Pakkomielle valtionvelkaan estää rationaalisen ajattelun

Jos löytää huonon idean, löytää myös todennäköisesti talouskuriporukan kannattamasta sitä. Niinpä Ylellä kirjoitetaankin jotta ”Valtionvarainministeri Annika Saarikko (kesk.) on sanonut, että Euroopan unionissa tulisi palauttaa 60 prosentin velkasääntö” mihin valtionvarainministeriön budjettipäällikkö Sami Yläoutinen kommentoi ”Se ei ole realistista lyhyellä aikavälillä, mutta nyt on jo valtiovarainministerin suulla todettu, että vanhat mittaristot ovat edelleen päteviä”. EU:n velka- ja budjettisääntöjen (velan suhde BKT:een ei saa ylittää 60%, alijäämä ei saa alittaa 3%) ongelma on, että ne mittaavat kansantalouden toimivuuden näkökulmasta todella omituisia asioita. Kerrataanpa taas perusteita: jokaisessa kansantaloudessa on tietty tuotantokapasiteetti (kaikki tuotantolaitokset, koneet, työvoima, jne.) ja valtion finanssipolitiikan olennaisin tehtävä on pitää tämä kapasiteetti niin lähellä täyskäyttöä kuin mahdollista, koska jokainen päivä sen alapuolella tarkoittaa rahan kaatamista viemäriin menetetyn BKT:n muodossa ja ihmisten pitämistä työttömänä huvikseen. Kapasiteetin käyttöaste puolestaan pääasiassa määräytyy kysynnän perusteella ja kysyntä tulee karkeasti kolmelta vaihtoehtoiselta alueelta: 1) yksityiset kuluttajat 2) yksityinen yrityssektori 3) julkinen sektori. Jos kaksi ensimmäistä näistä on tukkeessa (kuten edelleen osittain on), niin talouskurittajien pitää pystyä vastaamaan mistä tarvittava kysyntä tuotantokapasiteetin pyöritykseen tulee, jos ei julkisen sektorin alijäämästä (ja siten velkaantumisesta). Tähän kysymykseen ei ikinä saa järkevää vastausta, koska sellaista ei ole. Joka tapauksessa EU:n taloussäännöillä on taipumus vaikeuttaa järkevää reagointia kysynnän ja tarjonnan muutoksiin ihan normaaleina aikoinakin.

 

Pitäisikö EU:ta sitten pyörittää ilman taloussääntöjä? Ei, vaan velka- ja budjettisäännöt tulisi korvata esim. (symmetrisellä) inflaatiosäännöllä, mikä tarkoittaisi kansantalouksien säätämistä varsinaisen kapasiteetin mukaan. Toisin sanoen symmetrinen inflaatiosääntö estää esim. yli-innokkaita populistihallituksia ylikuumentamasta talouksia (jotka sitten kuplien puhjetessa kaatuvat muiden niskaan) pakottamalla inflaation noustessa liiaksi hillitsemään kysyntää; toisaalta se samalla estää valtioita kampittamasta toisia EU-jäseniä tarkoituksellisella hintakilpailulla pohjalle (kuten Saksa teki vuosituhannen vaihteessa) laukaisemalla esim. automaattisia julkisia investointeja inflaation pudotessa tavoitteen alapuolelle (inflaatiotavoitteen optimaalinen kohta on sitten eri kysymys). Hyvänä puolena tässä reagointi tapahtuisi sen pohjalta niin kuin talous varsinaisesti toimii, vaikkakin velkasääntöjen pudottaminen saattaisi toisaalta vähentää talouskurikommentaattoreilta mahdollisuuksia juttujensa myymiseen esim. mediassa. Mutta eiköhän heillekin uutta työtä löytyisi – metsissä kuulemma riittää risusavottaa.

Harmonisoitu inflaatio suhteessa Euroalueen keskiarvoon 2000-2007. Kuten näkyy, Saksa pyörittää koko ajan keskiarvoa alempaa inflaatiota, kun taas periferiamaat ylikuumentavat talouksiaan; velka- tai alijäämäsäännöt eivät millään tavalla hillitse kumpaakaan kehitystä.

Harmonisoitu inflaatio absoluuttisina numeroina 2013-2020. Finanssikriisin jälkeisessä maailmassa inflaatio (ja siten siis kysyntä) on jatkuvasti tavoitteen alapuolella. Tässä tapauksessa velka- ja alijäämäsäännöt aktiivisesti ohjaavat irrationaaliseen toimintaan estämällä kasvattamasta kysyntää riittävästi, jotta kansantalouksien kapasiteetit voisivat palautua täyskäyttöön. Kun tekee huonoja sääntöjä, saa huonoja lopputuloksia.

Työvoimapulauutisointi palaa normaalille tasolleen

Maailma muuttuu, uutisointi työvoimapulasta ei. Niinpä Iltalehti kirjoittaa ravintola-alasta jotta ”Alalla on ollut haasteita rekrytoinnin kanssa aiemminkin, mutta korona on muuttanut tilanteen entistä hankalammaksi […] Ympäri Suomea on tarvetta ravintola-alan ammattilaisille, mutta pahin työntekijäpula on alueilla, joissa rekrytointiongelmia on ollut jo ennen koronaa.” Ensin on jälleen syytä todeta, että jos markkinajärjestelmässä on puutetta jostain, niin silloin siitä joutuu maksamaan enemmän – kysynnän ja tarjonnan laki on minkä tahansa markkinasysteemin peruspilari ja oikeaan markkinaehtoiseen työvoimapulaan oikea markkinaehtoinen ratkaisu on tarjota työvoimasta suurempaa hintaa (eli palkkaa). Tässä tapauksessa asia on kuitenkin vielä enemmän totta, koska käytännössä missä tahansa paikassa on enemmän kuin yksi ravintola/baari/tms., mikä tarkoittaa että työvoimaa on itse asiassa aina saatavilla suoralta kilpailijalta. Näin ollen jos yritys A tarjoamalla suurempaa palkkaa ostaa työntekijöitä pois kilpailevalta yritykseltä B, tämä tarkoittaa että ennemmin tai myöhemmin B alkaa menettää kykyään palvella asiakkaitaan, mikä puolestaan antaa A:lle absoluuttisen edun – A pystyy suorittamaan sille tulleita tilauksia samaan aikaan kun B ei, minkä seurauksena jossain vaiheessa B menee konkurssiin. Tämä on ikävää B:lle, mutta näin markkinataloudessa on tarkoituskin käydä: käytössä olevia resursseja paremmin organisoivat yritykset ajavat huonommin johdetut konkurssiin, mikä parantaa talouden tuottavuutta ja sitä kautta koko kansantalouden tilaa. Jostain syystä tätä kutsutaan nykyään työvoimapulaksi.

 

Asia on myös sikäli olennainen, että tuottavuuden heikko kehitys on vaivannut Suomea käytännössä koko ajan vuodesta 2008 eteenpäin (tuottavuus on pitkällä aikavälillä olennaisin tekijä talouskasvussa). Tähän liittyen homman ydin on tässä: työvoiman niukka saatavuus pakottaa yrityksiä organisoimaan toimintaansa paremmin, investoimaan uusiin laitteisiin, kouluttamaan työntekijöitään ja toteuttamaan muita tuottavuutta parantavia toimia, koska työvoimaresurssien rajallisuus on pystyttävä kompensoimaan jollain muulla tavalla. Sen sijaan halpatyövoimareservin ylläpito tekee päinvastaista, eli ohjaa kansantaloutta työvoimaintensiiviseen matalan tuottavuuden toimintaan kuten puhelinmyyntiin, pizzan kuljetukseen, feissaukseen tai siihen aina vaadittuun risusavottaan. Näin ollen oikea markkinaehtoinen työvoimapula pidemmällä aikavälillä olisi oikeastaan ihan hyvä asia, mutta sellaista ei ole ainakaan lukujen valossa viimeiseen 13 vuoteen näkynyt. Toisaalta tietenkin jos odottaa löytävänsä järkevää kommentaaria, niin Iltalehti on todennäköisesti erittäin huono paikka sellaisen etsimiseen.

Työn tuottavuus on edelleen käytännössä samalla tasolla kuin vuonna 2008.

Keskuskauppakamarissa muistellaan haikeana aktiivimallia

Taannoin oli paljon porua siitä, minkä ministeriön lukemia pitäisi käyttää puoliväliriihessä esitettyjen työllisyystoimien arviointiin ja olivatko yhdet numerot liian pieniä tai toiset liian suuria. Nyt Keskuskauppakamari ottaa asiaan myös kantaa toteamalla pääekonomistinsa Mauri Kotamäen kautta, että kaikki luvut ovat itse asiassa liioiteltuja, koska niissä ei oteta huomioon tehtyjen päätösten negatiivisia vaikutuksia: ”On koko lailla omituista, että edelleenkään hallitus ei ota laskelmissaan huomioon negatiivisia vaikutuksia aiheuttavia työllisyystoimia.” Negatiivisina työllisyystoimina mainitaan mm. aktiivimallin purkaminen, perusturvan ja muiden etuuksien tasokorotukset sekä perhevapaauudistus ja esimerkiksi Keskuskauppakamarin kotisivuilta löytyvien lukujen mukaan jo pelkästään aktiivimallin poisto yksinään heikentää työllisyyttä 2050 – 12000 henkilöllä. Tämä on tietenkin jo sikäli uutisen arvoista, koska näköjään jostain on löytynyt Juhana Vartiaisen lisäksi toinenkin taho, joka edelleen vannoo aktiivimallin nimeen ja ilmoittaa, että jopa 12000 ihmistä enemmän saattaisi saada töitä, jos heitä vain ymmärrettäisiin auttaa lyömällä pampulla päähän.

Vakavammin kyseinen lista negatiivisista työvoimatoimista kertoo ikävä kyllä mitä kovin usein tarkoitetaan, kun puhutaan työllisyyttä parantavista rakenteellisista uudistuksista: tukien leikkauksia, työajan pidentämistä, työnantajan neuvotteluvoiman lisäämistä, jne. Näiden hyveellisestä vaikutuksesta on n. 40v vallinnut vankka konsensus, vaikkakin erityisesti viime vuosina on alkanut kuulua myös soraääniä. Niinpä esimerkiksi Dosi et al. (2017, 2018) vertaavat mitä on tapahtunut siirtymässä ”fordistisesta mallista” – systeemi, jossa työsuhdeturva on hyvä ja palkat sidottu sekä yrityskohtaisen että kokonaistalouden tuottavuuden kehitykseen – malliin, jossa työsuhdeturvaa on heikennetty ja työmarkkinat ovat avoimet ja kilpailulliset. Tiivistettynä tuloksista voi sanoa, että siirtymän seurauksena työntekijöiden neuvotteluvoima heikkenee, mikä puolestaan alentaa palkkoja ja sitä kautta kokonaiskysyntää. Tämä vähentää yritysten investointeja T&K-toimintaan, mikä puolestaan näkyy matalampana tuottavuuden kasvuna ja sitä kautta jälleen matalammissa palkoissa, mutta myös pitkällä aikavälillä lisääntyneissä konkursseissa. Voittajina toimivat muutamat harvat yritykset sekä niiden omistajat ja funktionaalinen tulonjako työn ja pääoman välillä muuttuu epätasa-arvoisemmaksi. Lopputilanteessa tuottavuuden ja talouden kasvu on hitaampaa, työttömyys korkeammalla, tuloerot suurempia ja palkat matalampia. Olennaista tässä on, että erilaisia lukuja laskettaessa työllisyystoimille oletus on käytännössä päinvastainen, eli että näin *ei* ole tapahtunut, vaikka moni edellä esitetyistä seikoista pätee myös Suomeen. Sinällään erilaisten työllisyystoimien arviointi ei ole hyödytöntä, mutta niitä pitäisi arvioida niiden kokonaistaloudellisen vaikutuksen kautta, ei irrallisina toimina, ja yksittäisille luvuille sinetin vaatimista Valtionvarainministeriöstä (tai mistään muualtakaan) on käytännössä yhtä hyödytöntä kuin yrittää kammeta Paavo Väyrystä ulos politiikasta.

Keskuskauppakamarin laskelmat työllisyystoimien vaikuttavuudesta.

Kokoomus ilmoittaa leikkauslistoilla ja joustamisella syntyvän 300 000 työllistä

Kokoomus julistaa oletetusti 300 000 työllistä luovan leikkauslistan, mutta samalla esittää myös mielenterveyspalveluihin lisää rahaa – tähän yhteyteen täytyy olla piilotettu jokin tietoinen vitsi keinojen ja päämäärään epäsuhdasta. Vakavasti ottaen kuten jatkuvasti puhutaan joustavuuden ja paikallisen sopimisen lisäämisen tarpeesta, niin myös ”Kokoomus haluaa mahdollistaa paikallisen sopimisen kaikissa yrityksissä. Tämä tarkoittaisi paikallisen sopimisen sallimista myös niissä yrityksissä, jotka eivät ole järjestäytyneitä eli eivät kuulu johonkin työnantajaliittoon.” Paikallisen sopimisen, työehtojen avaamislausekkeiden, jne. pointti on siis mahdollistaa yrityksille mahdollisimman helppo ja joustava sopeutuminen muuttuviin tilanteisiin (työvoimaa helpommin sisään ja ulos tarpeen mukaan, mahdollisuus neuvotella pienempiä palkankorotuksia kysynnän laskiessa, jne.) mikä sitten ainakin oletetusti johtaa paitsi korkeampaan työllisyyteen, niin myös suurempaan tuottavuuteen työvoiman siirtyessä joustavammin sinne, missä sitä tarvitaan. Ongelma tässä on, että palkkojen joustaessa alaspäin kysyntäshokissa (kuten finanssikriisissä) tämä yksinkertaisesti vähentää kysyntää entisestään. Työvoiman tarjonnan kasvaessa suhteessa kysyntään myös deflaatiopaineet kasvavat, mikä puolestaan tarkoittaa korkeampaa reaalikorkoa (nimelliskorko – inflaatio = reaalikorko, eli inflaation hidastuessa reaalikorko nousee) ja sitä kautta edelleen vähenevää tuotantoa ja kysyntää. Syntyy jatkuva työvoiman ylitarjonnan kehä, mikä näkyy pysyvästi nollan tienoille jämähtäneessä inflaatiossa ja työvoiman tehokkaamman allokaation sijasta kasvaneessa pitkäaikaistyöttömyydessä. Tämä on käytännössä tismalleen koko euroalueen makroekonominen tarina viimeisen 10v ajanjaksolta ja kuten esim. Billi & Gali (2019) toteavat, nollakorkotila vahvistaa joustavuutta vaativien linjausten negatiivisia vaikutuksia entisestään, koska keskuspankki ei pysty tehokkaasti kompensoimaan kysynnässä tapahtuvia pudotuksia rahapolitiikalla. Toisin sanoen Kokoomus siis ehdottaa viime vuosikymmenellä erittäin huonosti toimineiden linjausten toistamista, mutta nyt vain vielä huonommin sopivassa tilanteessa.

 

Itse asiassa Brancaccio et al. (2020) tekemässä meta-analyysissä työmarkkinoiden joustoja tarkastelleista tutkimuksista aikavälillä 1990-2019 ainoastaan 28% tuki näkemystä, jonka mukaan joustoja lisäävät reformit kasvattivat työllisyyttä/vähensivät työttömyyttä, kun taas 51% päätyi päinvastaiseen tulokseen ja 21% kohdalla tulos oli epäselvä. Myös reformien negatiivisia vaikutuksia löytäneiden tutkimusten määrä kasvoi kohti ajanjakson loppua, mikä voi olla joko seurausta metodologioiden parantumisesta tai sitten siitä, että vaikka kyseiset reformit olisivatkin saattaneet joskus toimia paremmin, on aika pahasti ajanut niistä ohi. Tämä kuitenkaan tuskin vähentää niiden suosittelujen määrää ja vaikka mielenterveyspalveluihin on epäilemättä hyvä suunnata lisää rahaa, niin mahdollisesti sinne pitäisi suunnata myös uusia potilaita.

Billi & Gali (2019) mallinnus palkkajäykkyyden ja nollakorkotilan suhteesta. Punainen viiva kuvaa tilaa nollakorkorajoitteen vallitessa, sininen ilman sitä. Olennaisin kuvio on vasen alareuna, jonka mukaan siis ilman nollakorkorajoitetta täysin optimaalisen keskuspankin rahapolitiikan vallitessa palkkojen jäykkyys/joustavuus ei itse asiassa vaikuta millään tavalla hyvinvointitappioihin kysyntäshokeissa, mutta nollakorkotilanteessa niistä sen sijaan tulee välttämättömiä.

Talouskurittajia huolettaa ettei edellistä talouskurikatastrofia haluta toistaa

Talouskuriporukka on jälleen varoittamassa valtionvelan kaatumisesta tulevien sukupolvien niskaan. Evan johtaja Emilia Kullas kirjoittaa: ”Ongelma on, miten elää kasvavan velkataakan kanssa. Suomi vanhenee Euroopan nopeinta tahtia. Yhä pienemmän joukon työssäkäyviä on omilla verotuloillaan kyettävä kannattelemaan yhä kasvavaa joukkoa eläkeläisiä ja pientä joukkoa vauvoja.” Ajatellaanpa tämä logiikka läpi. Kullas pelkää siis pääasiassa julkisen sektorin tuottamilla terveydenhoidon ym. vanhustenpalveluiden alueella kysynnän kasvavan väestön ikääntymisen seurauksena niin paljon, ettei vähenevä työvoima pysty siihen enää vastaamaan – tämä on siis tarina liian suuresta kysynnästä suhteessa tarjontaan. Ongelmana kuitenkin on, että siinä missä väestön vanhetessa kysyntä edellä mainituilla sektoreilla kyllä kasvaa, niin samaan aikaan heidän henkilökohtainen kulutuksensa putoaa (vanhempi väki ei ole perustamassa perhettä, ostamassa uutta autoa, omakotitaloa, jne.), minkä seurauksena kokonaiskysyntä itse asiassa laskee. Tämä on siis nimenomaisesti päinvastoin kuin mitä talouskuriporukan tarinassa tapahtuu ja heidän vastauksensa putoavaan kysyntään on pudottaa sitä yksinkertaisesti vielä enemmän. Talouden pyörimiseksi mahdollisimman lähellä maksimikapasiteettiaan ja ihmisten pitämiseksi työllistyneinä on yhteiskunnassa aina oltava läsnä tietty määrä kysyntää ja jos sitä ei ole tulossa yksityiseltä sektorilta, niin ainoaksi vaihtoehdoksi jää julkinen puoli. Tiedän että asia ärsyttää talouskurittajia, mutta sille nyt ei vain voi mitään.

Kirjoitus on myös fantastinen muistutus siitä, kuinka erilaisilla säännöillä ihmiset pelaavat. Kallas toteaa: ”Velkanautiskelijoiden vastapainona ovat talouskonservatiivit, joiden mielestä pitäisi elää enemmän suu säkkiä myöten. Tämä porukka – jota itsekin edustan – tuntuu olevan tällä hetkellä häviöllä.” Jos tarjoilija työssään heittelee lautasia seinille, mätkii sisään tulevia asiakkaita turpiin ja kotiin lähtiessään sytyttää koko ravintolan tuleen, niin hän tuskin kauan enää pystyy toimimaan tarjoilijana. Sen sijaan, kun talouskuriporukka järjestää hellimästään asiasta finanssikriisin jälkeen koko Euroopan mittaisen kokeen ja saa toimillaan aikaan taantuman pitkittymisen useilla vuosilla, miljardien eurojen menetykset menetetyssä kasvussa, ties kuinka monien pitämistä tarpeettomasti työttöminä ja epäilemättä myös useiden elämien pysyvän tuhoutumisen kaiken tämän seurauksena, niin heidät kutsutaan kansalliseen mediaan kolumnisteiksi ilmaisemaan närkästyksensä siitä, ettei heidän anneta pyöräyttää koko kierrosta vielä uudemmankin kerran. Että kaipa tässä tarinassa talouskurittajat ovatkin sitten taas niitä oikeita uhreja.

Työttömyyden kehittyminen euroalueella. Kuten näkyy, jo pelkästään tällä mittarilla vuonna 2010 aloitettu talouskurikokeilu hidasti palautumista taantumasta vähintään puolella vuosikymmenellä...

...Ja täsmälleen sama kehitys tapahtui myös Suomessa. On hienoa, että vaikka elinikäistä oppimista mainostetaankiin nykyään melkein kaikille, niin talouskurittajien ei sentään onneksi tarvitse ikinä oppia mistään mitään.

Juhana Vartiainen pelkää työvoiman loppuvan keskellä taantumaa

Juhana Vartiaisella on fantastinen tapa puolustaa hänelle mieluisia asioita tekemällä toteamuksia, jotka usein saavat kyseiset asiat näyttämään itse asiassa vielä huonommilta. Niinpä ottaessaan kantaa puoluetoverinsa Kai Mykkäsen taannoisiin kommentteihin sosiaalietuuksien leikkaamisen tarpeellisuudesta Vartiainen ilmoittaa, ettei nyt sentään *ihan* jokainen Kokoomuksen ehdotus olisi leikkaus: ”Eivätkä kaikki Kokoomuksen ehdotukset ole ’leikkauksia’. Jos poistaisimme saatavuusharkinnan, pienyritysten neuvottelukiellot tai yleiskorotusten yleissitovuuden, mitään ei ’leikattaisi’ keneltäkään.” Selkeimpänä ongelmana tässä tietenkin on, että ns. työvoimatoimina nämäkin ehdotukset itse asiassa ovat leikkauksia ja sellaisia niiden on tarkoituskin olla. Niinpä esimerkiksi saatavuusharkinnasta [1] luopumisen pointti tässä on lisätä kilpailua työpaikoista ja yleiskorotusten yleissitovuudesta luopumisen estää näiden korotusten toteutumista automaattisesti ja siirtää neuvotteluvastuu yksittäiselle henkilölle työpaikalla – yhteinen nimittäjä on siis työnhakijoiden ja työntekijöiden neuvotteluvoiman vähentäminen. Vartiaisen ja kumppaneiden näkökulmasta tämä on loogista ja ainoa toimiva tie, koska – niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin – heidän näkemyksessään työvoima on Suomessa tälläkin hetkellä vähintäänkin lähellä täyskäyttöä. Katsotaanpa asiaa hieman tarkemmin.

 

Valtiovarainministeriön taannoin julkaistussa raportissa jälleen peräänkuulutettiin alentamaan Suomen rakennetyöttömyyttä ja vaikkei tarkkaa lukua mainitakaan, niin esim. Suomen pankki on ilmoittanut rakennetyöttömyyden kohdaksi 8% (myös VM mainitsee työttömyyden pysytelleen keskiarvona 8%:ssa viime vuosikymmenen, joten mitä ilmeisimmin se käyttää samaa lukua pohjaoletuksena). Rakennetyöttömyys siis tarkoittaa sitä, ettei työttömyys vallitsevien työmarkkinajärjestelyjen puitteissa voi (oletetusti) laskea alemmaksi kiristämättä työmarkkinoita niin, että työnantajien välinen kilpailu työvoimasta alkaa siirtää kasvavia palkkakustannuksia hintoihin ja aiheuttaa sitä kautta inflaatiospiraalin palkkojen ja hintojen noustessa vuorotellen. Työttömyysaste oli joulukuussa 7,8% ja jos tosissaan uskoo työmarkkinoiden olevan jo nyt äärimmäisen kireät, työntarjonnan lisääminen on itse asiassa looginen ratkaisu. Ongelmallista tämän tarinan kannalta on, ettei mikään reaalimaailman indikaattori varsinaisesti tue sitä eikä oikeastaan ole tukenut missään vaiheessa finanssikriisin jälkeen. Pohjainflaatio kävi jo vuonna 2018 varsin historiallisessa 0,0%:ssa (viime keväänä se kävi siellä uudelleen) mikä itse asiassa viittaisi päinvastaiseen – kilpailu työvoimasta on huomattavan vähäistä ja oli sitä käytännössä koko viime vuosikymmenen ja jos ongelma ei ole työntarjonnassa, ei sitä työntarjontaa lisäämällä myöskään voi ratkaista. Vartiaisen ja kumppanien esittämät ideat perustuvat maailmaan, joka katosi jo vähintään 13 vuotta sitten ja ehkä olisi jo aika päivittää omaa oppimista tähän päivään (mitä kaikilta muilta kyllä aina vaaditaan) sen sijaan että kiukuttelee omassa aikakoneessaan.

---

[1] Lyhyesti saatavuusharkinta tarkoittaa, että EU:n/ETA-alueen ulkopuolelta tuleva työntekijä saa työntekijän oleskeluluvan vain, jos hänellä on työpaikka, johon ei löydy suomalaista työvoimaa.

Suomen pohjainflaation kehitys 1960-luvulta eteenpäin. Kuten näkyy, 1990-luvun alusta eteenpäin minkäänlaisia merkkejä inflaatiospiraaleista ei ole ollut näkyvissä (2010-luvulla inflaatio on itse asiassa käytännössä kadonnut) ja ihmiset, jotka uskovat nurkan takana odottavan paluun 1970- tai 1980-luvun tilanteeseen elävät fantasiamaailmassa eikä heillä ole mitään realistista tukea näkemyksilleen.

Helsingin Sanomat ei katso tuloeroja ongelmaksi

Helsingin Sanomat ottaa pääkirjoituksessaan kantaa tuloerokeskusteluun ilmoittaen, etteivät tuloerot ole Suomessa tällä vuosituhannella juuri kasvaneet tai jos ovatkin, niin ei se ainakaan ongelma ole. Juttu on maksumuurin takana, mutta HS aloittaa siis kirjoittamalla että ”Suomen tuloeroja koskevan pohdinnan ongelma on se, että globaalit trendit vetäistään usein suoraan Suomen trendeiksi: kun yleisesti on näin, niin täytyy olla myös Suomessa” ja jatkaa myöhemmin ”Tuloerot kasvoivat 1990-luvun lopulla. Sen jälkeen kehitys tyssäsi, jos mittaukseen käytetään yleisintä mittaria, Gini-kerrointa. On hedelmätöntä perustella tulevia ratkaisuja viittaamalla siihen, että tuloerot ovat kasvaneet – joskus menneisyydessä.” Gini-kertoimen laskemiseen liittyvästä metodologiasta voi lukea monesta paikasta (esim. Riihelä & Tuomala 2019), mutta tähän liittyen olennaista on, että Gini on erityisen herkkä tulonjakauman keskivaiheilla tapahtuville muutoksille, kun taas mitä suurempiin tuloihin mennään, sitä pienemmän painon tulonlisäykset saavat. Jos siis tuloerojen kasvaminen tapahtuu kaikkein varakkaimpien kasvattaessa omaa tulo-osuuttaan muiden kustannuksella, liikauttaa tämä Gini-kerrointa itse asiassa vain suhteellisen vähän, vaikka hyppy tulojen yläpäässä olisi huomattavan suurikin. Tämä on nimenomaisesti mitä on tapahtunut ja esim. siinä missä keskiluokan (tulojakauman väli 20-80%) käytettävissä olevat tulot 1995-2007 nousivat 36%, top 1% kasvatti tulojaan 158%. Jostain syystä tuloeroasia tupataan usein esittämään kuin lääkärit tms. asiantuntijat olisivat vetäisseet huomattavan kaulan muihin ja siitä keskustelussa olisi kysymys. Ei ole – top 1% on ottanut huomattavan kaulan kaikkiin muihin, mikä on paitsi globaali trendi niin myös Suomen trendi ja se on jatkunut myös tälle vuosituhannelle.

 

HS:n mukaan myös ”se on selvää, että Suomen nykyinen hidas talouskasvu ei ole tuloerojen syytä.” Jos tällä tarkoitetaan tätä nimenomaista hetkeä, niin kyseessä on epäilemättä totuus (talouskasvua hidastaa korona), mutta jos tarkoitus on kuvata yleistä asiain tilaa, asia ei ole lainkaan selvä. Ongelmana tulojen ohjaamisessa suuremmassa määrin rikkaille on se, että suuri osa näistä ei palaudu enää takaisin kiertoon (varakkaat käyttävät tuloistaan pienemmän prosentin kuin muut) ja esim. OECD arvioi Suomen talouskasvun olleen n. 20% hitaampaa 1990-2010 kuin mitä se olisi ollut ilman tuloerojen kasvua. Koska finanssikriisin jälkeen taloutta on jatkuvasti vaivannut liian vähäinen kysyntä, ovat tuloerot kiistatta hidastaneet kasvua myös viime vuosikymmenellä ja tulevat tekemään sitä saman kanavan kautta tulevaisuudessakin. Tiedän että varakkaamman väen puolustaminen on aina suosittu bisnesmalli, mutta toivottavasti HS parempana lehtenä jättää tulevaisuudessa tätä tonttia enemmän iltapäivälehdistön ns. kansanmiehille ja ”populisteille”.

Tuloerojen vaikutus kasvuun 1990-2010 eräissä maissa OECD:n arvion mukaan. Vaalea pylväs kuvaa siis arvioitua talouskasvua, jos tuloerot eivät olisi suurentuneet, musta piste todellisesti tapahtunutta talouskasvua ja tumma pylväs tuloerojen vaikutusta. Kuten näkyy, lähes kaikissa mitatuissa maissa vaikutus oli negatiivinen.

Varallisuuden siirto yhteiskunnan huipulle *on* pois kaikilta muilta

Valtiovarainministeri Vanhanen ei lämpene ajatukselle pääomatuloverotuksen progression nostamisesta ansiotuloverotuksen kanssa yhtäläiseksi, vaikka taannoinen kyselytutkimus asetti toimen kannatukseksi kansalaisten keskuudessa n. 70%. Vanhanen toteaa: ”Kohteliaasti sanottuna, vastaajien kanta on väärä. Luulen, että samat suomalaiset kaipaavat lisää kasvua ja työllisyyttä. Nämä kaksi kantaa eivät vain käy yksiin.” Ajattelu näillä tiimoilla tuntuu usein olevan äärimmäisen hämärää, mutta asia on varsin helppo ymmärtää seuraavasti. Yhteiskunnassa tuotetaan vuosittain tietty määrä vaurautta (yleensä mitattuna BKT:lla), joka sitten jakautuu kansalaisten keskuuteen voimassa olevien sääntöjen perusteella. Nämä säännöt (mukaan lukien verosäännöt) voidaan laittaa niin, että ne ohjaavat enemmän vaurautta huipulle ja vähemmän kaikille muille tai sitten tämä voidaan jättää tekemättä, mutta huipulle ohjattavan määrän kasvattaminen on yleisesti ottaen pois muilta. Esim. jos oletetaan, että alkutilanteessa top 1% saa 20% vuodessa tuotetusta vauraudesta, mutta sääntöjen muutoksella tätä osuutta kasvatetaan 25%:in, tarkoittaa tämä muiden saavan nyt entisen 80%:n sijaan vain 75%, eli objektiivisesti vähemmän ja alkuperäinen ansio- ja pääomatuloverotuksen eriyttäminen 1990-luvun puolivälissä teki käytännössä tismalleen näin. Ainoa tie tämän ympäri on, jos vaurauden ylimääräinen ohjaaminen huipulle vauhdittaisi kasvua itseään, mutta esimerkiksi sekä IMF että OECD ovat todenneet käyvän nimenomaisesti päinvastoin. Valtiovarainministerillä on siis konseptit päälaellaan.

 

Rikkaiden korkeampi verottaminen on tietenkin oikeasti helpommin sanottu kuin tehty ja näin erityisesti siksi että vaurauden suurempi keskittyminen on kasvattanut sen viereen myös asiaa nimenomaisesti palvelevan veronvälttelyteollisuuden (verokonsultteja, asianajajia, jne.) ja siinä missä varakkaampi väki yksinkertaisesti haluaa mahdollisuuden maksaa vähemmän veroja, veronvälttelyteollisuus haluaa lisäksi mahdollisimman monimutkaisen säännöstön, jotta heidän palveluilleen on kysyntää. Veronvälttelyteollisuuden ongelma on, että yhteiskunnallisesta näkökulmasta se on täysin hyödytön ala eikä anna minkäänlaista kontribuutiota kansantalouden tuottavuuteen, minkä takia reikien tukkiminen verolainsäädännössä (vakuutuskuorien poistaminen, tulonmuuntoon puuttuminen, tasevapautuksesta luopuminen, jne.) helpottaisi paitsi rikkaiden tehokkaampaa verotusta, niin mahdollistaisi veronvälttelyteollisuudessa työskentelevien ohjaamista oikeasti hyödyllisiin töihin ja esim. metsissä kuulemma riittää risusavottaa verokonsulteillekin. Joka tapauksessa lisävaurauden ohjaaminen huipulle ei paranna niin kasvua kuin työllisyyttäkään ja koska korona aiheuttaa oikeitakin taloudellisia ongelmia, olisi mukavaa, jos edes näistä kaikkein hassuimmista ajatuksista viitsittäisiin luopua.

Tulojen koostumuksen kehitys eri tuloluokissa 1995-2018. Vasemmalla ylhäällä kaikkien tuloluokkien yhdistetty koostumus, sitä seuraavana ylimmän 99-99,9% tulojen koostumus, sitten ylimmän 99,9-99,99% koostumus ja lopuksi kaikkein ylimmän 99,99-100% tulojen koostumus. Kuten näkyy, 1990-luvun verouudistuksen myötä ylimmissä tuloluokissa pääomatulojen osuus kasvoi huomattavasti ja koska pääomatulojen verotuksen progressio on lähes olematon, tarkoitti verouudistus (ja tarkoittaa edelleen) huomattavaa veronalennusta kaikkein rikkaimmille.

Verkkouutiset kertoo Suomen olevan Vanuatu

Tekniikan tohtori ja DIMECC Oy:n toimitusjohtaja Harri Kulmalan mukaan Suomi potee Baumolin tautia, eli kärsii liian suuresta julkisesta sektorista, joka tukahduttaa alleen markkinaehtoisen toiminnan. Verkkouutisten mukaan hän kirjoittaa: ”2010-luvulla julkisen sektorimme koko suhteessa bruttokansantuotteeseemme oli noin 58 prosenttia. Vanuatu päässee samalle tasolle.” Viime vuosina olen nähnyt Suomen ilmoitettavan olevan ainakin Kreikka, Italia, Pohjois-Korea, Venezuela ja Zimbabwe, mutta Vanuatun täytyy sanoa kekseliäisyydessään ansaitsevan vähintään pientä kiitosta, vaikka toisaalta se myös näyttäisi viittaavan maiden luettelijoilta alkavan kohta loppua maailmankartta kesken. Joka tapauksessa Kulmalan toteamuksessa on se ongelma, että hänen käyttämällään mittarilla yksityisen sektorin koko 2010-luvulla oli Suomessa 180%. Jos tämä vaikuttaa omituiselta, se johtuu siitä että Kulmala vertaa asioita, jotka eivät vertaudu toisiinsa. Luku 58% viittaa siis julkisiin menoihin (samoin kuten 180% yksityisiin menoihin), mutta BKT ei koostu menoista, vaan siitä mitä tuotetaan. Olennaisempia mittareita asiassa ovat esimerkiksi julkisen sektorin *osuus* BKT:sta (jolloin luvuksi saadaan 20%) tai julkisella sektorilla työskentelevien osuus kaikista työikäisistä (25%) ja esimerkiksi jälkimmäisessä tapauksessa kaikki muut Pohjoismaat kiilaavat selkeästi edelle Norjan luvun ollessa 32% ja Ruotsin sekä Tanskan 28%. Ilmeisesti kaikki haluavat Vanuatuksi Vanuatun paikalle.

Kulmalan pääteesi siis kuitenkin on, että yksityinen sektori on luonnostaan tehokkaampi kuin julkinen, minkä seurauksena hän ehdottaa että ”minkä tahansa ongelmankorjauksen kolme ensimmäistä kokeilua saisi tehdä vain yritystoimintana” ja ”vasta sitten asia siirrettäisiin julkiselle sektorille”. Koska yksityistämisprojekteja on tehty useissa eri paikoissa viimeiset 30-40 vuotta, meillä on itse asiassa käytössämme huomattavasti enemmän kuin kolme kokeilua eikä asiassa tarvitse nojata hypoteeseihin. Esimerkiksi YK:n raportti ”Is the Private Sector more Efficient?” (2015) ja EPSUn viime vuonna päivitetty “Public and Private Sector Efficiency” käyvät läpi satoja ympäri maailmaa tehtyjä tutkimuksia asiasta ja niiden johtopäätökset voi summata seuraavasti: mitään systemaattista empiiristä aineistoa yksityissektorin suuremmasta tehokkuudesta palvelutuotannossa ei yksinkertaisesti ole. Selkeimmän poikkeuksen muodostaa terveydenhuolto, joka varsin johdonmukaisesti toteutuu tehokkaammin julkisella sektorilla (johtuen alalle erityisen huonosti sopivista kannustimista yksityisellä) ja koska väestön vanheneminen tulee lisäämään terveyspalvelujen kysyntää, tulee tämä myös todennäköisesti kasvattamaan julkista sektoria. Tiedän että tämä ärsyttää joitain, mutta se nyt vain on miten maailma makaa eikä kiukuttelu sitä muuksi muuta. Lohdukkeena voi ajatella asian todistavan Suomen muuttumisesta Etelä-Kirgisian pääkaupungin sivukortteliksi.

Julkisen sektorin työntekijöiden osuus kaikista työikäisistä Pohjoismaiden keskuudessa. Kuten näkyy, on Suomella aina ollut tässä joukossa vähiten porukkaa töissä julkisella sektorilla. Omituisesti tämä seikka ei ikinä nouse esille keskusteluissa muiden Pohjoismaiden korkeammista työllisyysasteista, vaikka sen relevanssia on erittäin vaikea kiistää.

Kauppalehti ei anna koronan häiritä markkinafantasioita

Koronan alussa maaliskuussa kirjoitin, että samoin kuten finanssikriisissä, myös tällä kertaa hassuimmat kommentaattorit siirrettäisiin todennäköisesti hyllylle noin vuoden ajaksi, koska heidän toteamuksensa muuttuvat liian noloiksi kaiken toimiessa tismalleen päinvastoin kuin heidän sanomisensa. Ainakin Kauppalehdessä vuosi on näköjään koettu liian pitkäksi ajaksi ja normaaliin on palattu jo hyvissä ajoin. Olli Herrala kirjoittaa: ”Liian vähän puhutaan siitä, että pääministeri ymmärtää perin heikosti yritystoimintaa. Pääministerin linjaukset voi tulkita jopa yritysvihamielisyydeksi, koska hallituksen elvytystoimet kohdistuvat yksipuolisesti julkisten menojen kasvattamiseen […] Kaiken kaikkiaan hän kannattaa valtion yhä vahvempaa roolia taloudessa ja elinkeinopolitiikassa. Meillä on kaikesta päätellen pääministeri, joka ei luota yksityisen sektorin arvonluontiin tai kykyyn luoda työpaikkoja.” On aina fantastista katsella, kun valtiot ympäri maailman pitävät sekä yrityksiä että koko markkinajärjestelmää toimillaan pystyssä ja jonkinlaisessa rinnakkaistodellisuudessa tämä sitten tulkitaan yritysvihamielisyydeksi. Koska Herralan ymmärrys markkinoista näyttää muutenkin olevan puutteellinen, selitetäänpä pari asiaa.

 

Käytännössä yritykset tekevät päätöksiä investoimisesta/laajentumisesta/tms. perustuen siihen, voidaanko toimien tuoton arvioida tulevaisuudessa ylittävän niihin laitetut kustannukset riittävällä marginaalilla. Ongelma on, että tällaisten arvioiden tekeminen nykytilanteessa on koronan aiheuttamasta epävarmuudesta johtuen hankalaa/mahdotonta, minkä seurauksena yksityiselle yrityssektorille suunnatut elvytysrahat kanavoituvat erittäin heikosti takaisin kysyntään/kulutukseen investointeina (mikä olisi siis järkevän elvytyksen logiikka). Jälleen tämä ei tarkoita, että toimintakykyisiä yrityksiä kannattaisi päästää konkurssiin huvin vuoksi, mutta ennen koronaepävarmuuden poistumista yksityisistä investoinneista ei kannata odottaa pelastajaa. Tällä ei ole mitään tekemistä yritysvastaisuuden kanssa vaan markkinarealiteettien, mikä jättää sitten muutaman vaihtoehdon a) Kauppalehden toimittaja ei ymmärrä markkinoita ja yritystoimintaa b) ymmärtää, mutta korona todella kestää liian pitkään ja halu päästä kierrättämään samoja vanhoja juttuja kuin mitään ei olisi tapahtunut on liian suuri c) varallisuuden siirto julkisista varoista yksityiseen omistukseen on pääpointti; tuleeko se takaisin elvytyskertoimena vai ei on sivuseikka. Minä en sinällään osaa sanoa mikä näistä on lähimpänä totuutta, mutta mitä kauemmin korona-aika jatkuu, sitä todennäköisemmin myös täysin todellisuudesta irtautuneiden kommentaarien intensiteetti kasvaa. Kyseenalainen ymmärrys sekä halu ohjata valtion interventioilla lisää rahaa yhteiskunnan huipulle kulkevat sen sijaan nimellä ”normipäivä” ja ovat koronasta riippumattomia ilmiöitä.

Metsäteollisuus ja paikallinen sopiminen

Viime aikoina on ollut paljon puhetta Metsäteollisuuden päätöksestä luopua työehtosopimusten tekemisestä ja siirtää sopiminen yritystasolle. Teknologiateollisuuden työmarkkinajohtaja Minna Helle kirjoittaa asiasta että ”Rakenteista tapeltaessa unohtuu helposti, mistä oikeastaan lopulta on kyse: suomalaisten yritysten menestymisestä kansainvälisessä kilpailussa ja sitä myöten suomalaisten työllisyydestä ja hyvinvoinnin rahoittamisesta. Se on win win kaikille […] Kustannuskilpailukyky uhkaa taas heiketä. Ei voi olla niin, että 1940-1950-luvuilla luotuja rakenteita ei saa muuttaa eikä niitä uskalleta muuttaa”. Jos tätä haluaa tulkita mahdollisimman hyväntahtoisesti, niin Helle tarkoittaa paikallisen sopimisen lisäävän yrityksille joustavuutta maksaa pienempiä palkkoja huonoina aikoina mutta samalla myös suurempia hyvinä aikoina (koska palkat voivat jo joustaa ylöspäin, oletus ilmeisesti on, että ilman alaspäin joustoa yritykset ajautuvat konkurssiin tai muuttavat muualle, minkä seurauksena ylöspäin joustoja ei ylipäätäänkään tule). Asiallisesti on kyselty, että mikä tarkalleen ottaen varsinaisesti takaa palkkojen suuremman nousun hyvinä aikoina, mutta teknisessä mielessä Helteen & kump. on helppo tähän vastata että neuvotteluvoima. Toisin sanoen talouskasvun nopeutuessa myös kysyntä työvoimalle kasvaa, mikä puolestaan kasvattaa työntekijöiden neuvotteluvoimaa ja pakottaa työnantajia maksamaan suurempia palkkoja. Tai näin siis ainakin teoriassa. Jos asiaa katsotaan viime vuosikymmenen valossa, niin nousukauden välillä 2014-2018 palkansaajien ansiotasoindeksi nousi keskiarvona n. 1-1,5% vuosivauhdilla, kun taas esimerkiksi maksettujen pörssiosinkojen määrä kasvoi 6,9 miljardista 9,5 miljardiin, eli n. 7-8% vuosivauhdilla. Syitä miksi kasvanut tuotanto välittyy alaspäin erittäin huonosti on monia (esim. se että työmarkkinat eivät varsinaisesti ole olleet missään vaiheessa kireät viimeiseen 12 vuoteen), mutta jos odottaa palkkojen nousevan nopeammin tämän mekanismin kautta voi joutua odottamaan aika kauan.

 

Paikallisesta sopimisesta itsestään usein todetaan, ettei sen työllisyysvaikutuksista ole selkeää tutkimusnäyttöä (näin Hellekin kirjoittaa), mutta tämä ei varsinaisesti ole totta ja esim. OECD pitää asiasta indeksiä luokitellen valtioiden työmarkkinajärjestelmiä kahden akselin mukaan: keskittyneisyys ja koordinaatio. Lyhyesti summattuna tulokset kertovat, että keskittyneisyydellä ei itsessään ole erityisen suurta merkitystä ja esim. huomattavasti suuremman keskittyneisyyden maissa kuten Saksassa voidaan saada yhtä hyviä tai parempia työmarkkinatuloksia kuin täysin hajautetun järjestelmän maissa kuten Yhdysvalloissa. Olennaisempaa sen sijaan on koordinaatio, joka mittaa paitsi organisoitumisastetta niin myös sekä työantaja- että työntekijäjärjestöjen välistä kykyä yhteistyöhön ja vaatii varsin suurta määrää sosiaalista pääomaa ja luottamusta. On mahdotonta sanoa tarkalleen ottaen mitä tulevaisuus tuo, mutta koska Metsäteollisuuden päätöksestä eivät olleet tietoisia edes toiset työnantajajärjestöt, tällä akselilla ei välttämättä olla matkalla hyvään suuntaan.

Hieman asian vierestä, mutta tämä kuvio siis kuvaa palkkojen joustavuutta suhteessa tuottavuuteen eri maissa. Kuten näkyy Suomi on varsin joustamattomien joukossa (vasemmalla), mutta mielenkiintoisesti kaikki muut Pohjoismaat ovat vielä enemmän joustamattomia tässä suhteessa, mistä en suoraan sanoen muista nähneeni ikinä mainintaa missään. On erikoista, kuinka jotkut asiat koetaan kiinnostaviksi ja toiset ei lainkaan.

Perusuomalaisissa haikaillaan uuden talouskurikatastrofin perään

Perussuomalaisten kansanedustaja Riikka Purra toteaa Verkkouutisten mukaan jotta ”yksikään puolue ei ole kritisoinut sitä, että koronakriisiin otetaan velkaa. Myöskään elvyttämisen logiikkaa ei ole kyseenalaistettu [...] ennen koronaa hallitus kertoi tekevänsä finanssipolitiikkaa, joka reagoi suhdanteisiin sekä sitovansa menolisäyksiään työllisyysasteen nousuun. Mikäli työllisyysaste ei nouse riittävästi, menoja peruutetaan. Näin ei tapahdu.” Elvytyksen logiikkaa ei ole kyseenalaistettu, koska ilmeisesti muiden puolueiden edustajat eivät yhteiskuntaopin tunneilla kuorsanneet sentään koko oppitunnin läpi. Selitetäänpä. Valtion finanssipolitiikan (suorat menot ja verotus) päätehtävä on kontrolloida sykliä, eli talouden alamäessä alijäämää kasvatetaan paikkaamaan putoavaa kysyntää, kun taas ylikuumenemisen uhatessa toimitaan päinvastoin (jälkimmäisessä tilanteessa alijäämän pyörittäminen ei enää ruoki reaalitaloutta, vaan ainoastaan inflaatiota talouden kapasiteetin ollessa jo täyskäytössä). Kaikki tämä on suoraan taloustieteen ABC:stä ja jos tosissaan uskoo talouden olevan tällä hetkellä niin hurjassa nousukiidossa, että ylikuumeneminen odottaa nurkan takana, kannattaa todennäköisesti vähentää meskaliinin käyttöä.

 

Tässä ei myöskään tarvitse uskoa minua tai edes taloustieteen perusteita, sillä kuten tarkimmat saattavat muistaa, asiasta pyöräytettiin viime vuosikymmenen alussa lähes koko Euroopan laajuinen koe päinvastaiseen suuntaan. Tiedän että julkinen keskustelu asiasta on sittemmin siirtynyt normaaliin tapaan täysin älyvapaille raiteille, mutta talouskurikokeilun alkuperäinen logiikka oli, että taantumassa voi huoletta supistaa julkista kulutusta, koska tästä seuraava luottamuksen lisääntyminen julkisen talouden kestävyyteen saa yksityiset yritykset ja kuluttajat paikkaamaan aukon kysynnässä, mikä puolestaan sitten itse asiassa kasvattaa taloutta nopeammin kuin haitalliset elvytysprojektit. Jälkikäteen tietenkin tiedämme, että tapahtui nimenomaisesti päinvastoin, mutta tuon ajan talouskurittajien puolustukseksi todettakoon, että heillä sentään oli jonkin verran teoreettista tutkimusta tukemassa kantaansa (ks. esim. Rogoff & Reinhart 2010, jonka talouskuria puoltavat johtopäätökset tosin sittemmin huomattiin olevan seurausta Excel-virheestä). Sen sijaan ne, jotka edelleen ilmoittavat talouskurin olleen fantastinen idea voidaan jakaa karkeasti kolmeen ryhmään: 1) tosiuskovaiset joiden mielipiteeseen talouskurin hyveellisyydestä maailman tapahtumat eivät vaikuta ja jotka ovat käytännössä liittyneet jonkin sortin kulttiin 2) kirjaimia ja numeroita lukemaan oppineet, jotka kyllä ymmärtävät talouskurin haitallisuuden, mutta käyttävät sitä silti mieluusti keppihevosena muiden asioiden ajamiseen 3) mistään mitään ymmärtämättömät. On vaikea sanoa tarkalleen missä ryhmässä Purra on, mutta talouskuriporukkaa ei voi päästää pyörittämään revanssikierrosta omasta suosikkiprojektistaan ja heidän on yksinkertaisesti opittava hoitamaan neuroosejaan jollain muulla tavalla kuin aiheuttamalla julkisia katastrofeja.

 

Inflaatio pyörii nollan tienoilla ja oli huomattavan matalalla jo ennen koronaakin. Talouskuriporukalta edes minimaalisen viitsimisen odottaminen on turhan haikailua.

Iltalehti kertoo työttömyyden korjaantuvan jos keppiä annetaan tarpeeksi

Koska on päivä, joka loppuu i-kirjaimeen, Iltalehdessä halutaan antaa lisää keppiä työttömille. Niinpä Kreeta Karvala kirjoittaakin että ”Ikääntyvä Suomi tarvitsee työssä käyviä veronmaksajia, mutta jos kotona olemisesta saa lähes saman verran rahaa, ei ole ihme, jos kaikilla ei työhaluja ole. Marinin hallitus ei kuitenkaan käytä työttömien töihin patistamiseksi kovaa keppiä.” Tässä on pari ongelmaa, joista ensimmäisen pitäisi olla itsestään selvä: työttömyys ei ole kasvussa koska ihmiset ovat lähteneet kotisohvalle paremman elämän toivossa, vaan koska heidät on irtisanottu. On vaikea kuvitella kenenkään tosissaan uskovan tällä nimenomaisella hetkellä työtä olevan enemmän tarjolla kuin tekijöitä (Iltalehden kohdalla ei täysin hullujakaan ajatuksia tosin voi kokonaan jättää pois laskuista), mutta asiaan liittyy myös pidemmän aikavälin ongelma. Toisin sanoen osa koronan aiheuttamasta talouden uudelleen järjestelystä tulee jäämään pysyvästi voimaan, mistä selkeimpänä esimerkkinä mainittakoon etätyön lisääntyminen. Tämä tarkoittaa esim. vähemmän autolla (ja muilla analogisilla laitteilla) ajamista, mikä puolestaan tarkoittaa vähemmän autojen myyntiä, korjaamista ja tarvetta varaosien valmistukseen tai autovakuutuksiin. Fyysisten toimistoalueiden palvelemiseen on myös rakennettu oma infrastruktuurinsa, mikä tarkoittaa esim. tätä varten perustettujen ravintoloiden joutumista vaikeuksiin. Pidempien matkojen matkustuksen vähentyessä sama pätee hotelleihin ym. majoituspaikkoihin. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä, mutta kysynnän vähentyessä mainituilta sektoreilla pysyvästi, tämä tarkoittaa huomattavan määrän työvoimaa ohjautuvan sieltä kortistoon, mihin IL:n vastaus on sitten antaa kovemmin keppiä, jotta laiskottelu loppuisi.

 

Tiedän että IL:ssä on töissä varsin hassua porukkaa, mutta tällä ei tietenkään ole mitään tekemistä laiskuuden kanssa vaan talouden uudelleen järjestelyn, mikä puolestaan tarkoittaa, että olennainen kysymys on mihin vanhoista työpaikoista vapautuvat työvoimaresurssit halutaan ohjata. IL:n vastaus on, että mahdollisimman matalan tuottavuuden töihin (tämä on määritelmällistä: Karvala nimenomaisesti ilmoittaa, että keppiä on annettava, jotta ihmiset ottaisivat vastaan matalamman palkan töitä, mikä tarkoittaa matalaa tuottavuutta) ja koska tuottavuus on pitkässä juoksussa kepeästi olennaisin tekijä kansantalouden kasvun kannalta, on tämä todennäköisesti hölmöin mahdollinen lähestymistapa. Mainittakoon että sama ongelma tuppaa vaivaamaan työn tarjontaa lisääviä reformeja yleisemminkin (myös silloin jos ne ovat Marinin hallituksen tekemiä), mutta on fantastista nähdä, kuinka IL:lle huonot ideat eivät enää yksinään riitä, vaan ne on myös aina väännettävä tappiin saakka.

Työllisten määrä ei ole vähentynyt koska ihmisiä on yhtäkkiä alkanut laiskottaa, vaan koska korona aiheuttaa talouden uudelleen järjestelyä lyhyt aikaisemman kysyntäshokin lisäksi.  

Keskon pääjohtaja ilmoittaa Suomen olevan (melkein) Pohjois-Korea

Karjalainen kirjoittaa Keskon pääjohtajan Mikko Helanderin puheesta ja aloittaa jutun siteeraamalla tämän toteamusta ”Sosialismi on viety Suomessa pidemmälle kuin missään muualla maailmassa Pohjois-Koreaa lukuun ottamatta.” Tässä vaiheessa järkevä lukija laittaa lehden kiinni, sillä tämän aloituksen jälkeen ei enää voi olla tulossa mitään muuta kuin julkinen tragedia. Pidemmälle jaksavat löytävät kuitenkin pian mm. tämän toteamuksen: ”Tässä ilmapiirissä ei ole suosittua puolustaa markkinataloutta, joten se pitäisi kansantajuistaa. Markkinataloudella kun on heikkoutensa, mutta se pystyy maailman muuttuessa itse korjaamaan itseään.” En ole varma missä Helander on viettänyt tämän vuoden, sillä häneltä näyttää jääneen huomaamatta globaali pandemia ja sitä seurannut kansantalouksien supistuminen, jonka aikana markkinataloutta on pidetty pystyssä massiivisilla julkisen sektorin interventioilla, ei markkinoiden omilla mekanismeilla. Tämän toteaminen ei ole kommunismia, vaan yksinkertaisesti kuvaus reaalisen maailman toiminnasta. Koska perustavanlaatuisetkin asiat näyttävät surullisen usein olevan täysin hukassa, niin kansantajuistetaanpa sitten hieman. 

Tästä kaikki ovat samaa mieltä: missä tahansa markkinat operoivat, ne operoivat siellä joidenkin sääntöjen pohjalta ja ilman sääntöjä ei ole markkinoita, vaan pelkkää kaaosta. Nämä säännöt puolestaan voidaan kullakin hetkellä laittaa ohjaamaan toimintaa joko järkevästi tai vähemmän järkevästi, mutta mihin vinkkeliin niitä ikinä ruuvataankin, se on aina poliittinen päätös. Helander esim. ilmoittaa että turvaverkot ovat tehottomina rakenteina ”jäytäneet Suomea 1960-luvulta alkaen” ja ilmeisesti haluaisi lisää markkinoita tilalle. Ongelma tässä on, että sekä turvaverkkojen asettaminen että niiden poistaminen ovat yhtäläisiä valtion interventioita sääntöihin, eikä asian muuttaminen suuntaan tai toiseen tuo yhtään enempää markkinoita, vaan ainoastaan erilaisia lopputuloksia ulos markkinoilta (turvaverkkojen poistamisen tapauksessa pienentämällä työttömien ja työntekijöiden neuvotteluvoimaa). Tästä voi sitten pitää tai olla pitämättä, mutta ajatus siitä, että sääntöjen rukkaaminen ohjaamaan enemmän vaurautta huipulle ja vähemmän kaikille muille on jonkin sortin osoitus markkinarakkaudesta, on yhtä absurdi kuin Suomen pitäminen Pohjois-Koreana. Tiedän että nykyään täysin hullujakin asioita voi sanoa julkisuudessa joutumatta naurun alaiseksi, mutta jos joku ensin ilmoittaa rakastavansa markkinoita ja perään luettelee listan haluamistaan markkinainterventioista, tämä ei kerro rakkaudesta markkinoihin vaan rakkaudesta interventioihin – siis kunhan ne vain osoittavat itselle mieluiseen suuntaan.

Kaipolan tehtaan sulkeminen ja irtisanomisen helppous/vaikeus

UPM:n Kaipolan tehtaan sulkemista Ylen Ykkösaamussa kommentoidessaan pääministeri Marin siis paitsi kritisoi päätöstä, niin myös nosti esiin Suomen irtisanomissuojan ja kysyi, onko irtisanominen täällä liian helppoa. Tähän puolestaan sitten esim. Suomen Yrittäjien Mikael Pentikäinen totesi seuraavaa: ”Syvä huokaus. Pääministeri Sanna Marin antaa miljarditolkulla investoivalle UPM:lle neuvoja siihen, mihin investoida, ja haikailee työllisyyslääkkeeksi irtisanomisen vaikeuttamista. Tällä tiellä yrityksillä on tässä maassa kylmä kyyti”. Irtisanomisen vaikeudesta/helppoudesta on ollut tämän asian tiimoilta (jonkin verran ihan hyvääkin) uutisointia, mutta kaikissa jutuissa näytetään lähinnä ripottelevan yksittäisiä tiedonmuruja vähän sinne sun tänne, mikä tekee kokonaiskuvan muodostamisesta vaikeaa. Koska vastaukseen kysymyksestä pitäisikö irtisanomista vaikeuttaa/helpottaa/pitää ennallaan on mahdotonta sanoa mitään järkevää tietämättä Suomen suhteellista asemaa muiden maiden keskuudessa, niin tehdäänpä lyhyt katsaus siihen.

 

Irtisanomissuojan arviointi voidaan jakaa kolmeen eri kategoriaan: a) kollektiiviset irtisanomiset (joukkoirtisanomiset taloudellisista ja tuotannollisista syistä, eli työ vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi) b) yksilölliset irtisanomiset (yksittäisten henkilöiden irtisanomiset normaaleista työsuhteista) c) tilapäisiä työntekijöitä koskevat säännökset (määräaikaiset ym. epätavalliset työsuhteet). Katsotaanpa näitä kaikkia OECD:n vuoden 2019 datan pohjalta ottaen pääviiteryhmäksi normaali Ruotsi, Tanska, Norja + Saksa. Kuten mahdollisesti monet tietävätkin, kategoriassa a irtisanominen on Suomessa äärimmäisen helppoa eikä pelkästään pääviiteryhmän keskuudessa vaan kaikkien OECD-maiden ja Suomea helpompaa se on ainoastaan Uudessa-Seelannissa ja Chilessä (maita yhteensä 37). Tästä asiasta ei siis ole epäselvyyttä enkä ole kenenkään muuta nähnyt väittävänkään.

 

Kategoriassa b pääviiteryhmästä ainoastaan Tanskassa irtisanominen on helpompaa ja Suomessa se yleensäkin on OECD:n keskiarvoa helpompaa (Suomen arvo 2, OECD:n keskiarvo 2,11 – pienempi luku tarkoittaa kasvavaa helppoutta). Kategoriassa c Suomea helpompaa pääviiteryhmässä on Ruotsissa ja Saksassa ja Suomi jälleen OECD:n keskiarvon helpommalla puolella (Suomi 1,56, keskiarvo 1,69). Kategorioiden b ja c sijoitukset ovat sikäli erikoisia, että ne ovat ristiriidassa ei-niin-harvinaisten väitösten kanssa suomalaisen irtisanomisen vaikeudesta. Jos kollektiiviset irtisanomiset jätetään pois, niin itse asiassa tämä näyttäisi olevan oikeastaan juuri sitä mitä Suomessa voi odottaakin: tasaisen harmaata keskitien puurtamista, josta toivottavasti saa palkkioksi pullon kossua. Koska kaikilla asiaa kommentoivilla on käytössään samat luvut, onkin hieman epäselvää kuinka tämä yleinen keskustalaisuus on saatu niin usein luettua jonkin sortin villiksi radikalismiksi. Maailma on ihmeellinen paikka.

Yksilölliset irtisanomiset

Määräaikaisia koskevat säännökset.

Petteri Orpo pelkää julkisen sektorin toimia korona-aikana

Petteri Orpo ilmoittaa, että politiikassa on palattava siinä mielessä arkeen että muistakin asioista kuin koronasta on voitava keskustella. Niinpä hän Iltalehden mukaan toteaakin jotta ”monet koronatoimet paisuttavat julkista sektoria automaattisesti. Kun yritysten verotusta ei samaan aikaan kevennetä eikä uusien työntekijöiden palkkaamisen ehtoja tehdä joustavammaksi, seurauksena on pahimmillaan yksityisen sektorin näivettyminen […] Hallituksen politiikka johtaa siihen, että julkinen sektori kasvaa ja kasvaa ja suomalaisten yritysten toimintaedellytykset heikkenevät. Se johtaa umpikujaan.” Jos tätä haluaa ajatella muunakin kuin hassuna poliittisena retoriikkana, niin ilmeisesti Orpo viittaa kommenteillaan ns. syrjäytymisvaikutukseen (crowding out), jossa julkisen sektorin kulutuksen lisääminen syrjäyttää yksityisen sektorin kulutusta mm. investointien muodossa, mikä puolestaan tekee koko yhteiskunnan pitkässä juoksussa vähemmän varakkaaksi. Ongelmana tässä on, että näin voi edes potentiaalisesti tapahtua ainoastaan talouden pyöriessä jo täydellä kapasiteetilla, jolloin julkisen sektorin ekspansio saa sen kilpailemaan yksityisten yritysten kanssa jo käytössä olevista resursseista. Jos paluu arkeen politiikassa tarkoittaa sen verran hämärää ajattelua, että massatyöttömyyden/lomautusten ja kansantalouden supistumisen oletetaan olevan yhtä kuin tuotantokapasiteetin täyskäyttö, on mietintämyssy kyllä laitettava vielä uudelleen päähän.

Selitetäänpä taas yksinkertaisuuksia. Kansantaloudessa on oltava riittävä määrä kysyntää, jotta talouden pyörät pysyisivät pyörimässä, ihmiset eivät joutuisi huvikseen työttömiksi, jne. Käytännössä tämä kysyntä voi tulla kolmelta eri alueelta 1) yksityiset kansalaiset 2) yksityiset yritykset 3) julkinen sektori (vienti on periaatteessa yksi alue, mutta sielläkin kysyntä tulee jostain näistä kategorioista tosin vain toisessa maassa). Jos sekä yritykset että kansalaiset säästävät tuloistaan normaalia enemmän eivätkä kuluta/investoi (mikä on normaali reaktio vaikeina aikoina/kriiseissä), ainoaksi kysynnän lähteeksi jää julkinen sektori. Tämä ei syrjäytä yksityistä kysyntää, vaan täyttää fiskaalista tilaa, joka muuten jäisi täyttymättä ja koska tällä hetkellä on mahdotonta tietää kuinka kauan koronasta aiheutuvat häiriöt ovat seuranamme, on tätä linjaa jatkettava tismalleen niin kauan kuin on tarpeellista. Tiedän ettei esim. Orpo pidä tästä, mutta se nyt vain sattuu olemaan kuinka maailma toimii ja hieman sama jos minä valittaisin siitä, että karhut sontivat metsikköön – ne sontivat sinne pidin minä asiasta tai en, koska karhut sattuvat asumaan metsässä. Standardi etenemisen suunnalle ei tule olla Orpon ym. porukan fiilikset, vaan mikä on järkevää ja mikä toimii.

Vaikka yritysten investointiaste pysyi vakaana vuoden ensimmäisellä neljänneksellä, kotitalouksien säästämisaste oli puolestaan jo silloin selvässä nousussa. Ennakkotietojen mukaan kulutuskysyntä oli heinäkuussa jälleen kasvussa, mutta koronan toisen aallon myötä se todennäköisesti pysyy normaalia alempana myös syksyllä.

Kuten 1990-luvun laman ja finanssikriisin yhteydessä näkyy, säästämisasteen nousu kriiseissä on odotettavissa oleva reaktio.

Kiky-tuntien perään haikaillaan jälleen

Kiky-tunnit eivät ole vielä edes kaikkialta kerenneet poistua, mutta Talouselämän sivuilla niitä haikaillaan jo takaisin ja samalla arvuutellaan myös aikaisemmin sovittujen palkkaratkaisujen uudelleen neuvottelulla. Päätoimittaja Jussi Kärki kirjoittaa: ”Palkat ja työehdot ovat vientiteollisuudelle vielä akuutimpi asia kuin vero- ja tukiratkaisut. Niistä sovittiin alkuvuonna hyvän sään aikaan juuri ennen koronan puhkeamista pandemiaksi. Tämä johti kikytuntien hylkäämiseen suorastaan uhmakkaasti ja 3,3 prosentin palkankorotuksiin […] Kikyllä ja suurella vaivalla umpeen kurottu kuilu Suomen ja kilpailijamaiden välillä lähtee kasvamaan uudestaan”. Viime vuosikymmenellä hintakilpailukyvyn parantamisen (oletettu) tarve oli yksi suosituimmista uutisaiheista (jotkut saattavat muistaa esim. EK:n hallituksen puheenjohtaja Veli-Matti Mattilan toteamuksen suomalaisten palkoista 10-15% liian suurina) ja monissa analyyseissä ongelmaa jäljitettiin nimenomaisesti vuosien 2007-2008 liittokierroksen palkkaratkaisuihin. Hintakilpailukykytarina on siis jälleen kaivettu naftaliinista, mutta selitysvoimaltaan siinä on muutamia ongelmia, joista ensimmäinen on vastaavuus maailman tapahtumien kanssa. Käyttäen YK:n Comtraden dataa esim. Benkovskis & Wörtz (2015) vertailevat OECD-maiden hintakilpailukyvyn kehitystä 2000-2012 ja Suomen suhteelliset vientihinnat tällä aikavälillä pysyvät itse asiassa lähes muuttumattomana. Kiinnostavammin he kuitenkin lisäävät analyysiinsä myös toisen akselin, joka mittaa viennin laadun kehitystä – tällä mittarilla kaikkien 38 maan keskuudessa Suomi putoaa samalla aikavälillä kaikkein eniten.

 

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi tämä on merkittävämpää kuin hintakilpailukyvyn kehitys. Vienti voidaan jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan 1) selkeät maailmanmarkkinahinnat omaaviin homogeenisiin hyödykkeisiin (esim. öljy) 2) viitehintahyödykkeisiin, joille julkaistaan viitehintoja samantyylisistä hyödykkeistä (esim. Talouselämänkin mainitsemat paperituotteet) 3) hyödykkeiden erilaisuudesta johtuen vailla viitehintoja olevat hyödykkeet (esim. elektroniikka). Ainoastaan luokassa 1 hinta määrittää vientimenestystä, kun taas luokissa 2 ja 3 sen tekevät laatu, brändi ym. tekijät ja Suomen vientirakenteessa homogeeniset hyödykkeet muodostavat vain n. 6,5% arvonlisäyksestä. Ehkä vielä olennaisemmin homogeenisten hyödykkeiden osuus viennistä 2002-2015 itse asiassa kasvoi – jos Suomella olisi ollut hintakilpailukykyongelma, olisi pitänyt käydä päinvastoin. Tämä on olennaista, koska samoja virheitä ei pidä toistaa ja jos kilpailijat panostavat laatuun, ei palkkoja alentamalla voi vastata juuri lainkaan. Tiedän että hintakilpailukykytarina kätevästi siirtää vastuuta pois päätöksiä varsinaisesti tehneistä tahoista, mutta vaikka virheitä ei julkisesti viitsittäisikään myöntää, niin ehkä tekojen tasolla voitaisiin silti kokeilla uutta kurssia.

Vaaka-akseli kuvaa siis hintakilpailukyvyn kehittymistä 2002-2012 (positiivinen luku tarkoittaa heikkenemistä) ja pystyakseli viennin laadun kehitystä (positiivinen luku tarkoittaa heikkenemistä). Kuten näkyy, Suomen hintakilpailukyky itse asiassa marginaalisesti parantuu tällä aikavälillä, mutta viennin laatu puolestaan putoaa kaikkien vertailtavien maiden joukossa eniten.

Listat työllisyystoimista kertovat esittäjästä, eivät toimien vaikuttavuudesta

Yle on tehnyt pitkän jutun Kokoomuksen Elina Lepomäestä ilmoittaen, että tämä haluaa sekä perustilin että ansiosidonnaisen turvan kaikille ja kysyen jotta onko Lepomäki mahdollisesti "pohjimmiltaan demari". Jälkimmäisestä en tiedä, mutta haastattelu on fantastinen esimerkki sellaisen poliittisen jargonin tuottamisesta, missä puhutaan kyllä paljon muttei sanota juuri mitään ja substanssia etsivät joutuvat pääasiassa odottamaan viimeiseen osioon, jossa Lepomäki puhuu työllistymisen edellytysten parantamisesta todeten: ”Ei tämä ole rakettitiedettä. Kannustinloukuista ja muista on puhuttu. Listat työllistämistä edistävistä asioista ovat jo olemassa. Tärkein yksittäinen toimi olisi paikallisen sopimisen edistäminen. Vapaus ja valta pitäisi olla ihmisellä itsellään.” Koska yleissitovista työehtosopimuksista voi kyllä paikallisesti sopimalla poiketa ylöspäin paremman palkan/ehtojen suuntaan, tarkoittaa vapaus tässä vapautta saada aikaisempaa pienempää palkkaa. Kyseisen vapauden meriiteistä voi olla montaa mieltä, mutta asian selventäminen on aina hyödyllistä, sillä muuten jotkut saattavat luulla puhuttavan joistain muista vapauksista.

Mahdollisesti olennaisempaa ovat kuitenkin oletetusti toimiviksi tiedetyt työllisyyttä edistävät toimet yleensäkin, joiden listoja Lepomäkikin liimailee jokaiseen vastaan sattuvaan jääkaapinoveen ja tv-kameraan. Katsotaanpa mitä empiirinen maailma asiasta sanoo. Hollannissa pyöritettiin taannoin pari käytännön koetta asiasta, joista ensimmäinen liittyi vuonna 2015 maassa säädettyyn paikalliseen aktiivimalliin ja jonka loppuraportti julkaistiin viime marraskuussa. (van Echtelt et al., 2019) Toinen puolestaan liittyi perustulokokeiluun, jossa osallistujat oli jaettu neljään ryhmään: 1) vastikkeettoman perustulon saajat 2) tehostettujen työvoimapalvelujen saajat 3) ihmiset jotka saivat pitää suuremman määrän rahaa tukien lisäksi ansaitusta palkastaan 4) kontrolliryhmä. (Verlaat et al., 2020) Tiivistelmä perustulokokeilun tuloksista on, että parhaat tulokset saavutettiin lähestymistavoilla 1 ja 2 (lähestymistapa 2 oli itse asiassa ainoa, joka tuotti mitattavissa olevia positiivisia tuloksia pitkäaikaistyöttömille). Sen sijaan aktiivimallin kepit eivät toimineet juuri lainkaan lain tarkoittamalla tavalla eikä sen käytännöistä ole ollut suurimmalle osalle lain piiriin kuuluvista mitään hyötyä. Tiedän että Suomessa aktiivimallin ilmoitettiin luovan useita tuhansia työpaikkoja, mutta on olennaista ymmärtää, että nämä luvut (ja listat ns. tunnetusti tehoavista toimista yleensäkin) perustuvat simulaatiomalleihin, jotka puolestaan perustuvat mallin tekijöiden oletuksiin. Tämä ei tee malleista hyödyttömiä, mutta se tarkoittaa, että jos oletukset ovat virheellisiä, silloin tuppaa sitä olemaan kaikki mallista ulos tulevakin. Samoin luonnollisesti jos varsinainen empiirinen maailma näyttää päinvastaiseen suuntaan kuin malli, niin silloin roskiin tulisi lentää malli, ei empiirinen maailma – ennen vanhaan tätä kutsuttiin tieteelliseksi metodiksi. Nykyään se kuitenkin on yllättävän monelle rakettitiedettä.

Työmarkkinoiden kerrotaan jälleen olevan erittäin kireät

Etlan entinen toimitusjohtaja Vesa Vihriälä peräänkuuluttaa rakenteellisia työllisyystoimia ja katsoo niihin kuuluvan olennaisesti myös ”työntekijöiden heikennyksiksi kokemia uudistuksia”, kuten ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhennys tai tason lasku, todeten että ”on yksinkertaisesti epärealistista olettaa, että työllisyysastetta pystyttäisiin nostamaan julkista taloutta vahvistavalla tavalla ilman tämän tapaisia toimia”. Olennainen osa tätä ajatuksen juoksua on siis oletus, ettei Suomessa työllisyys voi parantua tietyn pisteen tuolle puolen, koska yhteiskunnalliset rakenteet tulevat vastaan ja Vihriälän kirjoituksia tarkemmin seuraavat saattavat muistaa hänen ilmoittaneen viime vuonna kyseisen pisteen nimenomaisesti tulleen vastaan (”työvoima on talouden nykyisten rakenteiden vallitessa suurin piirtein täyskäytössä eli työllisyyden kasvua rajoittaa pikemminkin tarjonta kuin kysyntä”). Samaa mieltä on esim. Valtiovarainministeriö, joka kesän talouskatsauksessaan arvioi Suomen tuotantokuiluksi viime vuonna +1,6%, mikä ei siis pelkästään tarkoittaisi täyskäyttöä, vaan työmarkkinoiden ylikuumenemista. Tämä sinällään näyttäisi puhuvan tarjontareformien tarpeellisuuden puolesta.

Ongelma tietenkin on, ettei mikään reaalitaloudessa tue näitä oletuksia ja asia näkyy helposti vertaamalla tämän syklin loppua sitä edeltävän syklin loppuun finanssikriisin edellä. Työmarkkinoiden kireyttä mittaa pohjainflaatio, joka siis käytännössä kuvaa palkkakilpailun aiheuttamaa hintojen nousua (eli markkinaehtoista työvoimapulaa). Vuoden 2008 joulukuussa pohjainflaatio oli 2,6%. Vuoden 2019 joulukuussa se oli 0,5%. Ensimmäisessä tapauksessa on mahdollista väittää työmarkkinoiden olevan kireät, jälkimmäisessä ei. Jostain syystä Vihriälä, VM ja monet muut näyttävät kuitenkin jääneen elämään ikuiseen vuosituhannen vaihteeseen ja huutelevat aikakoneestaan kyseenalaisia ohjeistuksia muille.

Mahdollisesti vielä omituisempaa on suositeltujen toimien oletetun tarpeellisuuden peruste, joka Vihriälän mukaan on ”julkisen talouden rahoitustasapainon parantaminen hyvinvointivaltion rahoituksen varmistamiseksi”. Hyvinvointivaltion pointti on taata kaikille kohtuullinen elanto, mihin kuuluu myös ajatus, ettei mitä tahansa työtä tarvitse ottaa vastaan mistä tahansa hinnasta. Tarjontapuolen reformien nimenomainen pointti puolestaan on tarjontaa lisäämällä vähentää työntekijöiden neuvotteluvoimaa, jotta näiden palkkavaatimukset eivät aiheuttaisi kasvavaa inflaatiota. Tarjontapuolen reformit tuppaavat siis puskemaan hyvinvointivaltiosta päinvastaiseen suuntaan ja ainoa tapa miten ensimmäisillä voi oletetusti pelastaa jälkimmäisen on käyttää logiikka, mikä sisältyy erään yhdysvaltalaisupseerin raportoituun lentävään lauseeseen Vietnamin sodan ajalta: ”Pelastaaksemme kylän, meidän täytyi ensin tuhota se.”

Jos asiaan haluaa historiallista perspektiiviä, niin kuten näkyy 1970- ja 1980-luvun jälkeen työmarkkinat eivät itse asiassa ole enää missään vaiheessa ole olleet kireät, ne vain ovat (tai eivät ole) sitä normaalin 2% inflaatiotavoitteen näkökulmasta. Joka tapauksessa tästäkään perspektiivistä kenelläkään ei ole mitään meriittejä väittää työmarkkinoiden olleen missään vaiheessa kireät vuodesta 2012 eteenpäin.

Juhana Vartiainen kertoo Suomen muuttuvan Italiaksi

Juhana Vartiainen seisoo jälleen suurten kysymysten äärellä pohdiskellen jotta ”Onko meistä pikkuhiljaa tulossa Pohjolan Italia?” Tarkimmat saattavat muistaa, että aikaisemmin hän on arvuutellut Suomen mahdollisella muuttumisella paitsi Kreikaksi niin myös ehkä jopa Zimbabweksi. Jännittäjille voin kertoa jo etukäteen, että vastaus kaikkiin näihin pohdintoihin mahdollisista muutoksista on ”ei”, mutta katsotaanpa lyhyesti Vartiaisen logiikkaa Italia-kysymyksessä. Hänen peruspointtinsa on siis, että jo ennen koronakriisiä Suomen valtion velkaantuminen oli (erityisesti) väestön ikääntymisen johdosta kestämättömällä uralla, minkä seurauksena tarvitaan leikkauksia sekä työn tarjontaa lisääviä reformeja ja jos näitä ei tule, hukka perii. Ekonomistien tuntuu usein olevan vaikea ajatella selkeästi, mutta selitetäänpä ensiksi yksi perusasia: Vartiaisen kertoma tarina väestön vanhenemisesta on tarina liiallisesta kysynnästä, eli kutistuva määrä työikäistä työvoimaa (tarjonta) ei pysty vastaamaan vanhusten huoltoon liittyvään kasvavaan kysyntään (terveydenhoidossa ym.). Jos tämä tarina vastaa todellisuutta, on käytännössä kaksi mahdollisuutta: a) hinnat (inflaatio) nousevat kysynnän ylittäessä tarjonnan b) korot nousevat keskuspankin yrittäessä koronnostoilla taistella inflaatiospiraalia vastaan. Kaikki tämä on suoraan taloustieteen ABC:stä eikä mitenkään kyseenalaista.

Varsinaisen empiirisen esimerkin väestön vanhenemisen seurauksista löydämme Japanista, missä ollaan asiassa Eurooppaa 10-15v edellä ja jos työn tarjonta ei todellakaan riitä kattamaan kysyntää, pitäisi käynnissä olla skenaario a tai b. Japanin inflaatio on viimeiset 25v ollut keskiarvona alle 1% ja IMF:n mukaan korkokustannukset suhteessa BKT:en ovat 0,005%. Paitsi että tämä on päinvastoin kuin Vartiaisen ja muiden työn tarjonnan lisääjien tyrkyttämä tarina, ei syytä myöskään ole vaikea ymmärtää. Eli siinä missä väestön vanheneminen todellakin lisää monien julkisesti tuotettujen palveluiden kysyntää, niin vanhetessa ihmisten henkilökohtainen kulutus kuitenkin laskee (vanhat eivät ole perustamassa perhettä, ostamassa asuntoa, jne.), minkä seurauksena kokonaiskysyntä yhteiskunnassa jatkuvasti putoaa. Tämän takia Japanin keskuspankki on viimeiset 20v pitänyt ohjauskorkoaan lähellä nollaa stimuloidakseen taloutta ja samaa on odotettavissa EKP:ltä, ellei johtokunnan rekrytointikierroksia aleta pitää hullujen huoneella. Resurssien uudelleenohjaaminen alueille missä niitä varsinaisesti tarvitaan (kuten juuri terveydenhuoltoon) on se asiaan liittyvä reaalinen ongelma, ei Vartiaisen ja kumppaneiden jatkuvasti kaupittelema matkapaketti Italiaan tai Zimbabween. Oikeita ongelmia on maailmassa tarpeeksi tarvitsematta keksiä mielikuvituksellisia niiden seuraksi.

IMF:n luvut ovat heidän viimeisimmästä datasetistään, joka on koronaa edeltävältä ajalta, mutta koska Japanin korkotaso pysyy edelleen äärimmäisen matalana, ei olennaista eroa tule.