mennessä kaikki hyvin siis. On kuitenkin huomioitava, että työtakuussa on kaksi selvästi erilaista toteutusmallia, joista ensimmäinen operoisi ainoastaan taantuma-aikoina, kun riittämätön kysyntä taloudessa aiheuttaa massatyöttömyyttä. Tämä versio olisi siis osa normaalia vastasyklistä talouspolitiikkaa, jossa valtio tasaa markkinatalouden heittelyjä - 2010-luvun tuhoisien kiristyskokeilujen jäljiltä voimme todeta, että tämä on edelleen rationaalinen tapa hoitaa asioita, joten olen ehdottomasti sen kannalla. Toinen versio puolestaan tarkoittaisi työtakuun pyörittämistä pysyvästi, siis riippumatta talouden syklin asemasta; tässä päädytäänkin sitten jo muutamiin ongelmiin, joista suurin on inflaatio. Standarditalousteorian mukaan kun työmarkkinat kiristyvät (kysyntä työntekijöistä alkaa ylittää tarjonnan) tämä rohkaisee työntekijöitä vaatimaan suurempia palkankorotuksia, mikä ennen pitkää alkaa näkyä voimistuvana inflaationa, kun palkankorotukset puolestaan alkavat siirtyä hintoihin. Työttömyyden uhka on siis yksi olennaisimmista seikoista, mitkä pitävät inflaatiota karkaamasta kontrollista ja pysyvään työtakuuseen pohjautuvassa taloudessa tämä uhka olisi huomattavasti alentunut, koska kaikille olisi aina tarjolla TES-palkalla varustettu varma työpaikka - inflaatiopaine on siis jatkuvan työtakuun olennaisin ongelma.

Tai näin ainakin siis standarditeorian mukaan. Normaali käsitys inflaation ja työttömyyden suhteesta perustuu ns. Phillips-käyrään, jonka mukaan palkan korotukset pysyvät pieninä työttömyyden ollessa korkea ja nousevat sitä suuremmiksi, mitä alemmas työttömyys laskee. Phillips-käyrälle näyttää kuitenkin tapahtuneen jotain omituista viime vuosikymmeninä, mitä voimme tarkastella alla olevasta kuviosta:

Lähde [7]

Kuvio kuvaa siis inflaation ja työttömyysasteen suhteen kehitystä teollisuusmaissa vuodesta 1975 eteenpäin; pystyakseli on inflaatio (ylhäällä korkea, alhaalla matala) ja vaaka-akseli puolestaan työttömyys (oikealla korkea, vasemmalla matala). Kuten tumman sinisistä palloista näkyy, Phillips-käyrän ennustus toimi varsin luotettavasti vuosina 1975-1984 - työttömyyden ollessa matalalla, inflaatio oli korkea. Linkki näkyy myös vielä vaalean sinisissä palloissa (1985-1994), joskin heikompana. Sen sijaan keltaisissa palloissa (1995-2013) yhteys näyttää kokonaan murtuneen - matala työttömyyden taso ei enää näytä aiheuttavan mitään merkittävää nousua inflaatiossa.

Ilmiöön voi olla monia syitä, mutta yksi on se, että perusteiltaan 1970-luvun tilanteeseen pohjaavat talousmallit ovat joutuneet pahasti epätahtiin todellisuuden kanssa johtuen siitä, että sen aikainen työvoimapoliittinen konfiguraatio on hyvässä tai pahassa pysyvästi murskattu ja työvoima on jo onnistuttu kesyttämään (tarkemmin kirjoitin asiasta viime marraskuussa). Tämä ei sinällään tarkoita, etteikö pysyvän työtakuun pyörittäminen mahdollisesti aiheuttaisi inflaatio-ongelmia, mutta se jälleen vahvasti viittaa kyllä siihen, että rakenteellisen työttömyyden (NAIRU) raja kulkee sekä Suomessa että Euroopassa selkeästi alempana, kuin mitä viralliset arviot näyttävät. Tähän näyttäisi viittaavan myös se, että nousukaudesta huolimatta core inflaatio (inflaatio, josta on poistettu suurille hintamuutoksille alttiit kohteet kuten energia ja ruoka) on lähtenyt jälleen laskuun sekä Suomessa että Euro-alueella. Vaikka pysyvään työtakuuseen suhtautuisikin siis skeptisesti, niin tämän pohjalta voimme vähintään todeta, että Suomessa on edelleen ehdottomasti tilaa vastasykliselle työtakuulle, pienimpien eläkkeiden korotuksille tai muille vastaaville kysyntää kasvattaville toimille, joiden avulla saataisiin oikeasti luotua työpaikkoja ja painettua työttömyyttä reilusti alaspäin, mihin sillä on varaa mennä vielä pitkään ilman erityistä huolta inflaatiosta. Kuitenkin koska hallitus neuvonantajineen näyttää juuttuneen pysyvästi 1970-luvulle, tämä on todennäköisesti liikaa vaadittu.

---

[1] https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005664530.html

[2] https://www.suomenuutiset.fi/jussi-halla-aho-vertaa-rinteen-vappusatasta-nigerialaiskirjeisiin-elakkeiden-korotuksia-luvataan-vaalien-rahaa-lupauksien-lunastamiseen/

[3] https://veropolitiikka.blog/2018/05/02/osingot-valuvat-ulkomaille-verovapaasti/

[4] http://vm.fi/artikkeli/-/asset_publisher/tyoryhma-pitaa-suomen-yritysverotusta-kilpailukykyisena

[5] http://www.iltalehti.fi/politiikka/201801312200709755_pi.shtml; https://www.suomenmaa.fi/uutiset/kommentti-aktiivimallia-rajusti-vastustava-antti-rinne-oli-valmis-leikkaamaan-tyottomyyskorvauksia-viela-viime-kaudella-vallassa-ollessaan-6.3.370652.47245ccfdc

[6] http://www.businessinsider.com/bernie-sanders-job-guarantee-plan-2018-4?r=US&IR=T&IR=T

[7] https://www.economist.com/blogs/graphicdetail/2017/11/daily-chart

Yritystuet

Hallituksen budjettiriihessä esittämä lista suunnitelluista toimista on pitkä ja sisältää lisärahaa mm. muuntokoulutukseen, oppikirjoihin ja muutamiin päivärahoihin. [1] Nämä ovat toki periaatteessa positiivisia muutoksia, mutta pyöritellyt summat itse asiassa varsin pieniä (uusiin menoihin laitettiin vain 115,5 miljoonaa euroa, eli n. 0,2 % koko budjetista) ja normaaliin tapaan ne lähinnä paikkaavat hallituksen itsensä aikaisemmin tekemiä suurempia reikiä, kuten tukien indeksijäädytyksiä - kyynisempi henkilö saattaisi todeta, että lähinnä kosmeettisella lisärahoituksella pohjustellaan tulevia vaaleja. Jotkut suunnitelmista ovat toki mahdollisilta seurauksiltaan erittäin kauas kantoisia (esim. irtisanomissuojan heikentäminen ja palkkauksen mahdollistamisen määräaikaisiin töihin ilman perusteita) [2], mutta tämän kirjoituksen aiheena on suurin piirtein samaan aikaan totaalisesti lässähtänyt yritystukiuudistus. Mielenkiintoista tässä on tietenkin, kuinka helposti toisilta leikataan, mutta toisten kanssa pitkälläkään vatvomisella ei saada mitään aikaan - joku saattaa jo arvata todennäköisen syyn, mutta palataan siihen kirjoituksen lopussa.

Yritystukien leikkaamisella on Suomessa pitkä historia (sanoissa, ei teoissa) ja tätä edeltänyt yritys kaatui vuoden 2017 budjettiriihessä, kun Kokoomus, Keskusta ja Perussuomalaiset eivät päässeet yksimielisyyteen asiasta. Tämän seurauksena perustettiin sitten uusi kaikki eduskuntapuolueet kattava työryhmä, jonka toiminta on muistuttanut karnevaalia käytännössä jo alkuoletuksesta lähtien - jos hallituspuolueet eivät päässeet sopuun edes keskenään, millä ihmeen logiikalla ne pääsisivät siihen koko Eduskunnan kanssa? Ryhmää alun perin johtanut elinkeinoministeri Mika Lintilä (kesk.) ymmärsikin jo hyvissä ajoin siirtyä takavasemmalle yllättäen havaittujen jääviysongelmien seurauksena ja hänen seuraajakseen tuli Mauri Pekkarinen (kesk.), joka on myös sittemmin jo ehtinyt katumaan päätöstään, todeten myös, että työryhmän laajentamisen pointti saattoi nimenomaan olla odotetun epäonnistumisen sysääminen koko Eduskunnan niskoille. [3] Ja ryhmän laajentaminen ei tietenkään tässä tarkoittanut edes pelkästään poliittista laajentamista, vaan mukaan tulivat myös elinkeinoelämän lobbarit, eli päätöksiä tehtäessä pöydässä istui nimenomaan niiden tahojen edustajia, joiden tukia piti oletetusti leikata. Tässä tilanteessa työryhmän epäonnistuminen ei ole ihme - jos se olisi saanut jotain aikaan, se olisi ihme.

Jos poliittinen sirkus kuitenkin jätetään omaan arvoonsa, niin yritystukien leikkaamatta jättämiselle voi toki esittää myös ainakin periaatteessa järkeviä perusteluja, joten käsitelläänpä tässä muutamia olennaisimpia. Yleisin esitetty syy on tietenkin vetoaminen työllisyyteen, eli jos tukia leikataan, se oletetusti vähentää työpaikkoja. Ongelmana tässä on makrotasolla se, että kasvatetut yritystuet [4] eivät näytä viimeisen kymmenen vuoden aikana heijastuneen millään lailla itse työttömyysprosenttiin ja mikrotasolla se, että suuri osa tuista kohdistuu aloille, jotka työllistävät yhä vähemmässä määrin ihmisiä, kuten raskaaseen tehdasteollisuuteen ja alkutuotantoon (mukaan lukien siis maatalous):

Lähde [5]

Kuten näkyy, tehdasteollisuuden ja alkutuotannon osuus tehdyistä työtunneista on ollut jatkuvassa alamäessä, eikä ole mitään erityistä syytä olettaa trendiin muutosta. Jos tarkoituksena on siis työpaikkojen säilyttäminen, niin näille aloille suunnatuissa tuissa se kohdistuu yhä harvenevaan joukkoon työntekijöitä. Toki on myös hyvä huomioida, että ei ole mitään erityistä syytä olettaa tukien poiston vähentävän työpaikkoja tai työntekijöiden etuisuuksia alun perinkään, vaan rahat uusiin kustannuksiin voidaan yrityksessä ottaa periaatteessa mistä tahansa seuraavista kolmesta kohteesta a) asiakkaat (nostamalla tuotteiden hintoja) b) työntekijät (irtisanomalla tai palkkoja/etuisuuksia leikkaamalla) c) omistajat (vähentämällä tehdyn voiton määrää ja osakeantia). Kohdan a toteuttaminen toimivilla markkinoilla on riskialtista, koska jos kilpailijat pitävät omat hintansa vakaina, voi toimenpide osoittautua yritykselle kokonaisuutena haitalliseksi pudonneen myyntivolyymin muodossa. Jos myyntivolyymin ei arvioida laskevan ja kohta a toteutetaan, menevät kustannukset kuitenkin siis (pääasiassa ulkomaisille) ostajille. Kohdan b toteutuminen riippuu ensisijaisesti työvoiman järjestäytymisasteesta, eli ammattiyhdistykset pystyvät kollektiivisella neuvotteluvoimalla estämään kustannusten siirtymisen työntekijöiden maksettavaksi - tämä on luonnollisesti yksi syy siihen, miksi niistä halutaan niin kovasti eroon. Pienemmässä määrin asia riippuu jälleen myös markkinoiden toimivuudesta; jos alalla on palkkakilpailua (eli useampia yrityksiä todellisuudessa toimimassa markkinateorian odottamalla tavalla, eikä oligopolin kaltaisessa systeemissä), on palkkoja ja etuisuuksia vaikea laskea, koska ne saattavat aiheuttaa työvoiman siirtymistä kilpailijoille. Pääasiassa voitaneen siis sanoa, että jos ammattiyhdystysliike pitää huolen kohdasta b ja kohta a on joko yritykselle itselleen haitallinen tai sitten siirtää kustannukset pääasiassa ulkomaalaisille, jäljelle jää kohta c. Kohtaa c ei tietenkään ole mahdollista toteuttaa, jos yrityksen voittomarginaali on erityisen pieni, mutta tämä ei luonnollisesti ainakaan tehdasteollisuudessa päde (esim. UPM teki voittoa 2016 n. miljardin verran) [6}, mikä puolestaan tarkoittaa yritystuen poistamisen vaikuttavan erittäin todennäköisesti ainoastaan hieman pienempinä voittoina omistajille. Yritystukien puolustaminen työpaikkojen tai työntekijöiden etuisuuksien säilyttämisen näkökulmasta on siis vähintäänkin heikoissa kantimissa.

Säilyttämisen lisäksi toinen usein käytetty tulokulma on työpaikkojen luonti, eli investointien lisääminen, ja oletuksena on siis, että tukien avulla yrityksiä voidaan auttaa investoimaan uuteen teknologiaan ja tuottavuuden kehittämiseen, mikä puolestaan on hyödyllistä koko kansantaloudelle. Ongelmana tässä on se, että siinä missä tehottomia verotukia on viime vuosina lisätty, niin tehokkaimmiksi arvioituja tukia (esim. Tekesin tutkimus- ja kehitystuet) on puolestaan leikattu, [7] mikä pistää epäilemään tukien antajien tarkoitusperiä. Mainittakoon myös, että vaikka niitä ei yritystukiin lasketakaan, aikaisempien vuosien leikkaukset yhteisöveroon (yritysveroon) myytiin myös osittain lupauksilla kasvavista investoinneista. Joka tapauksessa sekä veronkevennysten että kasvaneiden yritystukien vaikutuksen voimme tietenkin tarkistaa tapahtuneista investoinneista:

Lähde [8]

Investointiaste siis pääasiassa myötäilee suhdannetta ja lähtee selkeään laskuun kiristävän talouspolitiikan seurauksena vuoden 2012 jälkipuoliskolla nousten uudestaan merkittävästi vasta 2016 talouden elpyessä. Mitään olennaista korrelaatiota n. 870 miljoonaa maksaneeseen [9] vuoden 2014 yritysveronalennukseen tai kasvaneisiin yritystukiin ei ole havaittavissa - itse asiassa Kataisen hallituksen ensimmäisen yhteisöveroalen jälkeen vuonna 2012 investoinnit laskivat. Lasku ei tietenkään johtunut veroalesta, vaan yksinkertaisesti vahvistaa sen mitä jo ennakkoon tiesimme [10] - yleisellä yritysveroasteella tai verotuilla ei ole juuri mitään vaikutusta investointiasteeseen, vaan yksityisellä sektorilla ne määräytyvät odotetun kysynnän mukaan.

Miksi hyödyttömistä yritystuista (joita arvioiden mukaan on jopa 80-90 % kokonaismäärästä) [11] ei sitten hankkiuduta eroon? Uusimman työryhmän poliittinen suhmurointi ja kaikkien halu olla suututtamatta omia taustaryhmiään ovat tietenkin osasyitä, mutta katsoisin niiden kuitenkin olevan vain heijastuksia pinnalla. Olennaisin syy todennäköisesti löytyy seuraavasta kuviosta:

Lähde [12]

Kuten näkyy, Suomessa top 5 % omistaa hieman yli 70 % kaikista osakkeista ja seuraava 15 % käytännössä kaikki loput. Suurille osakeyhtiöille annettujen tukien ei siis ole tarkoituskaan ylläpitää työpaikkoja tai kasvattaa investointeja, vaan niiden tarkoituksena on ylläpitää top 5 %:n elämäntyyliä ja kasvattaa heidän varallisuuttaan - kukaan ei uskalla astua rikkaiden varpaille ja tämä hallitus kaikkein vähiten. Jos joku kaipaa konkreettisia ehdotuksia muutoksesta parempaan suuntaan, niin pistetään nyt loppuun vielä muutama 1) siirtyminen verotuista jälleen esim. Tekesin myöntämiin suoriin tukiin, jotta rahan käytön tarkoituksenmukaisuutta voidaan valvoa ja varmistaa, että veronmaksaja saa rahalle vastinetta (verotuen käytöstä päättää yritys, suoran tuen käytöstä tuen myöntäjä) 2) Irtisanomissuojan ja työntekijän yleisen aseman heikentämisen sijaan palkkatuen rahoituksen lisääminen, jotta esim. pitkäaikaistyöttömiä voidaan paremmin työllistää (viime vuonna palkkatukeen varattiin vain 30 miljoonaa euroa, tänä vuonna enää 25 miljoonaa) 3) Yritysverokannan nostaminen vähintään Ruotsin tasolle 22 %:in valtion uusien investointien rahoittamiseksi. Jos pk-yrittäjiä halutaan kompensoida muutoksesta, voidaan esim. arvonlisäveron täysmittaista huojennusta laajentaa 10 000 euron liikevaihdon yrityksistä 20 000 euron liikevaihdon yrityksiin ja/tai osittaista huojennusta 30 000 eurosta 40 000 euroon, mutta koska pk-yrittäjien markkinat ovat lähes yksinomaan Suomessa, olisi heidän kannaltaan (ja lähes kaikkien muidenkin kannalta) paras vaihtoehto yksinkertaisesti siirtyä pois kiristävästä talouspolitiikasta kohti varovaisesti laajentavaa. On toki myönnettävä, että kaikissa näissä ehdotuksissa on kohtalokas vika - koska ne hyödyttävät muitakin tahoja kuin top 5 %:a, ei toteuttamista kannata odottaa henkeä pidätellen.

---

[1] https://yle.fi/uutiset/3-10155645

[2] https://yle.fi/uutiset/3-10157542

[3] https://yle.fi/uutiset/3-10149157

[4] https://www.is.fi/taloussanomat/art-2000001923316.html; https://yle.fi/uutiset/3-9863140

[5] http://jussikiviluoto.blogspot.fi/2015/09/se-pois-jaanyt-argumentti.html

[6] http://www.upm.fi/UPM/Uutishuone/uutiset/Pages/Tilinpaatostiedote-2016-Ennatysvuosi-UPMlle---hyva-tulos-viimeisella-neljannekse-001-Tue-31-Jan-2017-09-36.aspx

[7] https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/11/30/lobbaus-tuottaa-tulosta-yritystukien-leikkauslistojen-laatimiseen-otetaan

[8] http://www.stat.fi/til/sekn/2017/04/sekn_2017_04_2018-03-16_kuv_005_fi.html

[9] https://veropolitiikka.wordpress.com/2017/12/29/ekn-yhteisoveroselvitys-johti-harhaan/

[10] Yhdysvaltain näkökulmasta esim. Dean Baker http://cepr.net/blogs/beat-the-press/as-the-data-show-higher-corporate-profits-mean-higher-investment-not

[11] https://yle.fi/uutiset/3-9598059; https://www.sttk.fi/2015/11/10/taloudesta-tiistaina-yritykset-yhteiskunnan-kukkarolla/

[12] https://www.stat.fi/artikkelit/2012/art_2012-12-10_009.html?s=0

[13] http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79863/TEMrap_22_2017_verkkojulkaisu.pdf

Väärät kansalaisaloitteet, eriarvoisuus ja sekulaari stagnaatio

Yli 140 000 allekirjoitusta kerännyt kansalaisaloite aktiivimallin kumoamisesta luovutettiin Eduskunnalle viime perjantaina, missä asiasta ollaan oltu niin riemuissaan, että puhemiehistössä on käyty keskusteluja allekirjoitusrajan nostamisesta ja puhemies Paula Risikko (kok) on pyytänyt oikeusministeriötä tekemään selvityksen kansalaisaloitteen toimivuudesta. [1] Luonnollisesti tässä ei ole kyse pelkästään juuri tästä aloitteesta, mutta se kertoo hallituksen yleisen nuivasta suhtautumisesta kansalaisten poliittiseen aktiivisuuteen, kuten myös esim. valtiovarainministeri Orpon (kok) liittyminen rintamaan, joka haluaa kieltää poliittiset lakot (hänen mukaansa myös tukilakkoihin ryhtymisen kynnys on liian matala) [2] ja sinisten Matti Torvisen taannoinen kuvaus SAK:n järjestämästä mielenilmauksesta mellakkana [3]. Jos kyseessä on mellakka, niin pitääkö osallistujia kohta alkaa kuskaamaan leivättömän pöydän ääreen? Aletaanko sinne seuraavaksi viemään lakkoilijoita?

Joka tapauksessa aktiivimallin itsensä puolustaminen luonnollisesti jatkuu ja esimerkiksi työministeri Lindströmin (sin.) mukaan se on jo alkanut purra, työttömyysluvut putoavat ja että budjettiriihessä tutkitaan ehditäänkö uusia toimenpiteitä käynnistää ennen seuraavia eduskuntavaaleja. [4] Häntä komppaa muun muassa Palvelualojen työnantajienliitto ilmoittamalla, että aktiivimalli on vasta välietappi, työvoiman saatavuus hidastaa Suomen talouskasvua jo nyt ja että rakennetyöttömyys pitää puolittaa, jotta kestävä työllisyyden taso voitaisiin saavuttaa. [5] Myös työmarkkinajärjestöjen toiselta puolelta aktiivimallia mukana suunnittelemassa ollut STTK:n ekonomisti Ralf Sund painottaa, että julkisen talouden tila on vakava ja että tätä on korjattava lisäämällä työvoiman tarjontaa ja aktivoimalla työttömiä. [6] Kaikkia näitä näkemyksiä yhdistää jälleen erikoinen oletus siitä, että rakennetyöttömyys (NAIRU) on tällä hetkellä talouden kannalta erityisen suuri ongelma ja että tätä ongelmaa paikkaamaan tarvitaan siis aktiivimallia ja muita vastaavia työntarjontaa lisääviä toimia. Kuitenkin kuten olen jo aikaisemmin maininnut, niin NAIRU tarkoittaa siis sitä pistettä työttömyydessä, jonka alle ei oletetusti voida mennä ilman, että inflaatio alkaa kasvamaan hallitsemattomasti. Näin ollen, koska inflaatio ei ole nyt eikä viime vuonna ollut ryskymässä katon läpi (tammikuussa se edelleen jatkoi tasaisesti yhden prosentin alapuolella [7]), on vaikea nähdä kuinka aktiivimalli olisi alkanut "purra", sillä sen on siis tarkoitus olla osaratkaisu ongelmaan, jota tällä hetkellä Suomen taloudessa ei määritelmällisesti ole (työllisyyden laskeminen niin alas, että inflaatio kasvaa). Vaikka työttömyysaste putosi siis tammikuussa 0,4% viime vuotisesta, [8] on lähes mahdoton kuvitella, että tällä olisi ollut jotain tekemistä aktiivimallin kanssa muuta kuin mahdollisesti täysin kosmeettisessa muodossa.

Tähän voi tietenkin todeta, että koska NAIRU kuitenkin jossain pisteessä sijaitsee (piste on todennäköisesti alempana kuin OECD:n virallinen 7,4% Suomelle, mutta silti), niin olennaista on pyrkiä tekemään reformeja jo ennen tämän pisteen saavuttamista, vaikka näillä toimilla ei siis tämän hetkiseen kehitykseen juuri olisikaan vaikutusta. Mahdollisesti, mutta ei aktiivimallin kaltaisia reformeja, joita ohjaavat virheelliset olettamukset. Kuten Tampereen Yliopiston taloustieteen professori Matti Tuomala osoittaa viittaamalla useaan tuoreeseen asiasta tehtyyn tutkimukseen, ajan mukana korvausta laskevat työttömyysturvamallit eivät ole juuri koskaan optimaalisia ratkaisuja johtuen mm. siitä, että työttömäksi joutuneilla on usein vahvasti yliarvioitu käsitys uudelleen työllistymisen helppoudesta (minkä seurauksena korvauksen pitäminen alussa suurempana kuin lopussa on tehoton keino rohkaista etsimään työtä ahkerammin), nopeampi työllistyminen huonompiin työsuhteisiin tarkoittaa lyhyempiä työsuhteita (koska työntekijän sopivuus niihin on heikko, mikä puolestaan on huono asia myös työnantajalle) ja poistuma työttömyysturvajakson lopussa ei yleisesti näyttäisi olevan niinkään takaisin työhön, kuin yksinkertaisesti vain pois rekisteröidystä työttömyydestä (eli turvan lyhentämisellä ei siis olisi vaikutusta joka tapauksessa). Tietenkin jos tarkoitus on yksinkertaisesti vähentää valtion menoja ja rangaista työttömiä vähentämällä heidän kulutusmahdollisuuksiaan, niin se on kokonaan eri asia, mutta tähänkin on todettava, että ainakin Tuomalan aineiston perusteella työttömät tekevät jälkimmäistä jo nyt vähentämällä siis kulutustaan omaehtoisesti työttömyysjakson pitkittyessä. [9]

Tällä viimeisellä pointilla on itse asiassa kauas kantoisia seurauksia, koska makrotaloudellisesta näkökulmasta tarjontapuolen reformeilla (kuten esim. pyrkimyksillä paikalliseen sopimiseen, halulla työllistää pitkäaikaistyöttömiä pienemmällä palkalla, indeksijäädytyksillä, jne.) on muitakin vaikutuksia kuin työvoiman tarjonnan lisääminen - ne vähentävät työntekijöiden neuvotteluvoimaa, mikä tarkoittaa pienempiä palkkoja ja todennäköisesti myös kasvavia tuloeroja, mitkä puolestaan vähentävät kysyntää entisestään taloudessa. Hallituksen aikaisempien toimien kohdalla pointti tuloeroista ei ole edes kyseenalainen, kuten Eduskunnan tietopalvelun oma laskelma osoittaa:

Lähde [10]

Kuten näkyy, alimman 40% tulot ovat tällä hallistuskaudella alentuneet ja alentuma on ollut erityisesti voimakasta alimman 10 % kohdalla. Tästä voi tietenkin moraalisesti tai ideologisesti olla ihan mitä mieltä tahansa (hyvä asia, huono asia, jotain siltä väliltä), mutta pidempiaikaisen talouskehityksen trendille sillä on konkreettisia seurauksia, mistä pääsemmekin sekulaariin stagnaatioon. Sekulaari stagnaatio tarkoittaa tilannetta, jossa kansantaloudet ovat käytännössä pysyvästi kykenemättömiä luomaan riittävästi kysyntää nousun ylläpitämiseksi kuplien ulkopuolella. Ongelma tulojen kasvun ohjaamisessa yhteiskunnan yläpäähän on siinä, että varakkaammat kuluttavat pienemmän prosentin ansioistaan kuin vähemmän varakkaat, mikä ruokkii pysyvästi riittämättömän kysynnän ongelmaa. Tämän takia esim. Euroopassa ja Yhdysvalloissa kelluu jättimäisiä pääomia, jotka ohjautuvat joko veroparatiiseihin tai arvopaperikeinotteluun (esim. yritysten omien osakkeiden takaisinostoon osakkeen arvon nostamiseksi keinotekoisesti) eivätkä tuottaviin investointeihin, koska näiden tuottavien investointien palveluille tai tuotteille ei siis ole riittävästi kysyntää.

Näin siis kysyntäpuolen näkökulmasta. Tarjontapuolella tuloerot eivät ole ongelma, koska vaurauden ohjaaminen yhteiskunnan huipulle johtaa sen valumiseen sieltä kaikille muillekin (trickle-down economics) ja työnantajien toimittaman palkkauksen määrittää työvoiman tarjonnan määrä, ei tuotettujen palveluiden tai tuotteiden kysyntä. Henkilökohtaisesti katson nämä (ja useat muutkin) tarjontapuolen uusliberaalien premissit vähintäänkin kyseenalaisiksi, mutta vakavamielisille ihmisille olennaisempaa kuin mikään teoreettinen lähtökohta on tietenkin mitä tapahtuu, kun teoriaa sovelletaan käytännössä. Koska tarjontapuolen näkemykset ovat viimeiset 30-40 vuotta olleet hegemonisessa asemassa sekä meillä että maailmalla, voimme onneksemme tarkistaa näiden ajatusten konkreettisen menestyksen empiirisestä datasta. Seuraavassa kaaviossa näkyy globaalin BKT:n kasvun keskiarvo vuosikymmenittäin 1960-luvulta eteenpäin:

Lähde[11]

Kuten näkyy, siirtyminen tarjontapuolen oppeihin 1980-luvulla näyttää korreloivan suoraan matalammalle kasvu-uralle jumiutumiseen. Tarkastelkaamme silti seuraavaksi Suomea - ehkä tarjontapuolella on täällä mennyt paremmin. Vertaaminen Suomeen on erityisen mielenkiintoista sikäli, että toisin kuin esim. Yhdysvalloissa, Britanniassa ja suuressa osassa kolmatta maailmaa missä siirtymä tarjontapuolen oppeihin ja uusliberalismiin tapahtui 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa, niin Suomessa se alkoi tapahtua toden teolla vasta 1980-luvun puolivälissä (erityisesti pankkisäätelyn purkamisena), minkä olettaisi näkyvän datassa:

Lähde [12]

Ja näkyyhän se; vajaa vuosikymmen myöhemmin tapahtunut siirtymä näyttäisi myös korreloivan myöhempään siirtymiseen matalammalle kasvu-uralle. Korrelaatio ei tietenkään välttämättä tarkoita kausaatiota, mutta on erittäin vaikeaa nähdä, kuinka sääntelyn purkamisesta seuranneet romahdukset ja kysyntää laskeva vaurauden ohjaaminen yhteiskunnan huipulle (Suomessakin top 1 % otti massiivisen irtioton kaikista muista vuonna 1993 tehdyn veroreformin myötä, jonka seurauksena ansiotuloja ja pääomatuloja alettiin verottaa eri tavoilla) eivät olisi yhteydessä sattumoisin samaan aikaan ajoittuneeseen pysyvään kasvun hidastumiseen.

Mainittakoon vielä loppuun, että periaatteessa tällä ei itse asiassa ole juuri tekemistä markkinoiden kanssa ja että ihmiset, jotka sanovat kannattavansa vapaita markkinoita interventionismin sijaan (esim. Elina Lepomäeltä [13] ja muilta Kokoomuksen edustajilta vastaavia lausahduksia tulee jatkuvasti), eivät tarkoita sanomisillaan yhtään mitään. Jaa, miten niin? Koska missä tahansa markkinat operoivat, ne operoivat siellä joidenkin sääntöjen perusteella - ilman sääntöjä ei ole markkinoita, vaan pelkästään kaaosta. Kunhan ymmärtää tämän, ymmärtää myös, että kaikki keskustelu markkinoista on itse asiassa keskustelua näistä säännöistä. Esim. ammattiliittojen heikentäminen ja siirtyminen paikalliseen sopimiseen ei ole valtion pysyttelemistä poissa työmarkkinoilta, vaan yksinkertaisesti sääntöjen muutos yhteen suuntaan, jonka seurauksena työvoiman neuvotteluvalta laskee ja sitä kautta myös tulot ja sitä kautta kysyntä. Tasapainotetun budjetin ja leikkausten vaatiminen taantumassa eivät myöskään ole valtion pysyttelemistä poissa markkinoilta, vaan jälleen yksinkertaisesti poliittinen päätös kysynnän laskemista täysin väärässä tilanteessa, mikä puolestaan johtaa odotettavasti irtisanomisiin ja työttömyyteen. Sen teeskenteleminen, että nämä ovat markkinafunktioita, eivätkä poliittisia päätöksiä, joilla on täysin ennustettavia seurauksia ei muuta näitä seurauksia yhtään miksikään ja viimeinen paikka ihmisille, jotka eivät näin yksinkertaisia asioita ymmärrä on Eduskunta. Jos siis haluamme virittää markkinoiden säännöt niin, että ne ohjaavat kasvavassa määrin tuloja yhteiskunnan huipulle ja aiheuttavat aika ajoin hallitsemattomia romahduksia, niin mikäpä siinä sitten. Henkilökohtaisesti katsoisin tämän olevan erittäin huono idea, mutta jos haluamme tarrautua siihen kaikesta huolimatta, niin minimissään voisimme edes lopettaa teeskentelyn siitä, että tämän tekivät markkinat, eivätkä poliittiset päätökset niiden säännöistä.

---

[1] https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005599018.html

[2] https://www.verkkouutiset.fi/petteri-orpo-lakkoilun-pelisaantoja-uudistettava-vastuu-tyomarkkinajarjestoilla/

[3] https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005558446.html

[4] https://www.talouselama.fi/uutiset/tyoministeri-haluaa-saataa-pysyvaksi-kokeilun-jonka-avulla-tyottomyysrahoja-on-voitu-muuttaa-palkkatueksi-tai-starttirahaksi/77979ce9-e02b-3a74-a781-3c4857f52258

[5] http://www.iltalehti.fi/talous/201802222200763810_ta.shtml

[6] https://yle.fi/uutiset/3-10077205

[7} https://fi.tradingeconomics.com/finland/inflation-cpi

[8] http://www.findikaattori.fi/fi/34

[9] http://alusta.uta.fi/artikkelit/2018/02/01/aktiivimallin-puolustajien-pitaeisi-paeivittaeae-taloustieteen-tietaemystaeaen.html

[10] https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/229235-eduskunnan-tietopalvelun-kuva-nain-sipilan-hallitus-kasvattaa-tuloeroja-pienituloisia

[11] https://data.worldbank.org/indicator/NY.GDP.MKTP.KD.ZG?cid=GPD_30

[12] https://data.worldbank.org/indicator/NY.GDP.MKTP.KD.ZG?cid=GPD_30&locations=FI

[13] Esim. https://www.verkkouutiset.fi/elina-lepomaki-annetaan-tuloerojen-kasvaa-itsestaan-20614/

Lakko, kustannukset ja velkahysteria

Viime perjantain lakko tuli ja meni ja Suomi löytyy kaikkien yllätykseksi edelleen maailmankartalta. Varsinaiset kustannusarviot tästä yhden päivän odotetusta maailmanlopusta vaihtelevat tällä hetkellä SAK:n 18 miljoonasta eurosta EK:n 120 miljoonaan. Laskelmien ero tulee siitä, että EK:n käsityksessä menetettyä tuotantoa ei voida kuroa umpeen teettämällä lakon jälkeisellä viikolla ylitöitä, kun taas SAK:n laskelmissa tämä on mahdollista. [1] Siinä missä EK:n laskelma perustuu siis lakkopäivän tuotannon menettämiseen pysyvästi, niin SAK:n vastaava puolestaan pohjaa tuotannon umpeen kuromisen ylityökorvauksiin ja jos jälkimmäinen on totta (tuotanto voidaan kokonaan kuroa umpeen), niin itse asiassa lakolla ei ole mitään vaikutusta Suomen BKT:en ja yritysten voitostaan menettämät 18 miljoonaa näkyvät yksinkertaisesti lisäansioina työntekijöiden tilipussissa. [2] Kumpikaan näistä laskelmista on tuskin täsmälleen totta, mutta vaikka hyväksyisimmekin EK:n laskelman sellaisenaan (mikä on hyvin kyseenalainen lähtökohta), on 120 miljoonan menetys yrityksille vain kertaluontoinen ja alle 0,1 % tuotannon arvosta - hädin tuskin siis ennustettu maailmanloppu ja huomattavasti pienempi prosentti verrattuna monilta työttömiltä aktiivimallin mukana pysyvästi vaadittuun 4,65 % menetykseen, jota samalla kuitenkin yleisesti vähätellään. Erinomaisen esimerkin tästä selektiivisestä huolenkannosta antaa professori Pekka Mattila Apun blogissaan, jossa hän ensin ilmoittaa lakon edustavan SAK:n kuolemanviettiä ja haittaavan koko yhteiskuntaa, mutta perään toteaa, että aktiivimallin heikennys työttömyysturvaan on marginaalinen. [3] Samaan aikaan kokoomuslaiset Ben Zyskowicz [4] ja Susanna Koski [5] sekä Elinkeinoelämän valtuuskunta (Eva) asiasta raportin kirjoittaneen professori Seppo Koskisen suulla [6] tietenkin menevät vielä pidemmälle ja vaativat itse asiassa koko poliittisten lakkojen kieltämistä. Toisaalla taas iltapäivälehdet revittelevät lapsilla, jotka eivät pääse kouluun ja vanhemmilla, jotka eivät pääse töihin. Ja niin edelleen. Normaaliin tapaan edes pieni vastarinnan pilke herättää hysteerisen pakokauhun siitä, kuinka maailma loppuu, jos kaikkiin ylhäältä saneltuihin ehtoihin ei suostuta mukisematta.

Kustannuksista puhuen onkin mielenkiintoista huomioida, että sen kummemmin Mattila, Zyskowicz, Koski, Eva tai iltapäivälehdetkään eivät ole osoittaneet suurempaa kiinnostusta niihin kymmeniin miljardeihin euroihin, jotka ovat kiistatta valuneet viemäriin kiristävästä talouspolitiikasta seuranneen menetetyn kasvun muodossa. Päinvastoin - mainitut tahot ovat pääasiassa olleet etulinjassa vaatimassa tätä politiikkaa ja lietsomassa sitä tukevaa velkapaniikkia. Esimerkkejä jälkimmäisestä ei tarvitse vuoden alustakaan kauaa etsiä: sekä valtiovarainministeri Orpo (kok) että sinisten puheenjohtaja Terho ymmärsivät muistuttaa presidentti Niinistön puhetta kommentoidessaan, että Suomi velkaantuu yhä, asia ei muutu itsekseen, ja koron nousua tulee pelätä löysät housussa [7]; Helsingin Sanomissa professori Vesa Puttonen kirjoittaa, että jos talouskasvu ei pysyvästi kiihdy, on hyvinvointivaltion karsiminen ainoa keino julkisen velan kasvun estämiseksi [8]; Susanna Koski puolustaa aktiivimallia, paikallista sopimista ja muita rakenneuudistuksia, koska valtio ottaa edelleen velkaa, eikä budjetti ole tasapainossa [9]; ja niin edelleen. Mahdollisesti parhaan riman alituksen antaa Juhana Vartiainen (kok) kommentoidessaan Jouni Tillin kritiikkiä uusliberalismista toteamalla että hänellä (Vartiaisella) velkaantumiseen ei liity mitään moraalipaniikkia, mutta että Kreikka ja Zimbabwe osoittavat ylivelkaantumisen vaarat. [10] Niinpä niin. Mitään moraalipaniikkia ei lietsota, mutta sattumalta mainitaan kaksi huonossa jamassa olevaa valtiota, joilla ei ole mitään tekemistä Suomen kanssa ja joiden tilaan Suomen on lähes mahdotonta päätyä.

Viime kerralla esitin oman vaihtoehtoisen makrotason näkemykseni, jossa työttömyyteen suhtauduttaisiin tuotantokuilun sulkemisen kautta, eikä työn tarjonnan lisäämisen kautta. Esitin myös, että vallitsevassa ilmapiirissä tämän näkemyksen velkaantumiseen liittyvistä aspekteista on mahdoton keskustella julkisuudessa rationaalisesti johtuen asian ympärillä pyörivästä hysteriasta. Velkahysteria on poliittisesti sikäli ymmärrettävää, että velkaan on helppo liittää houkutteleva moraalitarina (säästäminen hyvä, velkaantuminen paha), mutta niille, jotka haluavat käsitellä velkaa sinä mitä se on (työkalu talouspolitiikassa) ja puhua velan kustannuksista vakavasti, asia näyttää hieman erilaiselta. Jos velan ottoa haluaa rationaalisesti kritisoida (hysteerisen kirkumisen sijasta siis), sen voi tehdä kahdesta suunnasta. Ensin on ns. syrjäytymisvaikutus (crowding out). Tässä tapauksessa valtion toimittama kulutus nostaa korkoja yleisesti (johtuen siis kasvaneesta kilpailusta lainarahasta, jonka määrä on rajallinen), mikä vähentää yksityisen sektorin halua/mahdollisuutta investoida, mikä puolestaan tarkoittaa vähemmän tuotantoa, vaurautta, veroja, jne. Nykytilanteessa tässä argumentissa ei tietenkään ole mitään tolkkua, koska korot ovat historiallisen matalalla, eivätkä ole nousemassa merkittävästi vielä pitkään aikaan, vaikka Euroopan Keskuspankki ensi vuonna niitä alkaisikin nostaa. Toiseksi voidaan sanoa, että velanotto asettaa taakan valtion taloudelle kasvavien korkomenojen muodossa. Tätä argumenttia voidaan tarkastella näiden menojen kehitystä vilkaisemalla:

Lähde [11]

Kuten näkyy, korkokulut olivat vuosituhannen vaihteessa huomattavasti suuremmat, kuin mitä ne ovat nykyään (korkokustannusten suhde BKT:en oli vuonna 2016 itse asiassa alle 1 %), ja koska ne eivät ajaneet Suomea vararikkoon silloinkaan, niin eivät ne tee sitä nytkään.

Edellä esitetyn pohjalta voidaan siis ensinnäkin todeta, että kansantalouden kannalta velka itsessään ei ole ongelma, vaan siitä mahdollisesti aiheutuvat kustannukset, eli korot. Orpolle ja muille, jotka kauhuissaan odottavat koron nousua voin todeta, että EKP ei nosta korkoja huvikseen tai sattumanvaraisesti, vaan korkojen noston tarkoitus on estää talouden ylikuumenemista, eli sitä tulee tapahtumaan vain silloin kun Euroopan valtioiden taloudet ovat myös paremmassa kuosissa maksaa näitä korkoja - tämä koskee siis myös Suomea ja johtuen ulkomaankaupan painotteisuudesta EU-alueelle, on mahdotonta kuvitella tilannetta, jossa Suomi olisi taantumassa samaan aikaan, kun koko muu Eurooppa on noususuhdanteessa. Professori Puttoselle ilmoitettakoon, että velkaa voidaan nimenomaisesti käyttää siihen talouskasvun kiihdyttämiseen, josta hän on niin kovin huolissaan. Rahoituksen professorina hänen luulisisi tämän ymmärtävän, sillä se on mitä menestyksekkäät yritykset tekevät joka päivä - ne arvioivat investointien mielekkyyttä odotettujen tuottojen perusteella ja jos tuottavaan investointiin tarvitaan velkarahoitusta ja tuotto ylittää riittävästi velan synnyttämät kustannukset, niin silloin sitä otetaan. Susanna Kosken huoli budjetin tasapainottamisesta puolestaan on yksinkertaisesti ilmoitus siitä, että jos hän saisi päättää, niin talouspolitiikkaa pyöritettäisiin irrationaalisuuden pohjalta. Miksikö? Koska talouden tila ei ole vakaa - joskus ollaan ylämäessä, joskus alamäessä, joskus pohjalla, joskus huipulla. Tämä tarkoittaa, että talouden hoidon sitominen johonkin ennalta valittuun mielivaltaiseen lukuun (oli se sitten -4 %, + 12 % tai 0 %) merkitsee sitä, että muuttuviin tilanteisiin ei reagoida tilanteen tarpeiden mukaan, vaan tämän mielivaltaisen luvun perusteella, mikä on resepti katastrofille. Vartiaiselle taas ei voi juuri muuta todeta, kuin että Suomesta ei ole tulossa Zimbabwea. Piste. 

Kokoomus ja kirjoituksessa mainitun tyyppiset uusliberalismia edustavat professorit ovat olleet etunenässä puolustamassa leikkauspolitiikkaa ja heidän pääargumenttinaan on yleensä toiminut vetoaminen velkaantumiseen ja sen vaaroihin, mutta kuten edellä on esitetty, nämä argumentit pohjaavat pääasiassa näennäisrationaaliseen retoriikkaan ja reaaliset argumentit korkokustannuksista eivät ole nykytilanteessa päteviä. Ei siinä, että Suomen kannattaisi tällä hetkellä erityisesti lisätä velanottoaan, mutta koska tuotantokuilu on edelleen negatiivinen varovainen kaasun painaminen ei olisi pahitteeksi ihan jo pelkästään työmarkkinoiden saattamiseksi kireämmäksi, mikä kannustaisi yrityksiä investoimaan ja mekanisoimaan. Tämän tapahtumista emme voi tietenkään varmuudella tietää, mutta taloudellisen kuripolitiikan seuraukset sen sijaan tiedämme liiankin hyvin: Suomen talous on ollut OECD:n mukaan joka vuosi talousromahduksen jälkeen potentiaalinsa alapuolella johtuen riittämättömästä kysynnästä. [12] Tämä on maksanut kansalaisille ja valtiolle kymmeniä miljardeja menetetyssä kasvussa sekä syrjäännyttänyt lukemattomia ihmisiä, jotka ovat joutuneet työttömäksi harjoitetun politiikan seurauksena - näiden päätösten jälkeensä jättämiä tuhoja tulemme korjaamaan hamaan tulevaisuuteen. Nyt tämän katastrofaalisen linjan edustajat ovat siis yhtäkkiä paniikinomaisesti huolissaan yhden päivän lakon kustannuksista. Mitä tähän voi enää edes sanoa? Nämä eivät ole vakavasti otettavia ihmisiä.

---

[1] http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/ek-laski-lakon-hinnaksi-120-miljoonaa-euroa-sak-18-miljoonaa/783764/

[2] https://www.sak.fi/aineistot/blogi/ek-paisuttelee-lakkomenetyksia-sakn-laskukaavalla-menetys-lahes-7-kertaa-pienempi

[3] http://blogit.apu.fi/pekkamattila/itsetuhoisten-lakko/

[4] https://www.verkkouutiset.fi/ben-zyskowicz-miten-ay-liikkeella-voi-olla-ulkoparlamentaarinen-veto-oikeus/

[5] https://demokraatti.fi/kokoomuspoliitikko-kieltaisi-poliittiset-lakot-tyottomat-valjastettiin-ay-liikkeen-keppihevoseksi/

[6] https://yle.fi/uutiset/3-10052892

[7] https://yle.fi/uutiset/3-10061583

[8] https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005529779.html

[9] http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/mielipiteet/vieraskolumnit/artikkeli-1.220048

[10] http://politiikasta.fi/oleskeluyhteiskunnasta-tyoyhteiskuntaan-aktiivimalli-uusliberaalina-vallankayttona/

[11] http://www.valtionvelka.fi/fi-FI/Tilastot/Riskienhallinta/Budjettitalouden_korkokulut

[12] http://stats.oecd.org/Index.aspx?QueryId=51655#