Keskon pääjohtaja ilmoittaa Suomen olevan (melkein) Pohjois-Korea

Karjalainen kirjoittaa Keskon pääjohtajan Mikko Helanderin puheesta ja aloittaa jutun siteeraamalla tämän toteamusta ”Sosialismi on viety Suomessa pidemmälle kuin missään muualla maailmassa Pohjois-Koreaa lukuun ottamatta.” Tässä vaiheessa järkevä lukija laittaa lehden kiinni, sillä tämän aloituksen jälkeen ei enää voi olla tulossa mitään muuta kuin julkinen tragedia. Pidemmälle jaksavat löytävät kuitenkin pian mm. tämän toteamuksen: ”Tässä ilmapiirissä ei ole suosittua puolustaa markkinataloutta, joten se pitäisi kansantajuistaa. Markkinataloudella kun on heikkoutensa, mutta se pystyy maailman muuttuessa itse korjaamaan itseään.” En ole varma missä Helander on viettänyt tämän vuoden, sillä häneltä näyttää jääneen huomaamatta globaali pandemia ja sitä seurannut kansantalouksien supistuminen, jonka aikana markkinataloutta on pidetty pystyssä massiivisilla julkisen sektorin interventioilla, ei markkinoiden omilla mekanismeilla. Tämän toteaminen ei ole kommunismia, vaan yksinkertaisesti kuvaus reaalisen maailman toiminnasta. Koska perustavanlaatuisetkin asiat näyttävät surullisen usein olevan täysin hukassa, niin kansantajuistetaanpa sitten hieman. 

Tästä kaikki ovat samaa mieltä: missä tahansa markkinat operoivat, ne operoivat siellä joidenkin sääntöjen pohjalta ja ilman sääntöjä ei ole markkinoita, vaan pelkkää kaaosta. Nämä säännöt puolestaan voidaan kullakin hetkellä laittaa ohjaamaan toimintaa joko järkevästi tai vähemmän järkevästi, mutta mihin vinkkeliin niitä ikinä ruuvataankin, se on aina poliittinen päätös. Helander esim. ilmoittaa että turvaverkot ovat tehottomina rakenteina ”jäytäneet Suomea 1960-luvulta alkaen” ja ilmeisesti haluaisi lisää markkinoita tilalle. Ongelma tässä on, että sekä turvaverkkojen asettaminen että niiden poistaminen ovat yhtäläisiä valtion interventioita sääntöihin, eikä asian muuttaminen suuntaan tai toiseen tuo yhtään enempää markkinoita, vaan ainoastaan erilaisia lopputuloksia ulos markkinoilta (turvaverkkojen poistamisen tapauksessa pienentämällä työttömien ja työntekijöiden neuvotteluvoimaa). Tästä voi sitten pitää tai olla pitämättä, mutta ajatus siitä, että sääntöjen rukkaaminen ohjaamaan enemmän vaurautta huipulle ja vähemmän kaikille muille on jonkin sortin osoitus markkinarakkaudesta, on yhtä absurdi kuin Suomen pitäminen Pohjois-Koreana. Tiedän että nykyään täysin hullujakin asioita voi sanoa julkisuudessa joutumatta naurun alaiseksi, mutta jos joku ensin ilmoittaa rakastavansa markkinoita ja perään luettelee listan haluamistaan markkinainterventioista, tämä ei kerro rakkaudesta markkinoihin vaan rakkaudesta interventioihin – siis kunhan ne vain osoittavat itselle mieluiseen suuntaan.

Kaipolan tehtaan sulkeminen ja irtisanomisen helppous/vaikeus

UPM:n Kaipolan tehtaan sulkemista Ylen Ykkösaamussa kommentoidessaan pääministeri Marin siis paitsi kritisoi päätöstä, niin myös nosti esiin Suomen irtisanomissuojan ja kysyi, onko irtisanominen täällä liian helppoa. Tähän puolestaan sitten esim. Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäinen totesi seuraavaa: ”Syvä huokaus. Pääministeri Sanna Marin antaa miljarditolkulla investoivalle UPM:lle neuvoja siihen, mihin investoida, ja haikailee työllisyyslääkkeeksi irtisanomisen vaikeuttamista. Tällä tiellä yrityksillä on tässä maassa kylmä kyyti”. Irtisanomisen vaikeudesta/helppoudesta on ollut tämän asian tiimoilta (jonkin verran ihan hyvääkin) uutisointia, mutta kaikissa jutuissa näytetään lähinnä ripottelevan yksittäisiä tiedonmuruja vähän sinne sun tänne, mikä tekee kokonaiskuvan muodostamisesta vaikeaa. Koska vastaukseen kysymyksestä pitäisikö irtisanomista vaikeuttaa/helpottaa/pitää ennallaan on mahdotonta sanoa mitään järkevää tietämättä Suomen suhteellista asemaa muiden maiden keskuudessa, niin tehdäänpä lyhyt katsaus siihen.

 

Irtisanomissuojan arviointi voidaan jakaa kolmeen eri kategoriaan: a) kollektiiviset irtisanomiset (joukkoirtisanomiset taloudellisista ja tuotannollisista syistä, eli työ vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi) b) yksilölliset irtisanomiset (yksittäisten henkilöiden irtisanomiset normaaleista työsuhteista) c) tilapäisiä työntekijöitä koskevat säännökset (määräaikaiset ym. epätavalliset työsuhteet). Katsotaanpa näitä kaikkia OECD:n vuoden 2019 datan pohjalta ottaen pääviiteryhmäksi normaali Ruotsi, Tanska, Norja + Saksa. Kuten mahdollisesti monet tietävätkin, kategoriassa a irtisanominen on Suomessa äärimmäisen helppoa eikä pelkästään pääviiteryhmän keskuudessa vaan kaikkien OECD-maiden ja Suomea helpompaa se on ainoastaan Uudessa-Seelannissa ja Chilessä (maita yhteensä 37). Tästä asiasta ei siis ole epäselvyyttä enkä ole kenenkään muuta nähnyt väittävänkään.

 

Kategoriassa b pääviiteryhmästä ainoastaan Tanskassa irtisanominen on helpompaa ja Suomessa se yleensäkin on OECD:n keskiarvoa helpompaa (Suomen arvo 2, OECD:n keskiarvo 2,11 – pienempi luku tarkoittaa kasvavaa helppoutta). Kategoriassa c Suomea helpompaa pääviiteryhmässä on Ruotsissa ja Saksassa ja Suomi jälleen OECD:n keskiarvon helpommalla puolella (Suomi 1,56, keskiarvo 1,69). Kategorioiden b ja c sijoitukset ovat sikäli erikoisia, että ne ovat ristiriidassa ei-niin-harvinaisten väitösten kanssa suomalaisen irtisanomisen vaikeudesta. Jos kollektiiviset irtisanomiset jätetään pois, niin itse asiassa tämä näyttäisi olevan oikeastaan juuri sitä mitä Suomessa voi odottaakin: tasaisen harmaata keskitien puurtamista, josta toivottavasti saa palkkioksi pullon kossua. Koska kaikilla asiaa kommentoivilla on käytössään samat luvut, onkin hieman epäselvää kuinka tämä yleinen keskustalaisuus on saatu niin usein luettua jonkin sortin villiksi radikalismiksi. Maailma on ihmeellinen paikka.

Yksilölliset irtisanomiset

Määräaikaisia koskevat säännökset.

Petteri Orpo pelkää julkisen sektorin toimia korona-aikana

Petteri Orpo ilmoittaa, että politiikassa on palattava siinä mielessä arkeen että muistakin asioista kuin koronasta on voitava keskustella. Niinpä hän Iltalehden mukaan toteaakin jotta ”monet koronatoimet paisuttavat julkista sektoria automaattisesti. Kun yritysten verotusta ei samaan aikaan kevennetä eikä uusien työntekijöiden palkkaamisen ehtoja tehdä joustavammaksi, seurauksena on pahimmillaan yksityisen sektorin näivettyminen […] Hallituksen politiikka johtaa siihen, että julkinen sektori kasvaa ja kasvaa ja suomalaisten yritysten toimintaedellytykset heikkenevät. Se johtaa umpikujaan.” Jos tätä haluaa ajatella muunakin kuin hassuna poliittisena retoriikkana, niin ilmeisesti Orpo viittaa kommenteillaan ns. syrjäytymisvaikutukseen (crowding out), jossa julkisen sektorin kulutuksen lisääminen syrjäyttää yksityisen sektorin kulutusta mm. investointien muodossa, mikä puolestaan tekee koko yhteiskunnan pitkässä juoksussa vähemmän varakkaaksi. Ongelmana tässä on, että näin voi edes potentiaalisesti tapahtua ainoastaan talouden pyöriessä jo täydellä kapasiteetilla, jolloin julkisen sektorin ekspansio saa sen kilpailemaan yksityisten yritysten kanssa jo käytössä olevista resursseista. Jos paluu arkeen politiikassa tarkoittaa sen verran hämärää ajattelua, että massatyöttömyyden/lomautusten ja kansantalouden supistumisen oletetaan olevan yhtä kuin tuotantokapasiteetin täyskäyttö, on mietintämyssy kyllä laitettava vielä uudelleen päähän.

Selitetäänpä taas yksinkertaisuuksia. Kansantaloudessa on oltava riittävä määrä kysyntää, jotta talouden pyörät pysyisivät pyörimässä, ihmiset eivät joutuisi huvikseen työttömiksi, jne. Käytännössä tämä kysyntä voi tulla kolmelta eri alueelta 1) yksityiset kansalaiset 2) yksityiset yritykset 3) julkinen sektori (vienti on periaatteessa yksi alue, mutta sielläkin kysyntä tulee jostain näistä kategorioista tosin vain toisessa maassa). Jos sekä yritykset että kansalaiset säästävät tuloistaan normaalia enemmän eivätkä kuluta/investoi (mikä on normaali reaktio vaikeina aikoina/kriiseissä), ainoaksi kysynnän lähteeksi jää julkinen sektori. Tämä ei syrjäytä yksityistä kysyntää, vaan täyttää fiskaalista tilaa, joka muuten jäisi täyttymättä ja koska tällä hetkellä on mahdotonta tietää kuinka kauan koronasta aiheutuvat häiriöt ovat seuranamme, on tätä linjaa jatkettava tismalleen niin kauan kuin on tarpeellista. Tiedän ettei esim. Orpo pidä tästä, mutta se nyt vain sattuu olemaan kuinka maailma toimii ja hieman sama jos minä valittaisin siitä, että karhut sontivat metsikköön – ne sontivat sinne pidin minä asiasta tai en, koska karhut sattuvat asumaan metsässä. Standardi etenemisen suunnalle ei tule olla Orpon ym. porukan fiilikset, vaan mikä on järkevää ja mikä toimii.

Vaikka yritysten investointiaste pysyi vakaana vuoden ensimmäisellä neljänneksellä, kotitalouksien säästämisaste oli puolestaan jo silloin selvässä nousussa. Ennakkotietojen mukaan kulutuskysyntä oli heinäkuussa jälleen kasvussa, mutta koronan toisen aallon myötä se todennäköisesti pysyy normaalia alempana myös syksyllä.

Kuten 1990-luvun laman ja finanssikriisin yhteydessä näkyy, säästämisasteen nousu kriiseissä on odotettavissa oleva reaktio.

Kiky-tuntien perään haikaillaan jälleen

Kiky-tunnit eivät ole vielä edes kaikkialta kerenneet poistua, mutta Talouselämän sivuilla niitä haikaillaan jo takaisin ja samalla arvuutellaan myös aikaisemmin sovittujen palkkaratkaisujen uudelleen neuvottelulla. Päätoimittaja Jussi Kärki kirjoittaa: ”Palkat ja työehdot ovat vientiteollisuudelle vielä akuutimpi asia kuin vero- ja tukiratkaisut. Niistä sovittiin alkuvuonna hyvän sään aikaan juuri ennen koronan puhkeamista pandemiaksi. Tämä johti kikytuntien hylkäämiseen suorastaan uhmakkaasti ja 3,3 prosentin palkankorotuksiin […] Kikyllä ja suurella vaivalla umpeen kurottu kuilu Suomen ja kilpailijamaiden välillä lähtee kasvamaan uudestaan”. Viime vuosikymmenellä hintakilpailukyvyn parantamisen (oletettu) tarve oli yksi suosituimmista uutisaiheista (jotkut saattavat muistaa esim. EK:n hallituksen puheenjohtaja Veli-Matti Mattilan toteamuksen suomalaisten palkoista 10-15% liian suurina) ja monissa analyyseissä ongelmaa jäljitettiin nimenomaisesti vuosien 2007-2008 liittokierroksen palkkaratkaisuihin. Hintakilpailukykytarina on siis jälleen kaivettu naftaliinista, mutta selitysvoimaltaan siinä on muutamia ongelmia, joista ensimmäinen on vastaavuus maailman tapahtumien kanssa. Käyttäen YK:n Comtraden dataa esim. Benkovskis & Wörtz (2015) vertailevat OECD-maiden hintakilpailukyvyn kehitystä 2000-2012 ja Suomen suhteelliset vientihinnat tällä aikavälillä pysyvät itse asiassa lähes muuttumattomana. Kiinnostavammin he kuitenkin lisäävät analyysiinsä myös toisen akselin, joka mittaa viennin laadun kehitystä – tällä mittarilla kaikkien 38 maan keskuudessa Suomi putoaa samalla aikavälillä kaikkein eniten.

 

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi tämä on merkittävämpää kuin hintakilpailukyvyn kehitys. Vienti voidaan jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan 1) selkeät maailmanmarkkinahinnat omaaviin homogeenisiin hyödykkeisiin (esim. öljy) 2) viitehintahyödykkeisiin, joille julkaistaan viitehintoja samantyylisistä hyödykkeistä (esim. Talouselämänkin mainitsemat paperituotteet) 3) hyödykkeiden erilaisuudesta johtuen vailla viitehintoja olevat hyödykkeet (esim. elektroniikka). Ainoastaan luokassa 1 hinta määrittää vientimenestystä, kun taas luokissa 2 ja 3 sen tekevät laatu, brändi ym. tekijät ja Suomen vientirakenteessa homogeeniset hyödykkeet muodostavat vain n. 6,5% arvonlisäyksestä. Ehkä vielä olennaisemmin homogeenisten hyödykkeiden osuus viennistä 2002-2015 itse asiassa kasvoi – jos Suomella olisi ollut hintakilpailukykyongelma, olisi pitänyt käydä päinvastoin. Tämä on olennaista, koska samoja virheitä ei pidä toistaa ja jos kilpailijat panostavat laatuun, ei palkkoja alentamalla voi vastata juuri lainkaan. Tiedän että hintakilpailukykytarina kätevästi siirtää vastuuta pois päätöksiä varsinaisesti tehneistä tahoista, mutta vaikka virheitä ei julkisesti viitsittäisikään myöntää, niin ehkä tekojen tasolla voitaisiin silti kokeilla uutta kurssia.

Vaaka-akseli kuvaa siis hintakilpailukyvyn kehittymistä 2002-2012 (positiivinen luku tarkoittaa heikkenemistä) ja pystyakseli viennin laadun kehitystä (positiivinen luku tarkoittaa heikkenemistä). Kuten näkyy, Suomen hintakilpailukyky itse asiassa marginaalisesti parantuu tällä aikavälillä, mutta viennin laatu puolestaan putoaa kaikkien vertailtavien maiden joukossa eniten.

Listat työllisyystoimista kertovat esittäjästä, eivät toimien vaikuttavuudesta

Yle on tehnyt pitkän jutun Kokoomuksen Elina Lepomäestä ilmoittaen, että tämä haluaa sekä perustilin että ansiosidonnaisen turvan kaikille ja kysyen jotta onko Lepomäki mahdollisesti "pohjimmiltaan demari". Jälkimmäisestä en tiedä, mutta haastattelu on fantastinen esimerkki sellaisen poliittisen jargonin tuottamisesta, missä puhutaan kyllä paljon muttei sanota juuri mitään ja substanssia etsivät joutuvat pääasiassa odottamaan viimeiseen osioon, jossa Lepomäki puhuu työllistymisen edellytysten parantamisesta todeten: ”Ei tämä ole rakettitiedettä. Kannustinloukuista ja muista on puhuttu. Listat työllistämistä edistävistä asioista ovat jo olemassa. Tärkein yksittäinen toimi olisi paikallisen sopimisen edistäminen. Vapaus ja valta pitäisi olla ihmisellä itsellään.” Koska yleissitovista työehtosopimuksista voi kyllä paikallisesti sopimalla poiketa ylöspäin paremman palkan/ehtojen suuntaan, tarkoittaa vapaus tässä vapautta saada aikaisempaa pienempää palkkaa. Kyseisen vapauden meriiteistä voi olla montaa mieltä, mutta asian selventäminen on aina hyödyllistä, sillä muuten jotkut saattavat luulla puhuttavan joistain muista vapauksista.

Mahdollisesti olennaisempaa ovat kuitenkin oletetusti toimiviksi tiedetyt työllisyyttä edistävät toimet yleensäkin, joiden listoja Lepomäkikin liimailee jokaiseen vastaan sattuvaan jääkaapinoveen ja tv-kameraan. Katsotaanpa mitä empiirinen maailma asiasta sanoo. Hollannissa pyöritettiin taannoin pari käytännön koetta asiasta, joista ensimmäinen liittyi vuonna 2015 maassa säädettyyn paikalliseen aktiivimalliin ja jonka loppuraportti julkaistiin viime marraskuussa. (van Echtelt et al., 2019) Toinen puolestaan liittyi perustulokokeiluun, jossa osallistujat oli jaettu neljään ryhmään: 1) vastikkeettoman perustulon saajat 2) tehostettujen työvoimapalvelujen saajat 3) ihmiset jotka saivat pitää suuremman määrän rahaa tukien lisäksi ansaitusta palkastaan 4) kontrolliryhmä. (Verlaat et al., 2020) Tiivistelmä perustulokokeilun tuloksista on, että parhaat tulokset saavutettiin lähestymistavoilla 1 ja 2 (lähestymistapa 2 oli itse asiassa ainoa, joka tuotti mitattavissa olevia positiivisia tuloksia pitkäaikaistyöttömille). Sen sijaan aktiivimallin kepit eivät toimineet juuri lainkaan lain tarkoittamalla tavalla eikä sen käytännöistä ole ollut suurimmalle osalle lain piiriin kuuluvista mitään hyötyä. Tiedän että Suomessa aktiivimallin ilmoitettiin luovan useita tuhansia työpaikkoja, mutta on olennaista ymmärtää, että nämä luvut (ja listat ns. tunnetusti tehoavista toimista yleensäkin) perustuvat simulaatiomalleihin, jotka puolestaan perustuvat mallin tekijöiden oletuksiin. Tämä ei tee malleista hyödyttömiä, mutta se tarkoittaa, että jos oletukset ovat virheellisiä, silloin tuppaa sitä olemaan kaikki mallista ulos tulevakin. Samoin luonnollisesti jos varsinainen empiirinen maailma näyttää päinvastaiseen suuntaan kuin malli, niin silloin roskiin tulisi lentää malli, ei empiirinen maailma – ennen vanhaan tätä kutsuttiin tieteelliseksi metodiksi. Nykyään se kuitenkin on yllättävän monelle rakettitiedettä.

Työmarkkinoiden kerrotaan jälleen olevan erittäin kireät

Etlan entinen toimitusjohtaja Vesa Vihriälä peräänkuuluttaa rakenteellisia työllisyystoimia ja katsoo niihin kuuluvan olennaisesti myös ”työntekijöiden heikennyksiksi kokemia uudistuksia”, kuten ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhennys tai tason lasku, todeten että ”on yksinkertaisesti epärealistista olettaa, että työllisyysastetta pystyttäisiin nostamaan julkista taloutta vahvistavalla tavalla ilman tämän tapaisia toimia”. Olennainen osa tätä ajatuksen juoksua on siis oletus, ettei Suomessa työllisyys voi parantua tietyn pisteen tuolle puolen, koska yhteiskunnalliset rakenteet tulevat vastaan ja Vihriälän kirjoituksia tarkemmin seuraavat saattavat muistaa hänen ilmoittaneen viime vuonna kyseisen pisteen nimenomaisesti tulleen vastaan (”työvoima on talouden nykyisten rakenteiden vallitessa suurin piirtein täyskäytössä eli työllisyyden kasvua rajoittaa pikemminkin tarjonta kuin kysyntä”). Samaa mieltä on esim. Valtiovarainministeriö, joka kesän talouskatsauksessaan arvioi Suomen tuotantokuiluksi viime vuonna +1,6%, mikä ei siis pelkästään tarkoittaisi täyskäyttöä, vaan työmarkkinoiden ylikuumenemista. Tämä sinällään näyttäisi puhuvan tarjontareformien tarpeellisuuden puolesta.

Ongelma tietenkin on, ettei mikään reaalitaloudessa tue näitä oletuksia ja asia näkyy helposti vertaamalla tämän syklin loppua sitä edeltävän syklin loppuun finanssikriisin edellä. Työmarkkinoiden kireyttä mittaa pohjainflaatio, joka siis käytännössä kuvaa palkkakilpailun aiheuttamaa hintojen nousua (eli markkinaehtoista työvoimapulaa). Vuoden 2008 joulukuussa pohjainflaatio oli 2,6%. Vuoden 2019 joulukuussa se oli 0,5%. Ensimmäisessä tapauksessa on mahdollista väittää työmarkkinoiden olevan kireät, jälkimmäisessä ei. Jostain syystä Vihriälä, VM ja monet muut näyttävät kuitenkin jääneen elämään ikuiseen vuosituhannen vaihteeseen ja huutelevat aikakoneestaan kyseenalaisia ohjeistuksia muille.

Mahdollisesti vielä omituisempaa on suositeltujen toimien oletetun tarpeellisuuden peruste, joka Vihriälän mukaan on ”julkisen talouden rahoitustasapainon parantaminen hyvinvointivaltion rahoituksen varmistamiseksi”. Hyvinvointivaltion pointti on taata kaikille kohtuullinen elanto, mihin kuuluu myös ajatus, ettei mitä tahansa työtä tarvitse ottaa vastaan mistä tahansa hinnasta. Tarjontapuolen reformien nimenomainen pointti puolestaan on tarjontaa lisäämällä vähentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa, jotta näiden palkkavaatimukset eivät aiheuttaisi kasvavaa inflaatiota. Tarjontapuolen reformit tuppaavat siis puskemaan hyvinvointivaltiosta päinvastaiseen suuntaan ja ainoa tapa miten ensimmäisillä voi oletetusti pelastaa jälkimmäisen on käyttää logiikka, mikä sisältyy erään yhdysvaltalaisupseerin raportoituun lentävään lauseeseen Vietnamin sodan ajalta: ”Pelastaaksemme kylän, meidän täytyi ensin tuhota se.”

Jos asiaan haluaa historiallista perspektiiviä, niin kuten näkyy 1970- ja 1980-luvun jälkeen työmarkkinat eivät itse asiassa ole enää missään vaiheessa ole olleet kireät, ne vain ovat (tai eivät ole) sitä normaalin 2% inflaatiotavoitteen näkökulmasta. Joka tapauksessa tästäkään perspektiivistä kenelläkään ei ole mitään meriittejä väittää työmarkkinoiden olleen missään vaiheessa kireät vuodesta 2012 eteenpäin.

Juhana Vartiainen kertoo Suomen muuttuvan Italiaksi

Juhana Vartiainen seisoo jälleen suurten kysymysten äärellä pohdiskellen jotta ”Onko meistä pikkuhiljaa tulossa Pohjolan Italia?” Tarkimmat saattavat muistaa, että aikaisemmin hän on arvuutellut Suomen mahdollisella muuttumisella paitsi Kreikaksi niin myös ehkä jopa Zimbabweksi. Jännittäjille voin kertoa jo etukäteen, että vastaus kaikkiin näihin pohdintoihin mahdollisista muutoksista on ”ei”, mutta katsotaanpa lyhyesti Vartiaisen logiikkaa Italia-kysymyksessä. Hänen peruspointtinsa on siis, että jo ennen koronakriisiä Suomen valtion velkaantuminen oli (erityisesti) väestön ikääntymisen johdosta kestämättömällä uralla, minkä seurauksena tarvitaan leikkauksia sekä työn tarjontaa lisääviä reformeja ja jos näitä ei tule, hukka perii. Ekonomistien tuntuu usein olevan vaikea ajatella selkeästi, mutta selitetäänpä ensiksi yksi perusasia: Vartiaisen kertoma tarina väestön vanhenemisesta on tarina liiallisesta kysynnästä, eli kutistuva määrä työikäistä työvoimaa (tarjonta) ei pysty vastaamaan vanhusten huoltoon liittyvään kasvavaan kysyntään (terveydenhoidossa ym.). Jos tämä tarina vastaa todellisuutta, on käytännössä kaksi mahdollisuutta: a) hinnat (inflaatio) nousevat kysynnän ylittäessä tarjonnan b) korot nousevat keskuspankin yrittäessä koronnostoilla taistella inflaatiospiraalia vastaan. Kaikki tämä on suoraan taloustieteen ABC:stä eikä mitenkään kyseenalaista.

Varsinaisen empiirisen esimerkin väestön vanhenemisen seurauksista löydämme Japanista, missä ollaan asiassa Eurooppaa 10-15v edellä ja jos työn tarjonta ei todellakaan riitä kattamaan kysyntää, pitäisi käynnissä olla skenaario a tai b. Japanin inflaatio on viimeiset 25v ollut keskiarvona alle 1% ja IMF:n mukaan korkokustannukset suhteessa BKT:en ovat 0,005%. Paitsi että tämä on päinvastoin kuin Vartiaisen ja muiden työn tarjonnan lisääjien tyrkyttämä tarina, ei syytä myöskään ole vaikea ymmärtää. Eli siinä missä väestön vanheneminen todellakin lisää monien julkisesti tuotettujen palveluiden kysyntää, niin vanhetessa ihmisten henkilökohtainen kulutus kuitenkin laskee (vanhat eivät ole perustamassa perhettä, ostamassa asuntoa, jne.), minkä seurauksena kokonaiskysyntä yhteiskunnassa jatkuvasti putoaa. Tämän takia Japanin keskuspankki on viimeiset 20v pitänyt ohjauskorkoaan lähellä nollaa stimuloidakseen taloutta ja samaa on odotettavissa EKP:ltä, ellei johtokunnan rekrytointikierroksia aleta pitää hullujen huoneella. Resurssien uudelleenohjaaminen alueille missä niitä varsinaisesti tarvitaan (kuten juuri terveydenhuoltoon) on se asiaan liittyvä reaalinen ongelma, ei Vartiaisen ja kumppaneiden jatkuvasti kaupittelema matkapaketti Italiaan tai Zimbabween. Oikeita ongelmia on maailmassa tarpeeksi tarvitsematta keksiä mielikuvituksellisia niiden seuraksi.

IMF:n luvut ovat heidän viimeisimmästä datasetistään, joka on koronaa edeltävältä ajalta, mutta koska Japanin korkotaso pysyy edelleen äärimmäisen matalana, ei olennaista eroa tule.